Bone Crossed

Pidän Patricia Briggsin Mercy Thompson -hahmosta kirja kirjalta enemmän. Kasvu on tosin ollut hyvin pienimuotoista sarjan neljänteen osaan asti; vasta kun luin Bone Crossedia, tajusin, ettei Mercy enää suorastaan ärsytä.

BC:ssä Mercy nuolee haavojaan edellisen seikkailun jäljiltä ja rakentaa varovaisesti suhdettaan naapurin ihmissusilauman johtajaan, Adamiin. Edellisen seikkailun jäljiltä haavojaan nuolee myös paikallinen vampyyrikuningatar Marsilia, ja antaakseen valtiattarelle vähän aikaa jäähtyä, Mercy suuntaa aavepulman kanssa painivan ystävänsä luo Spokaneen. Spokanea hallitsee yksinvaltiaana vampyyri, joka ei suvaitse muita yliluonnollisia otuksia alueellaan, ja Mercy onnistuukin ihailtavasti pysyttelemään vampyyrin tieltä pois kokonaiset 13,5 sekuntia.

Mercy ei enää suoranaisesti ärsytä, koska kaikista typerimmät ideat esitetään nykyisin toiminnan vaihtoehtoina, ei - onneksi - kelvollisina suunnitelmina. Muutoin kirja on kohtuullisen viihdyttävä, ja edelliseen lukemaani Briggsiin (Steal the Dragon) verrattuna on selvää, että kirjailijatar on kehittynyt koko lailla kymmenen vuoden aikana. Bueno. Voisin ehkä lukea seuraavankin, paitsi ettei sitä ole kirjastossa, enkä koe voivani kuitenkaan maksaa siitä.

Tai ehkä sen saa äänikirjana. Josta ilmeisesti koen kuitenkin voivani maksaa. Loogillista.

Shadow Unit

Löysin Adventures in Reading -blogin kautta maininnan scifitarinasta nimeltä Shadow Unit.

Shadow Unit is a science fictional story about a group of unrealistically sexy FBI agents struggling to protect humanity from the worst monsters imaginable. Except some of our heroes may be on the road to becoming monsters themselves....

Shadow Unit toimii lahjoitusperustaisesti - suomeksi: maksa, mitä jaksat. Eri "tuotantokausien" tarinoiden lisäksi jotain livejournal-tilihässäkkää sun muuta nykymediaa, johon en ole ehtinyt perehtyä. Jutut saa e-kirjoinakin ainakin osittain.

Varjoyksiköstä kirjoittavat itselleni tutuista kirjailijoista Emma Bull, Elizabeth Bear, ja Holly Black, mutta mukana on muitakin.


Henkilökohtaisesti olen tällä hetkellä pirteä ja sosiaalinen vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi mureena (puraisen pienimmästäkin ärsytyksestä) ja tästä ihastuttavasta perspektiivistä käsin voin vakuuttaa, että Shadow Unit on erinomaista lounasseuraa, jos sattuu esimerkiksi omistamaan kohtuullisella internetselaimella varustetun puhelimen ja haluaa säästää kollegoitaan murahtelulta. (Minulla on tosin vasta ykköskauden ensimmäinen tarina kesken, koska olen myös nopea syömään, enkä siksi mene takuuseen koko sarjan laadusta.)

Toivon, ettei kukaan lukija sentään imitoi mureenaa, vaikka innostuisikin Shadow Unitista.

Midnight Never Come

Arvatkaa mitä? Lähestymme jälleen (luultavasti asymptoottisesti*) sitä hetkeä, jolloin blogi on ns. reaaliajassa ja niiden kirjojen virtuaalinen pino, jotka olen lukenut, mutta joista en ole blogannut, lähestyy nollaa. Tilanne vaatii punaviiniä (kohta olen huppelissa jo ennen kuin pääsen illan kemuihin. Kemut jee.)

Muutama vuosi takaperin jossain mielenhäiriössä** ostin Marie Brennanin kirjan Midnight Never Come.

