The Ninth Circle

Hop. Olen nyt toipunut vatsataudista ja laiskuudesta.

Edellinen postaus käsitteli kirjaa nimeltä The Patron Saint of Plagues, joka sattui istumaan kirjahyllyssäni erään hyllyn reunassa. Koska seuraavan luettavan kirjan valitseminen on aina tosi vaikeaa, päätin lukea hyllyn kaikki muutkin kirjat, järjestyksessä.

Seuraavana hyllyssä nökötti Alex Bellin The Ninth Circle. Sen osti kanssaihmiseni, joka ei kyennytkään lukemaan kirjaa loppuun, koska kerronta oli minä-muotoista.

Kanssaihmiseni oli väärässä :D TNC oli melko mainio. Siinä muistinsa menettänyt mies, Gabriel, herää asunnosta rahakasan viereltä Budapestista ja alkaa selvittää, kuka on ja mistä on tullut. Yksinäinen Gabriel suhtautuu melkoisen pakkomielteisesti enkeleihin ja rampatessaan Budapestin kirkoissa törmää henkilöön, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä muukalaiselta mutta saattaakin olla jotain enemmän.

Kirja oli aika hyvä ja säilytti jännitteensä melko pitkään. Kun Gabrielin muisti alkoi palautua, tuli ehkä pienoinen pettymyksen tunne, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että se oli lähes väistämätöntä. Hieman tuli myös sellainen olo, ettei loppu ihan vastannut kaikkiin alun vihjauksiin. Loppu oli tästäkin huolimatta melko hyvä eikä mikään hillitön antikliimaksi (kuten melko usein tuntuu käyvän), ja kirjasta oli helppo pitää.

Kaikille, jotka pitävät enkeleistä ja demoneista (enkä nyt puhu Dan Brownista.)

The Patron Saint of Plagues

Barth Andersonin esikoisteos The Patron Saint of Plagues sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on enää varjo entisestään ja eteläisen naapurinsa Meksikon armoilla.

Meksikon suurvallassa, joka kirkkoineen kilpailee Vatikaanin kanssa, pääsee valloilleen ikävänpuoleinen tarttuva tauti. Kyse on bioterrorismista. Tätä tautia vastaan lähtee kamppailemaan amerikkalainen tohtori Stark, joka päähenkilönä on muuten äärimmäisen rasittava.

TPSoP oli ... ihan hyvä. Vaikka takakansitekstin lukeneelle juonenkäänteet noin kirjan puoleenväliin ovat täysin selvillä, tulee loppupuolella vastaan pari yllätystäkin. (En tosin aina arvosta sitä kirjoitustyyliä, jolla tällaisia yllätyksiä lukijan naamalle heitetään, mutta pisteet nyt kuitenkin siitä, ettei kaikki ollut ennalta-arvattavaa.) Vaikka periaatteessa diggaan jossain määrin lääketieteellisistä trillereistä*, itse sairautta kiinnostavampaa oli tällä kertaa oikeastaan se, miten maailma tulevaisuudessa kirjassa toimi.

En kuitenkaan millään meinannut päästä yli siitä, että päähenkilö aiheutti närästystä.


* Sarja Nolot tunnustukset, jakso 1: Nappulana luin kirjastossa Robin Cookin kirjojen alkupuolia, ne olivat sopivan karmaisevia. Loppupuolella meno muuttui tylsäksi.

Gentlemen of the Road

Jos täällä on tauko, se voi tarkoittaa yhtä seuraavista:

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät).

Toisaalta jos jorisen ihan kauheasti, se tarkoittaa yleensä, että:

1) Sillä hetkellä lukemani kirja ei jaksa innostaa.

Tällä kertaa kohdan 1) innoittamana ylitin esteet a) ja c), koska olen taas lähestulkoon ajantasalla blogin kanssa enkä viitsi päästää mahtavaa tilannetta käsistäni. Siispä Michael Chabonin Gentlemen of the Road.

