Transition

Se, mitä aion kertoa seuraavaksi, tulee karkoittamaan jäljelle jääneet 3 lukijaani, joten päätin käyttää Sorsanpaistajan taktiikkaa. Osa teistä ei tietenkään ole koiraihmisiä, mutta jospa joku hämääntyisi.

Loki pentuna

No, sitten asiaan. Tässä se surullinen totuus: en ole lukenut juuri lainkaan Iain Banksia tahi Iain M. Banksia (M ollen ymmärtääkseni se kirjain joka erottaa scifikirjailija-Banksin mainstream-Banksista, mutta en muista kumpi on kumpi) enkä sen yhden lukemani kirjan (Pelaaja) perusteella ihan tajua, mistä kaikki se kohu.

Itse asiassa minä & Banks olemme sen verran harvinainen näky, että lukemaani Transitionia piti aviomiehenkin kommentoiman: "Mitä? Lueksä Banksia. Sillä vaan, kun minä olen meillä yleensä hoitanut Banksit." Niinpä niin.

Transition ilmeisesti yhdistää Banksin tuotantoa M-kirjaimen molemmin puolin - tämän luin arvostelusta Amazonista. Transition alkaa ilmoituksella siitä, että kertoja on epäluotettava, ja jatkaa sitten eteenpäin tarinaan, jota käydään monen eri päähenkilön silmien kautta.

Yksi päähenkilöistä on agentti, joka pystyy siirtymään kehosta toiseen rinnakkaisilla maapalloilla, ja näin siirtymällä täyttelee kaikkissa rinnakkaisversumeissa toimivan organisaation antamia tehtäviä. Toinen päähenkilöistä istuu mielisairaalassa, paossa jotain, jota on paras olla ajattelemattakaan - mutta joka ilmeisesti liittyy organisaatioon. Kolmas keplottelee itseään huipulle, ja törmää organisaatioon työnsä kautta. Ja niin edelleen.

Kaikesta tästä piirtyy tarina organisaatiosta, jossa kaksi puolta taistelevat toisiaan vastaan. Kiehtovaa? Ei niin äärimmäisen. Transition on hyvin kirjoitettu, mutta paikoin vähän tylsä. Suurempi ongelma on se, ettei kirja tunnu vievän juuri mihinkään; jossain vaiheessa lukukokemusta heräsi kysymys "entäs sitten?" eikä se ole omiaan tekemään lukukokemuksesta unohtumatonta.

Niin, en vieläkään ihan tajua Banksin giganttista suosiota.

Hänen varjonsa tarina

En lopettanut 200. postaukseen.

Audrey Niffenegger, hän jolla on vaikea sukunimi, kirjoitti joitakin vuosia sitten vallan suositun Aikamatkustajan vaimon, jonka itse luin syvän skeptisyyden vallassa vain joutuakseni myöntämään, että sehän oli oikeastaan aika hyvä. (Aika ei tosin ole kullannut muistoja, huomaan suhtautuvani kirjaan edelleen hieman skeptisesti, vaikka pidinkin siitä lukiessani - hieman kumma fiilis.) Nyt Niffeneggerin toinen romaani on suomennettu.

Hänen varjonsa tarina kertoo kaksista kaksosista: nuoret Julia ja Valentina kuulevat äitinsä kaksoissisaresta ensi kertaa kun tämä on kuollut ja jättänyt Lontoossa sijaitsevan asuntonsa perinnöksi neideille - sillä ehdolla, että nämä muuttavat Lontooseen. Lontoossa - jonne tytöt toki kiireen vilkkaa lähtevät - he tutustuvat Elspeth-tätinsä hieman omituisiin naapureihin ja nuoreen rakastajaan, Richardiin, ja lopulta myös Elspethin haamuun, joka tuonpuoleisen sijaan on siirtynyt piironginlaatikkoon. Lontoossa Valentina alkaa myös etsiä itsenäisyyttään sisarestaan.

Ihan ensinnä pitää sanoa, että Hänen varjonsa tarina kilpailee 2000-luvun pöljimmin suomennetun nimen tittelistä. Alkuteos on nimeltään Her Fearful Symmetry, joka kuvaa kirjaa paljon, paljon paremmin. "Varjo" tuntuu sopimattomalta, sillä tarinan naisista kukaan ei ole avuton, toisen varjoon jäävä hahmo - kaikki kaksosista ovat aktiivisia toimijoita. Okei, alkuteoksen nimi oli varmasti vaikea suomentaa, mutta jotain yritystä edes.

(Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, on pakko huomauttaa lisäksi, että Gummeruksen valitsema kansikuva on tietenkin se mauttomampi vaihtoehto.)

HVT ei minusta ollut yhtä hyvä kuin Aikamatkustajan vaimo. Ensinnäkään en juuri pitänyt hahmoista; on hieman vaikea kiintyä kirjaan juurikaan jos ainoa teoksen hahmo, joka on jossain määrin miellyttävä, on sivuroolissa oleva kissanpentu. (Lievästi pakko-oireisiin taipuvana täytyy kyllä sanoa, että toinen sivuhahmo, raskaasti pakko-oireinen Martin, oli myös ihan symppis.) Kummankin sukupolven kaksoset olivat itsekeskeisiä torvia, ja Richard varsinainen vätys. Lisäksi juonikuvio alkoi paljastuessaan nostattaa aaaaargh-ei-ole-totta -reaktioita, eikä se ole ikinä hyvä juttu.

Mutta kun halusi tietää ensimmäisen sukupolven kaksosten omituisesta välirikosta, kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Ihmissuhdekuvioissaan ja kirjoitustyylinsä puolesta HVT oli ihan mukaansatempaava; lisäksi se oli kevyt ja aika lyhyt (ei sillä, että kumpaakaan näistä ominaisuuksista voisi välttämättä pitää vain hyvänä; mutta ainakaan kirja ei ollut laahaava, ymmärrättehän? Hienoa.)