Midnight Never Come kertoo Lontoosta, jota hallitsee kuningatar Elisabeth rautaisin ottein, ja toisesta Lontoosta, jota hallitsee haltioiden kuningatar Invidiana oikeasti tiukasti. Ihmisten Lontoossa hovissa ylenemistä tavoittelee hovimies Michael, ja siellä toisessa hovissa hovineito Lady Lune, joka on kuningattarensa suosion huipun jo ohittanut. Kun Michael ja Lune kohtaavat, he ennen pitkää ymmärtävät, ettei toisen hovin toiminta ole enää kenenkään kannalta terveellistä, ja perustavat vastarintaliikkeen.

Jostain syystä odotin, että MNC olisi pitkäpiimäistä hömppää***, ja olinkin aika vaikuttunut kun kirja rullasi eteenpäin mukavasti ja oli jotenkin kovin tasapainoinen ja jopa jännittävä. Kirjoitustyyli oli ehkä hieman viileä, mutta hyvä tarina korjasi paljon. Tykkäsin etenkin siitä, että kirja vaikutti sisäisesti loogiselta, ja esimerkiksi pelottavat jutut olivat pelottavia, eivätkä juttuja joiden kirjailija ilmoittaa olevan pelottavia (lukijan haukotellessa leveästi.)

Päähenkilöistä Michael oli kiinnostavampi, ja vähemmälle huomiolle jäänyt. Lune oli hieman ristiriitainen hahmo, jonka vaikuttimia oli vaikeahko ymmärtää, etenkin kirjan alkupuolella.

Ilmeisesti nyt pitää tutustua rouva Brennanin muuhunkin tuotantoon.

* Mikäli nykyään Aalto-yliopistona tunnetun, tyttönimeltään Teknillisen Korkeakoulun perusmatematiikan opinnoista on jotain jäänyt päähän, tarkoittaa "asymptoottisesti" sitä, että tähän pisteeseen ei kyllä koskaan tulla pääsemään. 
** Tämän mielenhäiriön nimi on yleensä "Akateemisen pokkariale".
*** Sanoinhan, että ostin kirjan mielenhäiriössä.

Skin Hunger (ja ihan vähän vielä e-kirjoista, kohta lopetan, lupaan)

Eksyin jotenkin Klaava-nimiselle saitille, jossa oli lyhyt juttu siitä, minkä William Gibson toivoisi olevan kirjan tulevaisuus. Gibson kuvailee lyhyesti print-on-demand -konseptin, ja tästä muistuikin mieleeni, että print-on-demand on monella tapaa ehdoton suosikkini kirjan tulevaisuudeksi. Print-on-demandissa painoksen ei tarvitsisi koskaan loppua, koska haluttu kirja tulostettaisiin asiakkaalle suoraan kirjakaupassa - yhden kappaleen painoksen voisi siis ottaa koska vaan. Fiksua ja ihanaa, sillä formaattiongelmat olisivat historiaa, painoksen liian suuri koko ei olisi kustantajalle ongelma ja pieni mutta tänään hyvin kärttyisä Liina saisi käpälöitäväkseen kirjan.

Me ollaan Williamin kanssa niin samoilla linjoilla.

Paperisesta kirjasta tulikin kelvollinen mutta jokseenkin suunnittelematon aasinsilta siihen, että ei se paperikaan aina niin hyvä juttu ole. Kathleen Dueyn Skin Hunger -kirjan paperi on ainakin kovakantisessa painoksessa ihan kamalaa. Kovaa ja karheaa ja teräväreunaista - taktiiliset ominaisuudet ovat järisyttävän huonot. Kirjan lukeminen oli yllättävän epämiellyttävä kokemus paperin vuoksi - olisitteko uskoneet?*

Skin Hunger seuraa kahta tarinan linjaa. Ensimmäisessä Sadima, jonka äiti kuoli synnytykseen, matkustaa isoon kaupunkiin kiinnostavan pojan perässä. Kiinnostava poika, eräs Franklin, on nimittäin saanut selville Sadiman suuren salaisuuden - Sadima kommunikoi eläinten kanssa - ja haluaa ystävänsä Somissin kanssa tutkia asiaa enemmänkin. Pojat kun yrittävät herättää velhouden taidon taas henkiin. Toisessa linjassa Hahp, vuosisatoja myöhemmin, joutuu vastoin tahtoaan velhojen kouluun - ja nyt ei puhuta mistään Tylypahkasta.

