Do Androids Dream of Electric Sheep?

Tunnustan heti alkuun, etten ole ikinä nähnyt Blade Runneria - tosiseikka, joka jaksaa kauhistuttaa herra Sivukirjastoa vähintään kerran vuodessa - eikä minulla siksi ollut kovin selvää käsitystä siitä, mistä Philip K. Dickin klassikkoteos Do Androids Dream of Electric Sheep? kertoo.

Sen tiesin, kuten olen aiemminkin maininnut, että nimi on eri hieno. Fiilikset kirjasta ovat nyt ihan sitä itseään eli fiiliksiä - luin tämän kohtuullisen epäanalyyttisessä mielentilassa, enkä lopulta osaa sanoa kamalasti sen ohella, että tykkäsin.

Suurelle osalle lukijoista juonen perusteet ovat varmaan selvät, mutta todettakoon vielä, että kirja seuraa siis androideja työkseen listivää palkkionmetsästäjä Rickiä ja androideja suojelevaa, vihdoinkin ystäviä löytänyttä Isidorea, jonka älyssä on toivomisen varaa, mutta empatiankyvyissä ei - ja kirjan erikoinen miljöö korostaa ihmisyyden empaattista puolta.

Jäin miettimään, miksi androidit piti niin rivakasti saattaa pois päiviltä; Dick ei tarjoile tähän aivan selkeää syytä. Sitten tuli episodi, jossa androidit kiskoivat hämähäkiltä jalkoja, ja muutuin murhanhimoiseksi itsekin - olin kai hieman herkässä tilassa, mutta fiktiivinen jakso, jossa kidutetaan eläintä, josta yleisesti ottaen en juuri välitä, oli hieman liikaa.

Dickin hahmot olivat ehkä hieman yksiulotteisen puolella, mutta koska kirjan visio oli aika huikea, olin tosi vaikuttunut teoksesta vielä pitkän aikaa jälkeenpäinkin.

Veden alla

Varasin Kat Fallsin kirjan Veden alla kirjastosta, koska sitä Kirjamielellä-blogissa suositeltiin, enkä pettynyt.

Rrrrakstan veden alla tapahtuvia tarinoita, ja Falls onnistuu mainiosti kuvaamaan vedenalaista maailmaa tarinassaan teini-ikäisistä Tysta ja Gemmasta, jotka sotkeutuvat meren alla toimivien lainsuojattomien toimiin.

Vedenalaisista maisemista huolimatta en kuitenkaan rakastunut tarinaan ihan suoraa päätä. Juoni vaikutti aluksi ennalta-arvattavalta (mitä se ei kuitenkaan ollut) ja osa draaman keinoista hieman heppoisilta; esimerkiksi se, miten maanpäällinen hallinto kohteli vedenalaista siirtokuntaa oli jopa kotimaista sisäpolitiikkaa seuraavalle hieman paksua nieltävää ... enkä oikein jaksa uskoa, että moinen epäloogisuus menisi kovin monelle teinillekään läpi. Silti, juoni tempaisi mukaansa ennen pitkää ja merelliset maisemat koukuttivat välittömästi.

Melko varmasti luen seuraavankin osan, joka näillä näkymin on tulossa suomeksi (no ... täkäläisistä kustantajistahan ei koskaan tiedä.)

Arra

Luin Maria Turtschaninoffin Arran kesän aikana, ja muistelen pitäneeni siitä valtavasti - hurjan suloinen kirja.

Arra kertoo Arra-nimisestä mykästä tytöstä, joka kuulee maan laulut, ja joka päätyy karuista perheoloista pienestä kylästä kaupunkiin löytääkseen lopulta äänensä, itsensä ja rakkautta.

Arrasta on vähän vaikea sanoa mitään kovin järkevää, sillä ainakin itselleni kirja oli ennen kaikkea tunnelmallinen kokemus - Turtschaninoffin metsä oli esimerkiksi aivan maaginen miljöö, ja muutenkin ympäristöt olivat ehkä jopa päähenkilöä vangitsevampia. Välillä kyllä muistan ajatelleeni, että olisin nauttinut kirjasta ehkä ihan vähän enemmän joskus teini-iässä - nuorillehan kirja käsittääkseni on suunnattukin. Nyttemmin osa kirjasta tuntui ehkä himpun verran liian mustavalkoiselta; esimerkiksi Arran sukulaisten ilkeys tai loppupuolella löydetty rakkaus tuntuivat paikoin hieman paksuilta nieltäväksi.

