Never Let Me Go

Taidetaan saada aikaan joku ennätys Vuoden parhaat -postaukselle. Tätä menoa se tulee elokuussa.

Bongasin Kazuo Ishiguron kirjan Never Let Me Go kaikki mitä rakastin -blogista, jonka kirjoíttajaa fanitan salaisesti (no, en enää niin salaisesti.) Eeva suositteli heti alkuun kirjan lukemista alkukielellä, joten tein työtä käskettyä - tästä tosin päästiin tilanteeseen, jossa minulla ei ole aavistustakaan suomennoksen laadusta eikä Eevallakaan varmaan alkukielisestä. Otaksun kyllä, että Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistun kirjan suomennos on ihan laadukas.

NLMG kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa, periaatteessa kuin normaalit nuoret, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Tunnelma on jokseenkin painostava, ja kirjan edetessä syykin tietysti selviää.

Ishiguron teos ei juonensa puolesta ole vuoden yllätystyrmäys, mutta juoniyllätyksillä hätkähdyttämisestä ei oikeastaan olekaan kyse, ja kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea - suomeksi tai englanniksi. Englanniksi kirjan tyyli oli omalaatuinen, ja kerronta tuntui jollain tapaa henkilökohtaiselta ja sikäli uskottavalta. Kertojana toimi kirjan päähenkilöistä yksi, Kathy.

Mieleen jäi kaksi asiaa, jotka haluaisin sanoa kirjasta. (Onneksi muistin ne vielä.) Ensinnäkin tykkäsin kauheasti siitä tavasta, jolla Ishiguro pyrkii esittämään kysymyksiä ja herättämään ajatuksia sanomatta mitään kuitenkaan kovin suoraan. Tällainen alleviivaavuuden puute on ihan hillittömän virkistävää - ja kaiken lisäksi se toimii, sillä jos kirjailija ei kerro, mitä ajatella, on pakko yrittää ihan itse. Toiseksi, toivon kauheasti, ettei kukaan jätä tätä kirjaa lukematta siksi, että se "haiskahtaa hieman tieteisfiktiolta",*** sillä jos niin sanotun aikuisten kirjallisuuden* piiristä suljetaan pois kaikki, mikä käsittelee tieteen hieman teoreettisempia saavutuksia**, suljetaan pois myös ihan mahtava väylä käydä yhteiskunnallista dialogia. Ilman mahdollisuutta miettiä tieteen etiikkaa jo ennalta, yhteiskunta voi löytää itsensä hyvinkin äkkiä tilanteesta, jossa peiliin katsominen ei ole enää kivaa, ja fiktio on asiakeskustelun ohella varsin toimiva väline moiseen.

* Käytän tässä termiä "aikuisten kirjallisuus" siinä merkityksessä, jossa vanhempani sen ovat tahattomasti esitelleet kymmenisen vuotta sitten (nyt jo periksiantaneina), yleensä kontekstissa "Vieläkö sä luet noita lohikäärme-/avaruusaluskirjoja, etkö voisi jo siirtyä lukemaan jotain Aikuisten Kirjallisuutta". Jos jollakulla on parempi sana kuvaamaan kirjakauppojen ja kirjastojen niitä hyllyjä, joíden yllä ehkä lukee kaunokirjallisuus, mutta joíhin - kuten välillä tuntuu - ei saa vahingossakaan tunkea mitään missä on noitia noitavainojen ja tiedettä apurahataisteluiden ulkopuolella, olen erityisen kiinnostunut kuulemaan siitä. Tässä on nimittäin selkeä riski siitä, että blogiin ilmaantuu vielä kategoria "aikuisten kirjallisuus" - luin joulun alla myös ensimmäisen Austerini. Siitä lisää myöhemmin, jos ikinä keksin, mitä sanoa.
** Eivätkä nekään "hieman teoreettiset saavutukset" ole oikeastaan kovin teoreettisia paitsi siinä mielessä, ettei moista ole - ainakaan julkisesti - vielä nähty.
*** OKEI, tajusin juuri, että varmaankaan kukaan TÄTÄ blogia lukeva ei jätä jotain kirjaa lukematta moisen syyn takia. Korkeintaan siksi, ettei se haiskahda tarpeeksi tieteisfiktiolta.

Wake

Heippa, täällä on ollut melkoista hiljaiseloa, koska netin yllättävän rikkoutumisen sijaan tietokone lakkasi käynnistymästä. (Raahasin kyllä työkonetta uskollisesti kotiin aikomuksenani kirjoittaa jotain, mutta repussa se silti vietti useimmat illat.) Mutta nyt on kone. PC, sillä herra Sivukirjasto suhtautuu Omppukoneisiin hieman nihkeästi. (Se ehkä selittänee osittain myös sitä, että työkone hengasi laukussa eikä pöydällä.)

Mutta takaisin osastolle "Viime vuonna luettua". Epäröin melko pitkään tarttua Robert J. Sawyerin kirjaan Wake, koska Robert J. Sawyer on se jamppa, jonka kynästä on syntynyt tekele nimeltä Fastforward, josta Nelonen aikanaan esitti televisioadaptaation, joka oli käypä ainoastaan viihdyttämämään aikaparadokseihin mieltyneitä onnettomia sieluja tai lääkkeeksi uniongelmaisille.*

Wake kertoo 15-vuotiaasta Caitlinista, joka on sokea (niin, tämä oli toinen Epäilyttävä Tekijä; kuten luultavasti kuka tahansa kirjatoukka, minäkin pelkään sokeutumista yli kaiken, enkä oikeastaan haluaisi aiheesta juuri lukeakaan) mutta saa kokeellisen teknologian avulla näkönsä takaisin. Caitlin, joka on avustusteknologian avulla surffaillut webissä kuin delfiinit laineilla kolmen vuoden herkästä iästä asti, näkee vaan laitteellaan jotain muutakin - tietoisuutta kehittävän interwebin. Miten tähän vieraaseen, herkkään älyyn pitäisi suhtautua - ja miten sen kanssa voisi kommunikoida?