SH oli aika vaikea kirja muutoinkin kuin paperin vuoksi. Se oli nimittäin hyvin synkkä, jopa julma (vaikkei siinä mitään äärimmäisen kamalaa tapahtunutkaan), ja tarinan kaikki käänteet tuntuivat olevan kaikkien päähenkilöiden kannalta huonompaan suuntaan. Toisaalta SH oli eri vaikuttava, eikä helppous tietenkään kirjalle mikään väistämätön etu ole.

Skin Hunger oli trilogian ensimmäinen osa, ja vaikka se oli erinomainen ensimmäinen osa, en ole ihan varma, onko minusta lukemaan seuraavia. Aika näyttää.


* Minä kyllä lapsena jaottelin koulukirjatkin sen mukaan, missä on kivalta tuntuva paperi ja missä kamalalta tuntuva.

Muutama huomio e-kirjoista

Rakas Akateeminen kirjakauppa avasi e-latauskaupan ja kauppaa nyt mm. Linda Olssonin Sonaatti Miriamille* -kirjaa kokonaisedulliseen alehintaan 20,23 €. Alkuperäisen hinnan ollessa reteästi 28,90 €.

Anteeksi, mutta että kuinka? Kolkyt euroa e-kirjasta? Onko tää nyt se sama juttu kuin se, että "CD-levyjen hinnat kyllä tulevat tippumaan lähivuosina"? Vai se, että hulppea 30% alennus tuotteesta näyttää anteliaalta, jos ei huomioida hinnan olevan lähtökohtaisesti pöyristyttävä?

Ymmärrän kyllä, että kirjan toimittamisessa on muutamia muitakin kulueriä kuin paperi, paino ja kaikki fyysisen esineen valmistukseen ja roudaukseen liittyvä logistiikka, mutta jonkinlaista laskua hinnassa on minusta kohtuullista odottaa, kun kaupataan tuotetta

1. jota em. logistiset ja valmistustekniset kuluerät eivät rasita ja
2. johon ihan lähtökohtaisesti liittyvät formaattiongelmat.

Jaa niin mitkä formaattiongelmat?
No, Akateemisen myymiä e-kirjoja ei lueta Kindlellä - mutta tämä tuskin ketään yllättää. Otaksun, ettei myöskään Barnes & Noblen e-kirjoja ei lueta Kindlellä. Omenafirman iPadilla lukeminen sen sijaan onnistuu - ehkä:

Vesileimatussa EPUB-formaatissa tai vesileimatussa PDF-formaatissa olevia kirjoja voit lukea. Jos tiedostot ovat DRM-suojattuja ei lukeminen onnistu. - Akateemisen e-latauskaupan UKK

Siitä vain tutkimaan e-kirjan formaattitietoja.

En muten odota helpotusta tilanteeseen. Toivon, että tulevaisuudessa voin seuraavan sukupolven lukulaitteellani lukea nyt Kindlelle hankkimani kirjat, mutta en pidätä hengitystä.

Ongelmahan ei tietysti ole yksin Akateemisen (joka muuten kauppaa myös lukulaitteita) - olen itse asiassa ihan ilahtunut siitä, että rakkain kirjakauppani on lähtenyt liikkeelle näin aikaisin. Toivoisin vain niin kovasti, että ala olisi jo hieman kehittyneempi esim. e-kirjastandardien (ja, köh, hinnoittelun) suhteen. Nyt vähän ryhtiä, kirjabisnes. Lukijaa harmittaa.


* Linda Olssonista tai hänen kirjoistaan en muuta tiedäkään kuin hiuksianostattavan e-kirjahinnan.

Softspoken

Chronic Cityn jälkeen tuntui siltä, ettei mikään kirja heti tämän jälkeen voi tulla arvioiduksi omana itsenään. Tiedättehän: kun lukee jotain todella hyvää, seuraava kokemus on todennäköisesti pettymys.

Jostain syystä valitsin seuraavaksi kirjaksi Lucius Shepardin Softspoken-kirjan, joka on eräänlainen kummitustarina.