Tätä kirjoittaessani itselleni tuli muuten mieleen vahvasti toinen hiljattain lukemani nuortenkirja, Malinda Lon Ash, joka on Tuhkimotarinan uudelleenkerronta. Kirjoissa on paljon samaa, ja kirjoittelen Ashista varmaan enemmän myöhemmin, mutta näistä kahdesta Arra oli mielestäni selvästi vahvempi ja mukaansatempaavampi lukukokemus. Olisikin oikeastaan eri hauskaa, jos Arra käännettäisiin englanniksi - jos Ashille löytyy yleisöä, uskon, että Arrallekin sitä varmasti löytyisi.

Loppukesän status

Elokuuta on vielä pari päivää jäljellä, mutta ajattelin silti summata lyhyesti kesää: ostin aika paljon kirjoja, mutta luin vielä enemmän - minulla on melkoinen lista kirjoista, joista en ole vielä blogannut. Heinäkuussa iski neulontainto: ostin myös aika paljon lankaa (jota toki ei muuten olisikaan) ja neuloin kahdet sukat ja yhdet lapaset, joista viimeiset olivat niin monimutkaiset, että palmikkoneuleinto lopahti hetkeksi. (Mutta niistä vasta hienot tuli.)

Sen lisäksi tuotin maahamme yhden kansalaisen lisää - tai pitänee sanoa "tuotimme", sillä herra Sivukirjasto oli asiassa olennaisessa osassa (myös loppuvaiheessa, jossa erinomainen tukihenkilö oli enemmän kuin tarpeen). (Tämä voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta sekä luku- että bloggaustahtiin - tällä hetkellä lukemani kirjan perusteella on vaikea sanoa. Ehkä se on vain tylsä?) Minulla on nyt nähdäkseni erinomainen tekosyy hamstrata nuorelle neiti Sivukirjastolle kaikki lastenkirjat, joista ikinä olen itse pitänyt. Toistaiseksi hän tosin keskittyy kirjojen ahmimisen sijaan maitoon varsin ihailtavalla tarmolla.

Keväällä, tai ehkä alkukesästä, luin Minna Kiistalan raskausaikaa käsittelevän kirjan Minä en sitten muutu. Muistelen pitäneeni siitä - raskaus oli melkoinen kokemus kaikkineen, ja oli hauskaa lukea jonkun toisen paasausta aiheesta. Muistan myös, etten suinkaan ollut kaikesta samaa mieltä rouva Kiistalan kanssa, mutta se ei lukukokemusta ollenkaan huonontanut - tällaisen teoksen kimpussa on vain hauska peilata ajatuksia ja miettiä sitä, minkä itse on kokenut olennaiseksi.

Minä en sitten muutu oli myös nopea- ja helppolukuinen opus, jossain määrin jopa hieman blogimainen - ilman kommentoinnin tuomaa rikkautta, tietenkin - joten sitä on kohtuullisen helppo suositella kaikille ensimmäisen lapsensa odotuksesta pöllämystyneille tuleville äideille.

Jo tuolloin keväällä pidin kyllä teoksen nimeä vähän pöljänä (vannomatta paras), ja nyttemminkin epäilen, ettei äitiydessä välttämättä ole kyse vain muutoksesta vaan siitä, että itsestään löytää uutta, mutta ei se nimi kirjaakaan pahenna.

Pari satunnaista huomiota vielä: tuntuu vähän oudolta tägätä Minä en sitten muutu tietokirjoihin - miksei meillä voi olla non-fictionia vastaavaa termiä suomeksi? Lisäksi, jos nyt kukaan haluaa seurata sukkaprojektejani tai satunnaisia jupinoitani milloin mistäkin, sen voi tehdä täällä.

The Replacement

Brenna Yovanoffin The Replacement oli jotenkin tosi suloinen, goottilaisessa ja synkässä hengessä.