Wake käsittelee tietoisuutta ja sen heräämistä moneltakin kantilta, ja on ihan kauhean kiehtovaa luettavaa, joskin omalla tavallaan melkoisen kevyt. Suosittelen ehdottomasti; Wake on trilogian aloitusosa, ja jossain vaiheessa lukulistalle tulevat ehdottomasti seuraavatkin osat.


* Kyllä, jaksoin katsoa kokonaista kaksi jaksoa, joten ottakaa tämä arvio sopivalla painokkuudella.

Arvonnan voittaja!

Hahaa, ajattelitte varmaan jo, että olin unohtanut arvonnan! Niin olinkin, koska tässä on nyt ollut kaikkea, mutta tänään muistin.

Arvonnan suoritti ketkuterrieri ja kirjastokoira Loki "Termiitti" Sivukirjasto, joka piti arvontalappujen kaivamista piposta erityisen suuressa arvossa.

Ja sitten asiaan. Arvonnan voitti nimimerkki NoobaX, onnea ja viihtyisiä hetkiä piraattien parissa! NoobaX, laita yhteystiedot vaikka osoitteeseen korianteria@gmail.com (ruokablogini osoite*) niin postitan kirjan.



* En jaksa tehdä kirjablogille omaa osoitetta koska se vaatisi gmailista uloskirjautumista. **
** Melkein jaksoinkin, mutta ilmeisin osoite oli jo varattu, pyh.

Zero History

William Gibson on siirtynyt cyberpunkin isänä hieman hämmentävään suuntaan, kirjoittamaan trillereitä jotka ... eivät ole jännittäviä. Zero History on monin paikoin kyllä erinomaisen mukavaa luettavaa, mutta ei se ainakaan juonensa puolesta kovin mukaansatempaava ole.

ZH jatkaa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Pattern Recognition ja Spook Country, joista olen lukenut molemmat mutta hämärästi muistan vain Pattern Recognitionin. Tutustuin äsken Spook Countryn juoneen Wikipediassa selvittääkseni, miksen muista siitä mitään, mutta jotain olennaista kertonee sekin, että SC:n päähenkilöt ovat samat kuin ZH:n ja minä tajusin sen vasta nyt. Muistissani sijaitsee pelottava musta aukko Gibsonin teosten kohdalla. (Teknisesti ottaen on varmaan taattu, että tulen muistamaan ZH:sta enemmän kuin aiemmista osista, jos nyt ei muusta syystä niin siksi, että kirjoitan siitä tänne ja voin jostain tarkistaa asian.)

Juonesta sen verran, että SC:n päähenkilö (haha) Hollis Henry palkataan selvittämään erään hypersalaisen brändin tekijöitä ja lähtökohtia. Seuraa jännittäviksi tarkoitettuja juonenkäänteitä, jotka eivät jännitä.

Mikään tästä ei varsinaisesti varmaankaan ole vielä imarrellut Gibsonin uusinta? No, on siinä hyviäkin puolia. Osa tekstistä on ihan käsittämättömän hykerryttävää ja nautinnollista - muistaakseni - ja Gibsonin tässä sarjassa osoittama obsessio hyvin puhtaiden muotojen osalta on aidosti kiehtovaa.

Kaikesta huolimatta: Sivukirjasto suosittelee.

Eureka Street, Belfast

Ärrrr. Hukkasin juuri Robert McLiam Wilsonin kirjasta Eureka Street, Belfast kirjoittamani postauksen luonnoksen (sinne menivät, ainakin 300 sanaa, bittien taivaaseen) jollakin jännittävällä Mac-spesifillä näppäinyhdistelmällä, enkä todellakaan ole aikeissa näpytellä sitä uusiksi.

Eureka Street kertoo Belfastin elämästä nuorten, onneaan etsivien päähenkilöidensä kautta (meinasin tähän kirjoittaa, että joskus 90-luvulla, mutta kyllä olisi noloa jos puhe olisikin ollut jostain 70-luvusta ja muistini olisi vain seula. 1900-luvusta on varmasti kyse.) Kirja on mukaansatempaava ja jos nyt rakkautta etsivä päähenkilö Jake onkin vähän turhankin idealisoitu hahmo, mitä sillä on loppupeleissä väliä? Irlanti on kiehtova maa, eikä Pohjois-Irlanti kiehtovuudessa häviä sitä, minkä terrorin surullisuudessa voittaa. Tai häviää. Kuinka vain.

Niin, tämä ei ollut scifiä tai fantasiaa; äiti, jos luet tätä, huomaathan, että luen joskus myös Aikuisten Kirjoja.

Lainan päivä tänäkin vuonna

Hei nuput, kirjastot viettävät Lainan päivää tänäkin vuonna. Esimerkiksi Helsingin kirjastojen ohjelman voi vilkaista kirjastojen webisivuilta - pikaisesti osui silmään, että ainakin Kirjasto 10:ssa on tarjolla kahvia ja mehua iltapäivällä.

Sakkoja ei luvattu anteeksiannettavan, mutta kirjasto on kiva asia, joten piipahtakaa siellä.