Taidetaan saada aikaan joku ennätys Vuoden parhaat -postaukselle. Tätä menoa se tulee elokuussa.
Bongasin Kazuo Ishiguron kirjan Never Let Me Go kaikki mitä rakastin -blogista, jonka kirjoíttajaa fanitan salaisesti (no, en enää niin salaisesti.) Eeva suositteli heti alkuun kirjan lukemista alkukielellä, joten tein työtä käskettyä - tästä tosin päästiin tilanteeseen, jossa minulla ei ole aavistustakaan suomennoksen laadusta eikä Eevallakaan varmaan alkukielisestä. Otaksun kyllä, että Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistun kirjan suomennos on ihan laadukas.
NLMG kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa, periaatteessa kuin normaalit nuoret, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Tunnelma on jokseenkin painostava, ja kirjan edetessä syykin tietysti selviää.
Ishiguron teos ei juonensa puolesta ole vuoden yllätystyrmäys, mutta juoniyllätyksillä hätkähdyttämisestä ei oikeastaan olekaan kyse, ja kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea - suomeksi tai englanniksi. Englanniksi kirjan tyyli oli omalaatuinen, ja kerronta tuntui jollain tapaa henkilökohtaiselta ja sikäli uskottavalta. Kertojana toimi kirjan päähenkilöistä yksi, Kathy.
Mieleen jäi kaksi asiaa, jotka haluaisin sanoa kirjasta. (Onneksi muistin ne vielä.) Ensinnäkin tykkäsin kauheasti siitä tavasta, jolla Ishiguro pyrkii esittämään kysymyksiä ja herättämään ajatuksia sanomatta mitään kuitenkaan kovin suoraan. Tällainen alleviivaavuuden puute on ihan hillittömän virkistävää - ja kaiken lisäksi se toimii, sillä jos kirjailija ei kerro, mitä ajatella, on pakko yrittää ihan itse. Toiseksi, toivon kauheasti, ettei kukaan jätä tätä kirjaa lukematta siksi, että se "haiskahtaa hieman tieteisfiktiolta",*** sillä jos niin sanotun aikuisten kirjallisuuden* piiristä suljetaan pois kaikki, mikä käsittelee tieteen hieman teoreettisempia saavutuksia**, suljetaan pois myös ihan mahtava väylä käydä yhteiskunnallista dialogia. Ilman mahdollisuutta miettiä tieteen etiikkaa jo ennalta, yhteiskunta voi löytää itsensä hyvinkin äkkiä tilanteesta, jossa peiliin katsominen ei ole enää kivaa, ja fiktio on asiakeskustelun ohella varsin toimiva väline moiseen.
* Käytän tässä termiä "aikuisten kirjallisuus" siinä merkityksessä, jossa vanhempani sen ovat tahattomasti esitelleet kymmenisen vuotta sitten (nyt jo periksiantaneina), yleensä kontekstissa "Vieläkö sä luet noita lohikäärme-/avaruusaluskirjoja, etkö voisi jo siirtyä lukemaan jotain Aikuisten Kirjallisuutta". Jos jollakulla on parempi sana kuvaamaan kirjakauppojen ja kirjastojen niitä hyllyjä, joíden yllä ehkä lukee kaunokirjallisuus, mutta joíhin - kuten välillä tuntuu - ei saa vahingossakaan tunkea mitään missä on noitia noitavainojen ja tiedettä apurahataisteluiden ulkopuolella, olen erityisen kiinnostunut kuulemaan siitä. Tässä on nimittäin selkeä riski siitä, että blogiin ilmaantuu vielä kategoria "aikuisten kirjallisuus" - luin joulun alla myös ensimmäisen Austerini. Siitä lisää myöhemmin, jos ikinä keksin, mitä sanoa.
** Eivätkä nekään "hieman teoreettiset saavutukset" ole oikeastaan kovin teoreettisia paitsi siinä mielessä, ettei moista ole - ainakaan julkisesti - vielä nähty.
*** OKEI, tajusin juuri, että varmaankaan kukaan TÄTÄ blogia lukeva ei jätä jotain kirjaa lukematta moisen syyn takia. Korkeintaan siksi, ettei se haiskahda tarpeeksi tieteisfiktiolta.