Siis katsokaa nyt tuota kanttakin!

The Replacement kertoo vaihdokkaista Gentryn pikkukaupungin syksyssä. Doylen perheen teini-ikäinen poika, Mackie, sattuu nimittäin olemaan vaihdokkaista yksi - asia, joka kaupungissa on julkinen salaisuus. Salaisuus, josta ei koskaan puhuta, vaikka vaihdokkaita on ollut ennenkin. Sitten Mackien koulukaverin Taten pikkusisko ... vaihtuu, eikä Tate ole lainkaan valmis hyväksymään lammasmaisesti sisarensa kohtaloa.

Teinidraamoineen ja synkeine syksyineen TR on jotenkin jopa ... no, paikoin tuli mieleen maailman paras tv-sarja Buffy Vampyyrintappaja - vertaus on tosin sikäli hieman ontuva, ettei kirja päässyt (tai ehkä edes yrittänyt) samalle huumorin tasolle. Lukukokemus oli kuitenkin jotenkin tosi visuaalinen ja kirjan tyyli vetosi ainakin allekirjoittaneeseen. Kevythän tämä on, mutta onko se nyt niin vakava rikos?

Pakko kehaista kirjaa vielä sen verran, että vaihdokaskuviot ovat usein jotenkin hieman järjettömiä. Miksi kukaan haluaisi vaihtaa keijulapsia ihmisiin? Häh? Mutta Yovanoff onnistuu tuomaan koko soppaan jonkinlaista uskottavuutta.

En tule lukeneeksi useimpia kirjoja uusiksi, mutta voin kuvitella, että tämän voisin lukea joka vuosi keskellä synkeintä syksyä.

A Feast for Crows

Niin niin, minä olen myöhässä. Aikoinaan, kun sain A Feast for Crowsin hikisiin kätösiini, päätin, etten ehkä lukisi sitä ennen kuin seuraava osa on käsissäni myös.

No, seuraava osa on herra Sivukirjaston käsissä (ilmeisesti vielä syyskuunkin, krhm), mutta tästä huolimatta luin AFfC:n jo hieman etukäteen, ikään kuin. Ja mitä siitä nyt voisi sanoa?

(Oletan siis, että lukijakuntani enimmäkseen on tietoinen George R. R. Martinin eeppisestä fantasiasaagasta, joka paisuu kuin blinitaikina ja jonka jatko-osia odotetaan fanikunnassa sekä ymmärrystä* että kiukkua** tuntien.)

Ensinnäkin ilahduin valtavasti huomatessani, että oma kopioni AFfC:ista oli signeerattu***. Kauan eläköön Finncon! Sitten itse asiaan. Se, mistä nautin valtavasti Martinin kirjoissa, on henkilöhahmojen inhimillisyys - se, miten Martin ei tyydy kirjoittamaan yksiulotteisia pahiksia tai hyviksiä, vaan kaikilla hahmoilla on jonkinlainen sisäinen motivaatio - ja usein vielä erinomaisen uskottava sisäinen motivaatio. Vaikka henkilö A vaikuttaisi millaiselta mätäpaiseelta kauempaa, fiilis yleensä muuttuu, kun kertomusta aletaan kuljettaa mainitun henkilö A:n näkökulmasta. Ja tämä oli se seikka, joka sai minut kävelemään päin seiniä kun luin sarjan kolmososaa loppuun enkä voinut nostaa katsettani kirjasta. Ymmärrätte varmaan.

Tämä on vahvuus, joka edelleen jatkuu AFfC:issa. Osittain, ainakin - kuningatar Cersei on nimittäin kaikkea muuta kuin samaistuttava tai ymmärrettävä hahmo, vaikka yksiulotteisuudesta ei toki hänenkään kohdallaan voida puhua. Olisin kuitenkin toivonut kirjan oikeastaan ainoalta vahvalta ja valtaa käyttävältä naishahmolta enemmänkin (kirjan muut naishahmot kun ovat omien tilanteidensa vankeina olevat Starkin tyttäret ja kompleksinen naispuolinen ritari Brienne, jonka kamppailu oman naiseutensa kanssa on ehkä semisti rasittavaa.)

