The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.

Kushielin toinen

Aion säästää teidät nyt kirjakohtaisilta analyyseiltä ja rysäyttää kertapostaukseen Jacqueline Careyn toisen trilogian, joka kertoo Phèdren kasvattipoika Imrielistä ja täydentää ensimmäisen trilogian kivasti. Trilogiaan kuuluvat kirjat (aargh, tänään ei ole ollut hyvä oikeinkirjoituspäivä) Kushiel's Scion, Kushiel's Justice ja Kushiel's Mercy. Pidättäkää hengitystä, yritän kohta sommitella kuvat tähän jotenkin kivasti.

Nojoo. Kai se sommittelu huonomminkin voisi mennä, joskaan ei ihan kauhean paljon huonommin.

KS käy läpi Imrielin varhaisvaiheita ja yrityksiä paeta (yliopistoon!) pientä accident of birthiä, eli sitä, että on sattunut syntymään tapahtumien keskuksen, Terre d'Angen, kruununperimysjärjestyksen kärkipäähän. KJ:ssa Imriel ottaa lusikan kauniiseen käteen ja solmii poliittisen naimakaupan ja muuttaa maasta. Valitettavasti vaan tosirakkaus jää odottelemaan kotimaahan; ja kun koko maan uskonnollinen periaate on pitää rakkautta kaiken edelle ajavana voimana, niin on selvää, että koko idea on onnettomien tähtien alla syntynyt. KM:ssä Imrieliä näyttäisi odottavan onnellinen loppu, kunnes tosirakkaus ja koko kotimaa joutuvat kiusallisen pikku lumouksen alle, josta seurauksena ei näytä olevan pelkästään onneton henkilökohtainen loppuelämä vaan myös vähintäänkin sisällissota. Seikkailua seuraa.

Pidin trilogiasta itse asiassa melkoisesti, minkä ehkä huomaatte siitä, että luin sen putkeen. Imriel on sankarina hieman vähemmän kohtalon armoilla - tahtoo sanoa, ikävästi vangittuna - kuin kasvattiäitinsä ja edellisen kirjan sankaritar Phèdre, ja se teki lukukokemuksesta ainakin omalta kannaltani hieman miellyttävämpää (joskin Phèdre on sankarittarista ihanimpia, minkäs sille voi.)

Trilogian ensimmäinen kirja oli melko pitkälti tapahtumien taustoittamista ja yleistä fiilistelyä, mikä sitten korjaantui kirjoissa kaksi ja kolme. Fiilistely ja taustoittaminenkaan eivät lainkaan haitanneet, Carey osaa yleisen tunnelmanluonnin melko mukavasti. Kirpakassa kevätsäässä kuvittelee mielellään olevansa kummasti antiikin Roomaa muistuttavassa yliopistokaupungissa, vaikkei koko kirjassa mitään sen kummempaa tapahtuisikaan (ja tapahtuihan siinä, älkää ymmärtäkö väärin.) Sitten kun alkoi tapahtua ihan tosissaan, ratsastettiin taas iloisesti koko kartta halki.

Joitakin sarjan kantavia teemoja jää lopussa hieman avoimeksi (eritoten eräänlainen vakoojaverkosto Unseen Guild); mutta ehkä kirjailijan ei ole pakko selittää ihan kaikkea. Ja sitäpaitsi jatkoa piisaa Naamah-sarjan myötä.

Läiskäistään 4 tähteä koko sarjalle.

The Graveyard Book

Sain vihdoin luettua Neil Gaimanin The Graveyard Bookin. Tätä olette odottaneet!Ja odottaneet, ja odottaneet, ja odottaneet, koska ostin kirjan vuonna 2008 (ellei sitten muistini petä, ja kirja ilmestyi vasta vuonna 2009, missä tapauksessa ostin sen silloin.)