Softspokenissa Sanie Bullard on muuttanut aviomiehensä kanssa miehen perheen vanhaan kotitaloon, miehen kummallisten sisarusten luo. Aviomies lukee kokeisiin ja tylsistynyt Sanie ei tee juuri mitään. Tekemättömyys saa Sanien sekä pohtimaan suhteen tilaa (ei niin hyvä) että talossa kuuluvia aavemaisia ääniä, joiden alkulähteisiin pääsee parhaiten - tai ainoastaan - käsiksi käymällä aviomiehen veljen huumekätköillä.

Saattaa olla, että Softspoken oli CC:n jälkeen hyvä, pehmeä lasku - kirja oli hyvä, muttei niin hyvä, että ongelma olisi siirtynyt taas seuraavan kirjan kohdalle. Omalaatuinen ja kiehtova, mutta kuitenkin lukijalta - etenkin loppua kohti - tarpeeksi vaativa niin, ettei ollut oikein aikaa surra menneen lukukokemuksen perään.

Les Non-Dupes refusé!

Luin hiljattain Jonathan Lethemin uutuuden, Chronic Cityn. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lethemiltä joten odotukseni olivat jotakuinkin tasolla "luultavasti jotain vaikeaselkoista".

Jälkeenpäin elämä tuntui tyhjältä.

Kirja lähtee liikkeelle suunnilleen näin: entinen lapsitähti Chase Insteadman elää traagisessa suhteessa avaruuteen juuttuneen astronautin kanssa tavatessaan sattumalta aiemmin lupaavan kriitikon, Perkus Boothin, ja tempautuessaan mukaan Perkuksen hivenen omalaatuiseen todellisuuskäsitykseen. Samaan aikaan paennut tiikeri aiheuttaa tuhoa Manhattanilla - mutta enpä sanokaan enempää, sillä juoniselostus on tämän kirjan kohdalla tavallistakin höpsömpää.

Ei muuten pidä ymmärtää väärin, CC oli luultavasti nimenomaan vaikeaselkoinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Luin huvikseni muutamia arvosteluja jälkikäteen ja ymmärsin, että puolet kirjasta meni ilmeisesti minulta yli hilseen. Osa arvioitsijoista oli nauranut ääneen joka sivulla: minä vain kymmenkunta kertaa. Sellainen on vieraan kulttuurin voima: kaikkia hassuja viittauksia ei vaan tajua. Mutta ei surra sitä, koska hyvään lukukokemukseen tarvitaan lukija ja hyvä kirja, ja ne ehdot täyttyivät - lukukokemus oli hieno ja rakastin kirjaa. Vaikeaselkoisuus tässä voisi siis tarkoittaa sitä, että jos kirjan lukisi uudestaan, siitä löytäisi lisää tasoja - Chronic City on ehdottomasti jossain välissä hommattava omaankin hyllyyn.

Magic or Madness?

Nyt tulee paljon toisia ja kolmansia osia. Justine Larbalestier on aussikirjailija (ja, sivumennen ja hyvin vanhahtavasti sanoen, rouva Scott Westerfeld), joka kolahti tietoisuuteeni Magic or Madness -trilogian ekalla osalla, Magic or Madness. Nyt luin trilogian loppuun.

Pahus, laitoin kuvat väärään järjestykseen.

Ykkösosassa äitinsä kanssa koko lapsuutensa ympäri Australiaa rampannut teini-ikäinen Reason eli Ree joutuu isoäitinsä hoteisiin, kun äidin mielenterveys alkaa prakata lopullisesti. Isoäitiään aina jonkinlaisena demonina pitänyt Reason kuulee lieväksi hämmenyksekseen, että suvussa kulkee taikuuden lahja - tai kirous, sillä kaikki taikuuden perineet joko käyttävät lahjaansa ja kuolevat nuorena tai eivät käytä ja tulevat hulluksi. Reason tapaa myös pari ikäistään taikuuden harjoittajaa, joiden kanssa ystävystyä.

Trilogian toisessa osassa, Magic Lessonsissa, Reason tempautuu eräänlaisen portaalin läpi Sydneystä New Yorkiin ja jää sinne jumiin. Onneksi tämä on Reelle tuttua kauraa, ja hän turvautuu Sydneyyn taikuutta opiskelemaan lähteneen ystävänsä isoveljeen. Kotona Sydneyssä ei mene kovin hyvin; mainittu newyorkilaisystävä on tuhlannut taikuuttaan nopeammin kuin pitäisi ja horjuu haudan partaalla. Reasonin isoäidin pitkäaikaisin oppilas ja poppoon kolmas teini jakelee omia voimiaan oikealle ja vasemmalle.