Vaikka juoni oli kiehtova ja kirja tuntui etenevän vauhdilla, jäin jälkikäteen miettimään, olisiko lievällä stilisoinnilla selvitty - koko sarjan tempo kun on lopulta hitaanlainen. Miljöö on kuitenkin vaikuttava ja tarina niin kiehtova ja vauhdikas, että pakkohan tästä oli tykätä ja helppo oli myös uppoutua - ihan samanlaista imua en kuitenkaan kokenut kuin sarjan edellisen osan parissa.

* Itse olen valinnut zen-henkisen ymmärryksen linjan, vaikka pari kertaa sitä on kyllä koeteltu, sen myönnän.
** Aihe, johon myös Neil Gaiman on joutunut tarttumaan.
*** Saman tien muistin, että oikeastaan olisin halunnut signeerattavaksi Martinin Fevre Dreamin, joka on yksi riipaisevimmista kirjoista, jonka tiedän, mutta minulla ei ollut sitä omana. Sellaista se.

Amerikan vampyyri

Herra Sivukirjastolla oli taannoin suuri tarve hoitaa eräs saamamme tehtävä Akateemisessa kirjakaupassa. Ensin luulin, että monsieur yrittää vain estää minua menemästä Akateemiseen kirjakauppaan, mutta myöhemmällä tarkastelulla selvisi, että herra Sivukirjastolla oli oma vampyyri ojassa.

"Jos Egmont tekee tällaisen kulttuuriteon, on sitä tuettava", asiaa kommentoitiin myöhemmin. Ja vielä hieman myöhemmin: "Lue toi."

Niinpä tein työtä käskettyä ja luin Scott Snyderin ja Stephen Kingin* kirjoittaman ja Rafael Albuquerquen kuvittaman Amerikan vampyyrin, ja suosittelen muillekin. Sarjakuvan käsittääkseni ensimmäisessä osassa kuvataan ensimmäisen uudella mantereella vampyyriksi muuttuneen rikollispomo Skinner Sweetin muodonmuutosta ja myöhempiä edesottamuksia. Skinner ei nimittäin ole mikään tavallinen yön lapsi: mantereen ensimmäisestä vampyyrista tulee jotain ihan muuta kuin eurooppalaiset, aristokraattiset kalpeanaamaisänsä.

Sarjakuvan tarinoista puolet seuraa Skinnerin tarinaa 1800-luvun lopulla ja puolet erään neiti Pearl Jonesin seikkailuja 1920-luvun Hollywoodissa. Itse diggasin enemmän Snyderin kirjoittamista Pearl-tarinoista, mutta kyseessä oli lähinnä henkilökohtainen preferenssi - villi länsi on minusta aiheena ehkä hieman kaluttu, mutta 20-luvun glamour viehättää neiti Jonesin lisäksi myös rouva Sivukirjastoa.

Mainittakoon vielä, että kuvitus on kerrassaan upea. Jään odottamaan kiinnostuksella jatkoa, ja toivon kyllä, että tällaisia käännöskulttuuritekoja nähdään jatkossakin.

* Hyvä on, kaikki King ei ole täysin pannassa.

Cupcake

Piti kirjoittamani sarjakuvasta nimeltä Amerikan vampyyri, mutta se ei sovikaan oikein päivän teemaan, joka on Aamuvirkun yksisarvisen Tessalta saamani tunnustus - cupcake. Katsokaa nyt:

Menen aina vähän höpsöksi tällaisesta, vaikkei se ole tietenkään kovin katu-uskottavaa. Tunnustuksen luonteeseen kuuluu paljastaa lempiväri, lempiruoka ja paikka, johon haluaisi matkustaa. Vaikeita kysymyksiä:

Lempiruoka on aina vaikea asia. Ala-asteella juttu oli vielä helppoa kun testatut vaihtoehdot olivat vähissä ja sitäpaitsi kaikki tiesivät, miltä jauheliharisotto maistuu (sitä sai joskus koulussa perjantaisin) eikä tarvittu lisämääreitä - kuten kaikki tietävät, aikuisiällä määrittely menee hankalammaksi, kun pitää sanoa, että "pizza, mutta ei Koti-Pizza vaan aito italialainen pizza, paitsi krapulassa, jolloin Koti-Pizza" tai "äidin kaalikääryleet" tai "sushi, paitsi jos on sellainen olo, että mieluummin kuitenkin risotto, kuten esimerkiksi talvella kylmissään usein on, ja silloinkin itse tehty risotto koska ravintolassa hinta-laatu -suhde on ala-arvoinen". Itse asiassa kysymykseen on sen verran mahdoton vastata, että aion kaivaa hihasta jokerin. Lempiruokani on se äidin joskus lapsuudessani tekemä italialainen liha-pinaattikastike, johon tuli käsittääkseni vasikkaa ja kinkkua (tätä nykyä epäilemättä prosciuttoa) ja jota kutsuttiin mamma mia -ruoaksi koska sitä väännettiin hellan ääressä ilmeisesti koko päivä (tämä ei kuusivuotiasta minua haitannut) ja jota ei olla pöydässä noin 26 vuoteen nähty, mistä syystä kyseinen ruoka on sen verran turvallisesti myyttinen, että voin huoletta julistaa sen kaikkien aikojen parhaaksi sapuskaksi ikinä.

Lempivärini ei ole musta, vaikka herra Sivukirjasto mielellään kutsuukin minua gootti-Liinaksi. Satun vain käyttämään paljon mustaa. Harmaa on jo lähempänä - kissanturkin harmaa. Tosin sellaistakaan harvoin löytyy vaatteista. Väripilkkuina rakastan raikkaita värejä, jopa ja ehkä etenkin vaaleanpunaista.

Unelmien matkakohteita on kolme. Hawaiji, Uusi-Seelanti ja Narnia. Näiden puutteessa Lontookin kelpaisi.

Tunnustuksen laitan eteenpäin ainakin Jennille Tuntemattomiin maailmoihin ja Peikkoneidolle Uppoa hetkeen -blogiin - muillekin olisin laittanut, mutta tämä on monella jo ollutkin.

Yarn

Locuksen viime vuoden suosittelemista kirjoista Jon Armstrongin Yarnin kuuntelin äänikirjana*. Se oli ehkä virhe.

Yarn on hieman kummallinen ja melkoisen dystooppinen tulevaisuudenkuva maailmasta, jossa ihmisiä hallitsevat kuluttaminen ja seksi (joku voisi toki argumentoida, että tästä ei olla kovin kaukana nytkään, mutta Armstrong vie homman kyllä äärimmilleen.) Kirjan päähenkilö Tane, tunnetuksi muotisuunnittelijaksi huonoista lähtökohdista noussut mies, kohtaa vanhan rakastettunsa Vadan, joka pyytää yhtä pikku palvelusta vielä. Pyrkiessään toteuttamaan Vadan mahdottomalta tuntuvaa pyyntöä Tane lähtee matkalle jossa hän kohtaa sekä a. maailman sellaisena kuin se kaupunkien ulkopuolella toimii ja b. oman lapsuutensa slummeissa, isänsä oudon katoamisen sekä oman nousunsa kuuluisuuteen. Tietty.

Armstrongin maailma on aika kalsea ja äärimmilleen tyylitelty, eikä siitä ollut ainakaan äänikirjana kovin helppo saada otetta. Lisäksi kirjan juoni tuntui jotenkin hieman ilmeiseltä ja kohtuullisen kepeältä verrattuna maailman rakentamiseen nähtyyn vaivaan - en ainakaan itse suoraan sanottuna jaksanut kauheasti ottaa kierroksia päähenkilön kohtalosta. Kirjaa on kuvailtu fashionpunkiksi; määritelmä on sinänsä erinomainen, mutten ole varma siitä, tarvitseeko maailma tällaista genreä. Armstrong kyllä hekumoi kankailla ja langoilla siinä määrin, että vaikea siitä on näin käsityöintoilijana täysin kylmäksikään jäädä.

* Tietyin varauksin** pyrin tutustumaan ainakin Locuksen suosittelemiin kirjoihin, sillä ne ovat usein hyviä.
** "Stephen King".