Bongasin Kazuo Ishiguron kirjan Never Let Me Go kaikki mitä rakastin -blogista, jonka kirjoíttajaa fanitan salaisesti (no, en enää niin salaisesti.) Eeva suositteli heti alkuun kirjan lukemista alkukielellä, joten tein työtä käskettyä - tästä tosin päästiin tilanteeseen, jossa minulla ei ole aavistustakaan suomennoksen laadusta eikä Eevallakaan varmaan alkukielisestä. Otaksun kyllä, että Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistun kirjan suomennos on ihan laadukas.
NLMG kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa, periaatteessa kuin normaalit nuoret, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Tunnelma on jokseenkin painostava, ja kirjan edetessä syykin tietysti selviää.
Ishiguron teos ei juonensa puolesta ole vuoden yllätystyrmäys, mutta juoniyllätyksillä hätkähdyttämisestä ei oikeastaan olekaan kyse, ja kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea - suomeksi tai englanniksi. Englanniksi kirjan tyyli oli omalaatuinen, ja kerronta tuntui jollain tapaa henkilökohtaiselta ja sikäli uskottavalta. Kertojana toimi kirjan päähenkilöistä yksi, Kathy.
Mieleen jäi kaksi asiaa, jotka haluaisin sanoa kirjasta. (Onneksi muistin ne vielä.) Ensinnäkin tykkäsin kauheasti siitä tavasta, jolla Ishiguro pyrkii esittämään kysymyksiä ja herättämään ajatuksia sanomatta mitään kuitenkaan kovin suoraan. Tällainen alleviivaavuuden puute on ihan hillittömän virkistävää - ja kaiken lisäksi se toimii, sillä jos kirjailija ei kerro, mitä ajatella, on pakko yrittää ihan itse. Toiseksi, toivon kauheasti, ettei kukaan jätä tätä kirjaa lukematta siksi, että se "haiskahtaa hieman tieteisfiktiolta",*** sillä jos niin sanotun aikuisten kirjallisuuden* piiristä suljetaan pois kaikki, mikä käsittelee tieteen hieman teoreettisempia saavutuksia**, suljetaan pois myös ihan mahtava väylä käydä yhteiskunnallista dialogia. Ilman mahdollisuutta miettiä tieteen etiikkaa jo ennalta, yhteiskunta voi löytää itsensä hyvinkin äkkiä tilanteesta, jossa peiliin katsominen ei ole enää kivaa, ja fiktio on asiakeskustelun ohella varsin toimiva väline moiseen.
* Käytän tässä termiä "aikuisten kirjallisuus" siinä merkityksessä, jossa vanhempani sen ovat tahattomasti esitelleet kymmenisen vuotta sitten (nyt jo periksiantaneina), yleensä kontekstissa "Vieläkö sä luet noita lohikäärme-/avaruusaluskirjoja, etkö voisi jo siirtyä lukemaan jotain Aikuisten Kirjallisuutta". Jos jollakulla on parempi sana kuvaamaan kirjakauppojen ja kirjastojen niitä hyllyjä, joíden yllä ehkä lukee kaunokirjallisuus, mutta joíhin - kuten välillä tuntuu - ei saa vahingossakaan tunkea mitään missä on noitia noitavainojen ja tiedettä apurahataisteluiden ulkopuolella, olen erityisen kiinnostunut kuulemaan siitä. Tässä on nimittäin selkeä riski siitä, että blogiin ilmaantuu vielä kategoria "aikuisten kirjallisuus" - luin joulun alla myös ensimmäisen Austerini. Siitä lisää myöhemmin, jos ikinä keksin, mitä sanoa.
** Eivätkä nekään "hieman teoreettiset saavutukset" ole oikeastaan kovin teoreettisia paitsi siinä mielessä, ettei moista ole - ainakaan julkisesti - vielä nähty.
*** OKEI, tajusin juuri, että varmaankaan kukaan TÄTÄ blogia lukeva ei jätä jotain kirjaa lukematta moisen syyn takia. Korkeintaan siksi, ettei se haiskahda tarpeeksi tieteisfiktiolta.