Kolmannessa osassa, Magic's Childissa, käydään läpi Reasonin New Yorkin matkan seurauksia; teiniraskauden lisäksi Ree on saanut sukunsa vanhimmalta elossaolevalta jäseneltä lahjaksi jotain, joka erottaa hänet muista taikuuden harjoittajista: Reestä on tulossa silkkaa taikuutta. Reen äiti kuitenkin katoaa mielisairaalasta, johon hänet on laitettu, ja etsintäoperaatio käynnistetään.

Sarjassa on vahvoja ja kiehtovia teemoja, joista pidin kovasti. Eettisyys on näistä teemoista yksi; taikuuden harjoittajat siis kuolevat nuorena - ellei joku toinen lahjoita heille voimiaan, tai ellei niitä voimia vie väkisin. Toinen on taikuuden luonne, joka mahtavien voimien lisäksi tarjoaa kolikolle kyllä kunnollisen kääntöpuolenkin. Kolmantena teini-iän melko epätavallinen käsittely - Larbalestier ei juuri sievistele.

Jos jotain heikkouksia tulisi mainita, sanottakoon, että koko juttu olisi toiminut luultavasti paremmin yhtenä kirjana. Oikeastaan vain sen ensimmäinen osa on tarpeeksi vahva seisomaan omilla jaloillaan.

Lukemisen arvoinen sarja kuitenkin.

Äänikirja

Ostin juuri äänikirjan (ämpeekolmosena, en fyysisenä tallenteena). Kaikkeen sitä ihminen haksahtaakin.

Kävelen koiran kanssa aika tavalla, ja voin vakuuttaa, että omien ajatusten seura alkaa tympäistä noin viidensadan kilometrin jälkeen (puhutaan vuositasolla.) Musiikkiakaan ei ihan aina jaksa kuunnella, ja viimeiset pari-kolmesataa kilometriä olenkin viihdyttänyt itseäni Tukevasti ilmassa -ohjelman vanhoilla episodeilla.
Luulen silti, että teen itselleni palveluksen jos en ryöstökalasta ohjelman back catalogissa (voiko sanoa back catalogissa?), sillä paras annostus ohjelmalle lienee "muutamia kertoja viikossa", ei "muutamia kertoja päivässä" - osaan osan anekdooteista jo ulkoa. (Kaikkien onneksi anekdootit ovat hyviä ja minua on helppo viihdyttää.)

Hankin kävelylenkkien tueksi nyt siis Audible-saitilta* Charlaine Harrisin vampyyrisarjaa - tiedättehän, sitä, jolle lupasin antaa toisen mahdollisuuden. Juoni on ilmeisesti täsmälleen duplikoitu Harrisin vampyyrisarjaan perustuvan True Bloodin toisen kauden juoneksi. Tässä kaikessa tuntui vielä kaksi tuntia sitten olevan järkeä.

Nyt painin kuitenkin itselleni jossain määrin merkityksellisen kysymyksen kanssa. Jos kuuntelen edellä mainitun Living Dead in Dallas -kirjan, voinko sanoa lukeneeni sen?

Missä ovat radiofilosofit kun heitä tarvittaisiin?

* Amazonin omistama. Jos Akateeminen ei ole kiinnostunut, voin ottaa sponsoridiilin myös Amazonin kanssa - onhan tätä ilmaista mainontaa ehditty taas harrastaakin.

Rosemary and Rue

Joskus ehkä 2008 kieriskelin naurusta jonkun genrekirjakaupan lattialla nähtyäni hyllyn nimeltä "Paranormal romance". Enää ei naurata. Siinä missä vielä 2000-luvun alkupuolella fantasiahyllyt pullistelivat kirjoja, joiden alkusivuilla oli kartta, jylläävät tällä hetkellä julkaisulistoilla yksityisetsivät / toimittajat / manaajat / vampyyrinmetsästäjät / tarjoilijat / jokapaikanhöylät, jotka ovat ihmissusia / vampyyreita / keijuja / ajatustenlukijoita / muodonmuuttajia / muita öttiäisiä, ja sitten käydään läpi kaikki kliseet keijujen hoveista vampyyrien pesäkoloihin ja ihmissusien dominanssitaisteluihin ja SITTEN pussaillaan.