The Moon Is a Harsh Mistress

Voi argh kuulkaa, jostain syystä tuntuu, ettei mulla ole mitään järkevää tai järjetöntä sanottavaa Robert A. Heinleinin kirjasta The Moon Is a Harsh Mistress - paitsi, että teoksen nimi kuuluu ilman muuta niiden kirjojen joukkoon, jotka kilpailevat parhaasta kirjannimestä ikinä. (Suomennoksen nimi, Kuu on julma, on vain aneeminen varjo alkukielisestä.) Muita genren klassikoita kisassa ovat Bradburyn Something Wicked This Way Comes (johdossa, mutta nimi onkin Shakespearelta pihistetty) ja tällä hetkellä kesken oleva Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep?

TMIaHM oli kyllä hyvä - on siihen selvästi syynsä, että klassikko on klassikko. Heinlein on ollut melkoinen visionääri, sillä ajatus Kuusta rangaistussiirtolana tuntuu vieläkin vinkeältä idealta. Kirjan kertoja-päähenkilö päätyy sattumalta Kuun kapinallisten vallankumousrintaman johtoon löydettyään taivaankappaleen ihmisasutusta ylläpitävältä tietokoneelta tietoisuuden, mutta vallankumouksen aloittaminen on helpompaa kuin sen loppuunvieminen.

Heinlein keskittyy melkoisesti Kuun - tai Lunan - nykyihmisenkin näkökulmasta melko omalaatuiseen yhteiskuntamalliin, jossa naisten vähyys on pakottanut ihmiset elämään melkoisen monimutkaisissa polygamisissa avioliitoissa - ja pitämään naisia kuin kukkia kämmenellä. Itse koin osan lunalaisten naistenpalvonnasta jopa hieman kiusallisena, mahdollisesti siksi, että näennäisesti moderni naiskuva tuntui kuitenkin pintaraapaisun jälkeen olevan aikansa perinteinen lapsi.

Heinlein kirjoittaa melko omalaatuisesti - kahden ensimmäisen sivun jälkeen olin valmis tuomitsemaan tyylin rasittavana, mutta ensivaikutelma petti jälleen. Teksti oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa vaikka kirjoittaja olikin selvästi päättänyt luoda tulevaisuuden lunalaisilleen oman, selkeästi erottuvan tapansa puhua (ainakin oletan, että kyse on tästä, eikä siitä, että Heinlein kirjoitti aina vähän kummallisesti.)

Kaiken kaikkiaan Heinleinin teos oli kiinnostava ja aikaansa nähden rohkea kuin mikä.

Ilmeetön mies

Anu Holopainen on tähän asti ollut ainakin minulle tuttu nuortenkirjoista (joita luin parikymppisenä hieman nolostusta tuntien - aikansa guilty pleasure) - mutta Spefin 101 helmen joukossa on Holopaisen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, Ilmeetön mies.

Jotenkin tuli sellainen olo, että Ilmeetöntä miestä olisi ollut hyvä hehkuttaa kustantajankin puolesta (vai olenko vain elänyt omassa kuplassani taas?) hieman enemmänkin. Kirja oli nimittäin mainio: se kertoo sairaalassa työskentelevästä Irmasta, joka törmää vallan omalaatuiseen naapuriinsa. Naapurin mies ei puhu, ei pukahda, mutta Irma haluaa kertoa miehelle elämäntarinansa, joka siis lukijallekin kirjan edetessä pikkuhiljaa aukeaa.

Hesarin arvio moitti kirjan tasapaksua tyyliä, mutta minä koin asian toisin - itse asiassa Holopaisen teksti oli minusta kovasti virkistävää - kielellisiä leikkejä ei ehkä löytynyt, mutta toisaalta kirja oli myös hyvin vaivattoman oloinen. (Koen äidinkielläni lukemisen nykyään usein raskaaksi, luullakseni siksi, että monet (kirjoitus- tai suomennos-) tyylit vaikuttavat jollain tavalla ... pakotetuilta. Ilmeetön mies olikin ainakin itselleni virkistävä osoitus siitä, että Sivukirjastossa lukija ja teksti voivat yhä kohdata myös ensimmäisellä kotimaisella.)