Michael Chabon on sen verran tunnettu kirjailija, että on fiitannut jopa Simpsoneissa. Aikaisemmin olen lukenut Chabonilta suomennetun Kesämaan, josta en pitänyt, ja The Yiddish Policemen's Unionin, josta pidin.

GotR on kunnon seikkailutarina, jossa kaksi hyvin erilaista juutalaista veijaria sotkeentuu vallankumoukseen erään hieman pieleen menneen huijauksen jälkeen. (Jos nyt joku miettii, miksi tehdä uskonnosta numero, on sanottava, että jollain tavalla kirja tekee asiasta numeron. Ei huonolla tavalla kuitenkaan, mutta juutalaisuus on tärkeää.)

GotR sijoittuu johonkin siihen ei-pitämisen ja pitämisen välimaastoon. Kaikki ne kohdat, joissa jaksoin keskittyä, olivat älyttömän hyviä, mutta toisaalta keskittyminen oli helkkarin hankalaa. Suosittelen silti, sillä epäilen, että saatoin keskittymisvaikeuksieni vuoksi myös missata jotain mahtavaa.

Extras

Extras jatkaa Scott Westerfeldin Uglies-trilogiaa (joka nyt siis on tavallaan tetralogia.) Pääosassa ei kuitenkaan enää ole trilogian sankaritar Tally, vaan Aya, joka elää jossakin tulevaisuuden Japanissa.

Ayan kaupunki on siirtynyt jonkinlaiseen pärstäkerrointalouteen, jossa kuuluisuus tietää krediittejä: parempia asuntoja, hienompia bileitä, parhaita vaatteita ja niin edelleen. Kuuluisuutta lasketaan monimutkaisella systeemillä, mutta katsoi asiaa miten tahansa, Aya on täysi nobody, kunnes törmää hienoja temppuja tekevään tyttöposseen ... joka ei haluakaan olla kuuluisa. Ja kaiken lisäksi paljastuu diabolinen salajuoni, jonka julkaisu on kyllä kuuluisaksitekevä (anteeksi, oli vain pakko esittää asia westerfeldiläisittäin) mutta myös erittäin vaarallinen temppu.

Extras ei ainakaan minusta ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisempi trilogia, vaikka pärstäkerrointalous naurattikin - kuten varmaan kaikkia bloginsa lukijamääriä joskus kytänneitä... Aya oli sankarittarena vähän paksukalloinen, vaikka samaa kyllä voisi sanoa trilogian aiemmasta sankarittaresta Tallysta. Tämä paksukalloisuus tekee Westerfeldin hahmoista joskus hieman hankalasti pidettäviä.

Tykkään Westerfeldin tavasta kirjoittaa, ja edelleen on varmaan sanomattakin selvää, että haluan hoverboardin NYT HETI.

City of Glass

Tätä olette odottaneet!

Tai sitten ette, mutta minä kyllä odotin. Odotin ja odotin, sillä Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan viimeisen osan, City of Glassin, julkaisu myöhästyi puoli vuotta ainakin. Ja kyllähän se sitten lopulta saapui, mutta väärillä kansilla - olin jo päättänyt, etten ikinä anna tätä anteeksi BookDepositorylle, mutta kävikin juuri ilmi, että haukuin väärää puuta. En ikinä anna tätä anteeksi kustannusalalle.

(Ja BookDepository on kyllä erinomainen webikirjakauppa, ihan oikeasti.) (Onneksi en jaksanut lähettää niille kiukkuista palautetta. HUH.)

Sitten asiaan. City of Glassissa selviää siis vihdoin, onko Clary ja Jacen suhde juuri niin tuhoontuomittu kuin miltä näyttää. (En kerro.) Oh, the drama! (Jos lukee lopun ensin, kuten minä, asia selviää hieman nopeammin.)