Osa näistä kutaleista on siirtynyt telkkariin. Myöntää täytyy, että tykkään True Bloodista - huomattavasti enemmän HBO:n versiona kuin Harrisin, vaikka tämä suosio saakin epäilemään, että Harrisille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Pakko myöntää sekin, että myös kirjapuolella viihdyn tämän uuden urbaanin fantasian genren - jopa paranormaalien romanssien - parissa itsekin. Välillä vaan koko juttu alkaa tuntua vähän ... tutulta?

Niin kuin nyt vaikka Seanan McGuiren Rosemary and Rue. Tämä on taas ehkä niitä kirjoja, joiden kohdalla isot odotukset johtavat pieneen pettymykseen - luulin jotenkin, että tämä olisi innostavampi genrensä edustaja.

October Daye on jonkun sortin vaihdokas ja yksityisetsivä, joka menneisyytensä traumaattisten tapahtumien johdosta (14 vuotta karppina saa kenet tahansa uskomaan maailmankaikkeudesta lähinnä huonoja asioita) on vaihtanut kyttäyskeikat kassahommiin. Kyttäyskeikat ja paranormaali yhteisö (lähinnä niitä keijuja, joka on yksi epämääräisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista sanoille fae tai faerie) eivät vaan halua jättää Octoberia eli Tobya rauhaan. Yksi Tobyn vanhimmista ystävistä murhataan, ja Toby valjastetaan jossain määrin postuumisti etsimään syyllistä (ei postuumisti etsimään, vaan valjastetaan postuumisti.)

Päällimmäinen fiilis, joka kirjasta jäi on seuraava: voi haltioiden hovi, miten paljon yksi päähenkilö voi ottaa turpaansa. Kirjan puolivälissä ei muuta tuntunut tapahtuvankaan kuin turpaanottamisesta toiseen nilkuttamista (tai kannetuksi tulemista). Varsinaiseen pussailuun ei päästy; siihen vain vähän vihjattiin. Toby oli siinä määrin rikkinäinen ja murjottu päähenkilö muutenkin, että kaukana horisontissa siintävät potentiaaliset parisuhteet tulevat olemaan pelkkää ahdistusta, vatvomista ja empimistä, jos kirjailija ikinä sinne asti pääsee. (Selvää varmaan on, että tämä ahdistuneisuus ei juuri tehnyt Tobysta rakastettavampaa. Sen sijaan typerä ahdistuneisuuden syy melkein teki. 14 vuotta karppina - sitä on vähän vaikea ottaa kovin vakavasti, eikö?)

Mutta on kirjassa hyviäkin puolia. Maailma on kiinnostava, sivuhenkilöt vielä kiinnostavampia ja Tobyssakin ehkä potentiaalia - jos nyt juonenkuljetuksessa sitten onkin pieniä seikkoja, joihin jatko-osien suhteen kiinnittäisin huomiota. Edellämainituista jatko-osista saatan jopa lukea yhden tai kaksi (tai miksei enemmänkin, jos Toby ryhdistäytyy jollain elämänsä osa-alueella, vaikka tappelijana.)

Vähän Sharon Shinniä

Lomalla otin ja luin toisen ja kolmannen osan Sharon Shinnin trilogiasta, jolla ei varsinaisesti tunnu olevan nimeä, mutta jota kätevyyden vuoksi ainakin Wikipediassa Safe-Keeper's -sarjaksi kutsutaan. Toinen ja kolmas osa olivat nimeltään The Truth-Teller's Tale ja The Dream-Maker's Magic. Ensimmäisen osan, The Safe-Keeper's Secretin, olen lukenut joitakin vuosia sitten.

Trilogia sijoittuu maahan, jossa suurin osa ihmisistä on tavallisia, mutta muutamat osaavat pitää salaisuuden niin, että kuka tahansa voi heille uskoutua; toiset taas näkevät totuuden ja sanovat sen ääneen; ja vain yksi ihminen, Dream-Maker, voi toteuttaa muiden syvimmät unelmat pelkällä läsnäolollaan - mutta ei omiaan, eikä valiten sitä, mitkä unelmat toteutuvat.