Ainoat valituksen aiheeni olivat Irman ex-miehen juoneen tuoma kuvio, joka jäi itselleni hieman epäselväksi, ja loppu, joka jätti kuitenkin sitten hieman kylmäksi huolellisesti rakennetun koukun jälkeen. Silti, oli ihan mahtavaa lukea näin laadukasta kotimaista reaalifantasiaa. Lisää tällaista s'il vous plaît.

Varjojen kirja

Oi onnea, minulle! Synttäripäivä on huippu päivä, etenkin jos sattuu saamaan tällaisen lahjan:

En tiedä, miten herra Sivukirjasto aina onnistuukin hommaamaan parhaat lahjat, mutta niin vain käy. Don Patersonin aforismit ovat hykerryttäviä. Tässä yksi lemppareistani (tähän asti, kun kaivoin tätä kirjasta, törmäsin tietysti sataan muuhun helmeen):

En pysty lukemaan mitään Hartley Coleridgen tai John Claren kirjoittamaa enempää kuin yhden rivin, en edes katkelmaa kirjeenvaihdosta, muistamatta mitä Rilke tunsi koiria kohtaan: hän rakasti koiria niin paljon ettei kestänyt olla samassa huoneessa niiden kanssa, häntä kauhistuttivat "nämä luontokappaleet... joita olemme auttaneet saavuttamaan sielun, jota varten ei ole taivasta", ja niiden kirottu kyky tuntea kaikkea. John Clare, John Clare, jo hänen pelkkä nimensäkin pieksee minut.
- Don Paterson, Varjojen kirja, s. 44

Olen lukenut aforismeista osan englanniksikin, ja on pakko saattaa tietoonne vielä jotain muutakin: suomentaja Anni Sumari on onnistunut hommassaan erinomaisesti. Kiitos kääntäjä Sumarin, aforismit ovat paikoin nautinnollisempia (ja niistä saa enemmän irti) suomeksi kuin englanniksi - ja tässä kehu, jonka voi harvoin suustaan päästää.

Suosittelen varauksetta kaikille (mutta en luettavaksi putkeen, vaan silloin tällöin ja hitaasti nautiskeltavaksi.)

An Autumn War

Sivumennen sanoen: loma on ihan huippukeksintö.

Jostain syystä en innostunut ihan kauheasti Daniel Abrahamin The Long Price Quartetin aloitusosista, mutta sitten luin netistä, miksi niistä pitäisi pitää, ja ... no, tietenkin An Autumn War upposi sitten vähän paremmin.

Luen tätä nykyä aika vähän eeppistä fantasiaa, ja etenkin kaikenlainen kartan läpi ratsastus aivottomine taisteluineen saa karvat pystyyn. Siksipä onkin melkoisen onni, ettei Abraham vaivaa minua sellaisella. AAW jatkaa - käsittääkseni - sarjan kahden ensimmäisen osan tapahtumia useamman vuoden jälkeen. (Useampia vuosia on välissä siis sekä sarjan kirjoilla että minulla lukijana, joten vähän huteralla mielikuvalla mennään.) No, joka tapauksessa, kaksi valtiota käyvät sotaan. Toisella on ollut perinteisesti aseenaan eräänlaisia henkiä, joiden avulla sota on tähän asti vältetty - mutta kun toinen valtio löytää tavan neutraloida epätasapainoinen pelote ja samalla varmistaa, ettei hengistä jatkossa ole huolta, syttyy sota, jota kuvaillaan useiden päähenkilöiden kautta.

Vaikka AAW on paikoin hieman hidastempoinen eikä ainakaan minusta yhtä kiinnostavalla tavalla monimutkainen kuin vaikkapa Martinin saaga (tämä vertaus tuli mieleen siksi, että Martin taisi kehua kaveriaan Abrahamia AAW:n kannessa*) käy se kuitenkin pohdintaa jollaista eeppiseltä fantasialta ihan suoraan sanottuna harvoin näkee. Lisäksi kirjan loppu on monella tavoin sydäntäraastava, jos nyt samalla julmasti oikeudenmukainen. Aion lukea sarjan viimeisenkin osan pikimmiten ja suosittelen muillekin.