Tapahtumapaikka vaihtuu, enää ei olla New Yorkissa vaan salaisessa kaupungissa Idriksessä, jonne arkkivihollinen/isipappa Valentine saapuu demoniarmeijan kanssa. Tästä kaikesta seuraa sotaa, taistelua ja kiellettyjä suudelmia, tietenkin.

CoG oli mainio, ja lunasti kyllä lupauksensa trilogian päätösosana. Ei se nyt toki täydellinen ollut, mutta suurissa tunteissaan ja nopeissa käänteissään silti viihdyttävä kuin mikä. Tapahtumapaikan vaihdos oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono; New York toimi edellisissä osissa kuin häkä, Idris ei ehkä ole yhtä kiinnostava, mutta tarjoaa ehkä uusia mahdollisuuksia kirjailijalle.

Jään odottamaan seuraavia Claren kirjoja kiinnostuksella. Päivi, sanoinko jo, että tässä on muuten ihan must-read -sarja? Jos en, niin nyt sanon :)

A Wizard Alone

A Wizard Alone jatkaa Diane Duanen Wizard-sarjaa (en oikeastaan ole ihan varma sarjan nimestä, mutta väliäkö sillä) ihan mukavalla osalla.

Wizard-sarjan kolme ekaa osaa (jotka on tietenkin suomennettu) olivat minusta hieman kökköjä, mutta seuraavat kolme ovat taas olleet mainioita. Sarjassa kaksi teiniä, Kit ja Nita, ystävystyvät huomatessaan olevansa molemmat velhoja. Velhous ei välttämättä ole helppoa, vaan pikemminkin suuri vastuu, kun taistellaan elämän puolesta kuolemaa vastaan.

Sarjassa on käsitelty monenlaisia asioita, kuten vastuu ja lupauksista kiinnipitäminen, vanhemman kuolema ja tässä kuudennessa osassa suru ja autismi. Duane käsittelee asioita kuitenkin ihan sympaattisesti eikä mitenkään saarnaa. Päähenkilöiden ystävyys kuvataan luontevasti.

Aivan lempisarjakseni tämä ei kuitenkaan ole päätynyt, ehkä juuri ensimmäisten kolmen kirjan vuoksi - en vieläkään ole varma, miksen oikein osannut nauttia niistä. Suhtaudun edelleen uusiinkin osiin hieman epäilevästi. Jotain hieman rasittavaa myös Duanen tavassa suhtautua kuolemaan tuntuisi olevan.

Karamazovin veljekset

Halusin oikeastaan otsikoida tämän postauksen maailman väsyneimmällä juomalaulumuunnosvitsillä, jonka itse keksin. Toivon, että kaikki kiitollisuudella ymmärtävät, miltä säästyivät :D

Mainitsin aikaisemmin lukevani Dostojevskin Karamazovin veljekset -teosta, joka Wikipedian mukaan luetaan yhdeksi venäläiskirjailijan pääteoksista. Turha kuvitella, että minulla olisi mitään uutta sanottavaa tällaiseen klassikkoon, sillä edes "kyllä Dostojevskia kannattaa lukea" on tuntemuksena tuskin lainkaan uusi.

Mutta kyllä Dostojevskia silti kannattaa lukea. Karamazovin veljekset on kertomus perheestä ja murhasta, ja niiden kautta se käsittelee moraalia, uskoa ja rakkautta.

Pidin kirjasta ihan kauheasti, se liikutti ja ilahdutti. Kieliasu oli sopivan vanhahtava ja päähenkilöt ihastuttavia kaikessa inhimillisyydessään. Tietenkin 1100 sivua on melkoisen paljon luettavaa ja ennen kaikkea melkoisen paljon pideltävää sängyssä luettaessa, mutta ei kannata lannistua vaan kokeilla rohkeasti.

Itse ajattelin seuraavaksi* kokeilla rohkeasti Rikosta ja rangaistusta; epäselvää on vielä, tarttuako uudistettuun käännökseen vai siihen vanhempaan?

* Siis joskus joululomalla, tai jotain.