Kirjat liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, joten ei ole aivan välttämätöntä lukea niitä tietyssä järjestyksessä.

TT-TT (huikea lyhenne :D) kertoo kahdesta sisaruksesta, Eledasta ja Adelesta, joista toinen pitää salaisuuksia ja toinen näkee totuuksia, sekä heidän ystävästään Roelynnistä. Päähenkilö on totuudenpuhuja Eleda, mutta kirja seuraa kaikkien kolmen elämää lapsuudesta nuoriksi aikuisiksi. Yleisteema on aika romanttinen ja vetosi hupakkopuoleen minussa.

TD-MM kertoo puolestaan Kellenistä, jonka äiti on vakuuttunut lapsensa muuttuneen pojasta tytöksi vauvana. Vaikea äiti on kasvattanut tyttärensä siis poikana, ja kasvaessaan Kellen joutuu hakemaan omaa identiteettiään ja paikkaansa kyläyhteisössä. Kellenin paras ystävä Gryffin ja muutama muu kirjan henkilö auttavat Kelleniä näkemään heikkouksien sijaan vahvuuksia sukupuoli-identiteetin monimuotoisuudessa. TD-MM on ainakin minusta teemaltaan enemmän ystävyyteen kuin rakkauteen liittyvä, ja siinä mielessä poikkeaa hieman trilogian muista kirjoista. Kaiken kaikkiaan suloinen kirja.

Pidän Shinnin kirjoista, koska ne ovat pienimuotoisuudessaan virkistäviä, etenkin tarkasteltuna fantasiagenren yleistä paradigmaa vasten. Okei, eeppinen fantasia karttaa läpimarssivine maailmanpelastusretkueineen on ehkä menettänyt hieman tiukkaa jyräysotettaan genrestä viime vuosina, tai sitten osaan vain ignoroida ne paremmin. Niin tai näin, minusta Shinnin kirjat ovat sympaattisia ja niistä jää hyvä mieli. Eivät ne silti mitenkään kaavamaisia ole; onnellinen loppu voi Shinnillä olla hyvinkin monimutoinen, vaikka välillä se onkin oikein kunnon happily ever after.

The Mislaid Magician

Patricia C. Wrede ja Caroline Stevermer ovat (alunperin omaksi huvikseen, sanovat - en usko) kirjoittaneet jo kolme kirjeiden - tai päiväkirjojen - muotoon kirjoitettua jokseenkin janeaustenhenkistä romaania, joista kolmas päätyi viimeinkin lukulistalle.

The Mislaid Magician or Ten Years After kertoo siitä, kun serkukset ja ystävykset Cecelia ja Kate kasvattavat omia perheitään ja kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä. Toisen mies - en voi mitenkään muistaa, kumman, mutta luultavasti Cecyn - kutsutaan selvittämään saksalaisen velhon katoamista rakenteilla olevan rautatien lähettyviltä. Kate hoitaa tällä välin Cecyn lapsia ja kummallisen juonen (jonka on kelle tahansa kirjaston lastenkirjaosastolla asuneelle tuttu kuin ... no, joku mikä on tosi tuttu) seurauksena myös erästä löytölasta, joka ei suostu puhumaan. Siinä sitten kirjeet viuhuvat halki viktoriaanisen Englannin.

Saatan kuulostaa sarkastiselta, mutta en ole. Tykkään kauheasti tästä romaanikolmikosta, mutta koska romaaneista ensimmäinen noudatti selkeimmin eräänlaista romanttisen romskun kaavaa, se myös väistämättä toimi parhaiten. On tietysti hauska lukea siitä, miten Kate ja Cecy aikuistuvat pysyen kuitenkin, kumpikin, omana itsenään - mutta romanttinen puoli minusta ei niin jaksa lukea perhe-elämästä.

Jos sarja ei ole tuttu, kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea - etenkin jos pitää Austenista. (Minä pidän Austenista.) Ensimmäisen kirjan nimi on Sorcery and Cecelia or the Enchanted Chocolate Pot.