* Ehkä. Muistini on kadonnut johonkin. Tule takaisin, muisti.

A Curse Dark as Gold

Rumpelstiltskinin - tai, suomeksi, Tittelintuuren - tarina on minusta ollut aina jotenkin epäreiluuden huipentuma. Ajatelkaa nyt: tyttö suljetaan oman mylläri-isänsä ja maan kuninkaan toimesta tornihuoneeseen kolmeksi yöksi kehräämään oljesta kultaa tai muuten. Ja kun epätoivoinen mimmi (joka tietenkään ei osaa kehrätä oljesta kultaa) tornissa suunnittelee omia hautajaisiaan, ainoa, joka edes yrittää auttaa, on kummallinen nimetön kääpiö, josta tietenkin lopuksi tehdään tarinan konna. Eikä nyt edes mennä siihen, että palkinnoksi "onnistuneesta" kehruu-urakasta sankaritar pakkonaitetaan maan prinssille.

Tämä ei mitenkään selitä sitä, miksi päädyin hommaamaan seuraavaksi äänikirjaksi Elizabeth C. Buncen uudelleenkerronnan Rumplestiltskinin tarinasta nimellä A Curse Dark as Gold, mutta näin nyt kuitenkin kävi. Ja jälkikäteen fiilikset olivat tosi ristiriitaiset.

Aloitetaan hyvästä. Kirjailijatar Bunce ilmeisesti inhoaa pohjatarinaa samoista syistä kuin minä, ja ACDaG onkin enemmän tarina oikeudenmukaisuudesta: siitä, miten myllärin tytär Charlotte yrittää ymmärtää sukunsa yllä leijuvaa kirousta ja sovittaa vanhat tapahtumat. Se on myös kiehtova katsaus vesivoimalla toimivien, kankaiden tuottamiseen keskittyvien myllyjen toimintaan ja se on monella tapaa mukavan kotoisa - ei lainkaan eeppinen, vaan lämmin ja kodin piiriin ja toimintaan keskittyvä. Kirous, joka mylläreiden suvun yllä lepää, paljastuu hiljalleen, mutta välillä Charlotten elämässä on tilaa myös onnellisille hetkille.

...Mutta sitten se ärsyttävä. Ensinnäkin kaikki se huonon onnen määrä, joka kirjan keskuksena toimivaa myllyä koettelee, on suoraan sanottuna jo hieman ahdistavaa. Ehkä vaikutus olisi ollut vähäisempi luettuna, mutta kuunneltuna ... välillä teki mieli heittää puhelin pusikkoon. No, ei vähä mitään - se, mitä todella inhosin kirjassa, oli raivostuttavaksi yltyvä päähenkilö Charlotte. On kahdensorttisia juonikuvioita, joita todella en arvosta:

1. Kaikki pohjautuu typerälle valheelle -juonikuviot (erityisen käytettyjä huonoissa komedioissa)
2. Päähenkilö yrittää selvitä kaikesta yksin, puhumatta ongelmistaan ikinä kellekään (etenkään kellekään, joka välittäisi koska heitähän ennen kaikkea tulee suojella kaikilta maailman ikävyyksiltä) -juonikuviot*, jollaista ACDaG erinomaisesti ilmentää.

Päähenkilön puhumattomuuden typeryys sai minut, avoimen ja verbaalisen viestinnän ikuisen kannattajan, todella repimään hiuksia päästäni, enkä ole ihan varma, korvasiko lopussa tapahtunut kasvu sillä saralla ihan kauheasti. Loppu kyllä pelasti paljon - sävelsin jo päässäni postausta, jossa haukun kirjan kokonaisuudessaan maan rakoon.

No, tunteita tämä ainakin herätti.

* Nimeäisin nämä mielihyvin Atlastyttö- (tai Atlaspoika-) juoniksi, ellei herra Sivukirjasto käyttäisi sitä sanaa kuvaamaan erästä Liina Sivukirjastoa joka yrittää kuljettaa selkärepussaan liikaa tavaraa.