Kerrotaanpas (vai kerrataanpas? En muista...) tässä heti alkuun, että minulla ja Mr. G:llä on ongelmallinen suhde, jossa Mr. G ei tiedä olemassaolostani ja minä ... en tiedä, miten suhtautua Mr G:n tuotantoon. Novellipuoli on enimmäkseen mainio, sarjikset lähestulkoon arvostelun yläpuolella, Coraline hyytävän hyvä ja varhaisempi tuotanto rakasta mahdollisesti lähinnä koska se on luettu herkässä iässä ... mutta American Gods? Don't get me started. Mikä hyytävä keskinkertaisuus.*

Suhtauduin The Graveyard Bookiin siis vähintäänkin varauksella - suoraan sanottuna, välttelin sen lukemista melko pitkään. Turhaan. TGB on mainio, taianomainen ja lämmin satu pojasta nimeltä Nobody Owens, joka perheensä murhan jälkeen kasvaa hautausmaalla aaveiden ja vartijansa Silasin suojelemana (ja ruokkimana, jos te, kuten minä, mietitte hautausmaalla kasvamisen käytännöllisiä ongelmia.)

TGB kertoo Nobodyn lapsuudesta erilaisten tapahtumien kautta. Nobody kasvaa, oppii ja löytää ystäviä - ja lopussa kohtaa perheensä murhaajan. TGB on enimmäkseen erinomainen, välillä huikea (kuten suosikkilukuni Danse Macabre). Toisaalta tarinankerronnan vanhin kikka, itseääntoteuttavat ennustukset, vaivasivat jokseenkin juonipuolella - vaikka jotenkin kai ne kaikki seikkailut on kursittava kasaan, eikö?

Ja sitten lopulta on pakko vielä sanoa, että taianomaisen tunnelman hoitaa minusta edelleen parhaiten Diana Wynne Jones, eikä tämä ihan sille tasolle yllä. Sori vaan monsieur Gaiman.

*Yksi asia, mistä ollaan varmaan kaikki samaa mieltä, on tämä: Gaimanin koira Cabal on maailmankaikkeuden mahdollisesti toisiksi paras nelitassu. Paras on tietysti Loki, kettuterrieri ja smooth lover jo vuodesta 2009. Tässä tyylinäyte tältä kesältä:

Pikniksafkat esiin niinku olis jo.

Rude Mechanicals

Lohdutin itseäni Kage Bakerin aivan, aivan liian aikaisen poismenon jälkeen lukemalla pienoisromaanin Rude Mechanicals* (jonka olen joskus luullakseni ostanut tuplaniteenä, köhhh. Onneksi toinen kappale löysi hyvän kodin, että turha tulla kinuamaan.)

RM on osa Company-sarjaa - tällä kertaa ollaan 1930-luvun Hollywoodiissa, jossa esitetään Shakespearen Kesäyön unelmaa** ulkoilmateatterissa. Teatteriproduktiossa häärii mukana hieman eri tavoittein kaksi kyborgia jotka ovat tulevaisuudesta käsin operoivan Dr. Zeus Incorporatedin palveluksessa. Tästä seuraa viihdyttäviä hetkiä.

Vaikkei RM ole - ehkä pituutensa vuoksi - yhtä mainio kuin muut tähän asti lukemani Company-kirjat, se on silti erinomainen. Tähän vähän analyysia ehkä: Bakerin huumori uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen kuin proverbiaalinen kuuma veitsi voihin, ja kirja oli Bakerille tyypilliseen tapaan hauska. Pidemmät Company-kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään hauskoja, vaan niissä on mukana syvempääkin tematiikkaa, lähestyvän katastrofin uhkaa JA tiettyä fiilistä siitä, miten mikään ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja vaikka kaiken katoavaisuus*** on mukana tässäkin kirjassa, aivan muiden Company-kirjojen tasolle ei ehkä päästä.

Silti. Kage Baker, tule takaisin.

*Wikipedia sanoo, että termillä mechanical viitataan kehen tahansa Kesäyön unelman juoneen kuuluvan näytelmän kuudesta hahmosta.
**Wikipedia sanoo myös, että Kesäyön unelma on suomennoksena vissiin tosi oldskool ja nykynuoret puhuvat Juhannusyön unesta. Me vanhukset kuitenkin yhä Kesäyön unelmasta.
***Varmin tapa saada Liina kyynelöimään on kirjoittaa kaiken katoavaisuudesta. Okei, yksi varmimmista.