Mangamaanantai Aksussa

Siltä varalta, että blogin lukijoiden joukossa on joku, joka pitää kovasti mangasta ja samalla EI tilaa Akateemisen kirjakaupan uutuuskirjettä, huomautettakoon, että 6.9.2010 Akateemisessa kirjakaupassa on Mangamaanantai - suomeksi sanottuna siis kaikesta hyllystä löytyvästä mangasta (mangoista? Eikös se ole hedelmä?) tulee 20% alennus.

Akateemisen sivuilta sama info ja lista mangauutuuksista.

Itsehän murjotan vieläkin sitä, että Taiteiden yön pokkariale meni sivu suun ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

(Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta toivon kyllä kovasti, että olisi ollut.)

Ironside

Sarjassamme Liina ja muisti: täysin tietoisena siitä, että olen lukenut joitakin Holly Blackin kirjoja ennenkin, pitänyt niistä ja jopa maksanut niistä riihikuivaa rahaa sillä lopputuloksella, että niitä on nyt kirjahyllyssä, aloittaessani Ironsiden jaksoin ihmetellä päähenkilö Kayen epämääräistä tuttuutta satakunta sivua, kunnes internet auttoi kertomalla, että Kaye on päähenkilö toisessa ja fiittaa toisessa niistä kirjoista, joista olen edellämainittua internetkirjakaupoille ojentanut.

Olen melko varma, että vika on minussa, eikä rouva Blackissa, jolla on Wikipedian perusteella hieno kirjasto ja joka tästäkään syystä ei voi olla kuin mahtava tyyppi ja erinomainen kirjailijatar.

Sitäpaitsi Ironside oli kyllä ihan mainio. Kaye on vaihdokas, joka elää isoäitinsä luona kun äitimuori huikentelee ympäri maata. Okei, äiti huikentelee New Yorkissa, jonne haltia-Kaye ei voi muuttaa - rauta kun tunnetusti tekee haltiat huonovointisiksi. Kayen poikaystävä Roiben johtaa Night Courtia, ja kruunauksen hetki lähestyy. Niin lähestyy myös sota Bright Courtin kanssa, ja Bright Courtin kuningatar Silarial yrittää saada Kayen vielä puhumaan Roibenille. Kaye, joka kokee melkoisen teini-ikäistä angstia mahdottomalta tuntuvan suhteensa takia, törttöilee parhaan ystävänsä Cornyn kanssa eri hovien välillä yrittäessään estää sotaa omalla tavallaan. Tällä välin Roiben synkistelee.

No, mitä tästä nyt voi sanoa? Hauskaa oli. Jos pitää esimerkiksi niistä Melissa Marrin kirjoista, jotka ovat päätyneet Sivukirjastoon jo aiemmin (täältä voi kaivaa), tykännee tästäkin - mutta pakko sanoa, että näissä Holly Blackin kirjoissa on koko lailla enemmän särmää. Ja särmä on iloinen asia, ainakin tässä nuorten urbaanin mutta romantillisluonteisen fantasian epämääräisessä genressä (jonka juuri määrittelin.)

Ironsiden on uhkailtu olevan sarjan viimeinen osa. Sivukirjasto jää odottamaan rouva Blackin seuraavia aikaansaannoksia mielenkiinnolla (mutta ei, ne Spiderwick-kronikat eivät vaan kiinnosta.)

Buyout

Jos scifi parhaimmillaan esittää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä fiktion kautta, on Alexander Irvinen kirja Buyout erinomainen kysyessään, mikä on ihmiselämän hinta. Tosin puhtaasti kirjallisia ansioita katsoen Buyout ei ollut ihan niin vetoava.

Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?

Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.

Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.

Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.

Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.

The Changeling

Arvatkaa huviksenne, olinko ihan varma, että Delia Sherman oli Finnconissa tämän vuoden kunniavieraana? Ehdin jupista pitkän pätkän henkilökohtaisesta Finncon-historiastani (turhan pitkän, kun ottaa huomioon, että minulla ei ole paljonkaan henkilökohtaista Finncon-historiaa), kunnes tajusin, että itse asiassa kunniavieraana oli Ellen Kushner. Mikä teki koko Finncon-pätkästä vähän epärelevantin.*

Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.

Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.

Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.


* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.