The Poison Eaters and Other Stories

...turha kuvitellakaan, että saisin kaiken tämän vuoden puolella luetun myös blogattua tänä vuonna, mutta jotta vuoden yhteenveto ei taas vajuisi jonnekin helmikuulle, koetan olla ripeä.

Minulla on, kuten tunnettua, usein vaikeuksia novellikokoelmien kanssa. Nämä vaikeudet eivät päteneet Holly Blackin novellikokoelmaan The Poison Eaters and Other Stories, josta pidin mahdollisesti jopa enemmän kuin rouvan romskutarjonnasta - josta siitäkin olen kohtuullisessa määrin pitänyt. Tarinat olivat mukavan vinksahtaneita, eivätkä ne lyhyestä muodostaan huolimatta olleet sillä tavalla takkuisia, jossa lukija - siis minä - kärsimättömänä alkaa odottaa joko tarinan loppua tai jotain kohtaa, jossa olisi edes vähän järkeä.

Vaikka kirjassa oli muutama tarina, jotka liittyivät Blackin romaaneihin, ne eivät olleet mitenkään erityisiä suosikkejani. Sen sijaan pidin kovasti tarinasta The Coat of Stars, jossa vaatesuunnittelija yrittää ryöstää rakastettunsa takaisin keijuilta ja ihan erityisen paljon pidin hurmaavasta Paper Cuts Scissors -novellista, jossa kirjalliset hahmot heräävät henkiin, ja eräs kuolevainen päätyy seuraamaan hahmojen bileitä:

"Lo, John Galt hath eaten all the salsa," said a knight in green armor adorned with leaves. 

"Oh, how awful," said Dolly Alexandrovna from Anna Karenina. She smothered her gown, looking exactly like a painting of her Justin had seen. "I won't forgive him and I can't forgive him. He persists in doing this every night".

- Holly Black, Paper Cuts Scissors

...niin niin, noihin bileisiin haluan itsekin - ehkä jo ensi vuonna? Hmm?

Nell Gwynne's Scarlet Spy

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille. En juuri perusta uudesta vuodesta - koen hieman ahdistavaksi sen, miten aika yhtäkkiä muuttuu diskreetiksi ja huomenna on kaikki paremmin. Yritän kyllä jonkinlaisen Sivukirjastovuoden summauksen hoitaa, mutta parempi minä syntynee pikkuhiljaa.

Ennen joulua luin hieman lisää Kage Bakeria: Nell Gwynne's Scarlet Spy on pienoisromaani, jonka ostin kerran suunnattoman närkästyneenä siitä, että sarjan ensimmäinen osa oli tuosta noin vaan kehdattu myydä loppuun.

Kansi: J. K. Potter / Subterranean Press

NGSS kertoo Lady Beatricesta, joka kohtaa perin kiusallisia vastoinkäymisiä (tulee raiskatuksi) ja joka täten joutuu ansaitsemaan elantonsa katuja mittailemalla. Aikaa myöten hän kuitenkin pääsee Nell Gwynnen ... hmmm ... laitokseen, jossa korkeamman luokan prostituoidut eivät vain harrasta maksullista seksiä vaan myös toimivat vakoojina The Gentlemen's Speculative Societylle. Society lähettää Beatricen ja muutaman muun naisen selvittämään kummallista kaupankäyntiä maaseudulla. Kirja sisältää toisenkin, lyhyemmän tarinan Lady Beatricesta - ilmeisesti siltä varalta, että joku lukijoista kokee tulleensa puijatuksi hinta/sivumääräsuhteen vuoksi.

NGSS oli mainio pieni höyrypunktarina, mutta jälkikäteen jäi sellainen olo, että Baker on kuitenkin parhaimmillaan pidempien tekstien kimpussa. Näistä lyhyemmistä en - syystä tai toisesta - löydä sitä Bakeria, joka hohtaa muistikuvissani vähintään yhtä myyttisenä kuin lapsuuden joulut. Hmmm, voi olla, etten löydä sitä Bakeria enää koskaan mistään.

Joulun taikaa

Iloista joulua täältä Sivukirjastosta! Olkoot joulukirjanne runsaslukuiset.

Itse olen käpertynyt sohvan nurkkaan pihistettyjen villasukkien ja kerrassaan täydellisen jouluromskun kera - vaihteeksi kyseessä ei ole spefiä edes läheltä liippaava tarina. Suosittelen muillekin.

Earwig and the Witch

Poiketaanpas vähän lastenkirjallisuudessa; mainitsin taannoin ostaneeni Diana Wynne Jonesin viimeiseksi jääneen kirjan, Earwig and the Witchin. Tarkoitus oli säästellä sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan sen, koska kirjahyllyssä odottaa vielä lukematonta Jonesia pahan päivän varalle. (Pahoja päiviä on varaa tulla YKSI.)

Kansi: HarperCollins

No, EatW kertoo Earwig-nimisestä orpotytöstä, joka nauttii orpokodissa olosta suunnattomasti. Kaikki tekevät, mitä hän haluaa. Sitten, onnettomuudekseen, hänet adoptoi paikallinen noita, joka ilmeisesti ei lainkaan suunnittele tekevänsä, mitä Earwig haluaa. Onneksi sankarittaremme on päättäväinen tyttö.

Rakstan Jonesin kirjoja ihan lähtökohtaisesti, ja pidin tästäkin hurjasti, mutta vähän välipalan fiilis siitä silti jäi. Kirja oli mainio, mutta niin turkasen lyhyt, että luultavasti olisin harmistunut jo kuusivuotiaana. Se on kuitenkin lämmin ja taianomainen kirja, ja Earwig on symppis päähenkilö.

Voi DWJ, meillä on niin ikävä.

Curse Workers, osat 1 ja 2

Koska backlogini ns. pursuaa, teen palveluksen kaikille ja tungen sarjojen osia samaan postaukseen ainakin nyt joulukuussa. Ensin tästä saa nauttia tahi kärsiä Holly Black, jonka Curse Workers -sarjan ensimmäiset osat, White Cat ja Red Glove, luin hiljattain.

 

Kannet: Orion

Sarja kertoo Casselista, teini-ikäisestä pojasta, jonka koko perhe omaa taikavoimia. Taikuutta on seitsemää eri tyyppiä; on muistitaikoja, onneen liittyviä taikoja, kuoleman taikoja ja niin edelleen, siten, että yksi ihminen osaa yhden sortin taikoja. Taikaa on muussakin väestössä - jos kohta taidot ovat harvinaisia, tavallisten ihmisten pelkäämiä ja tyypillisesti järjestäytyneen rikollisjengin palveluksessa. Casselin äiti on vankilassa, veljistä toinen mafian palveluksissa ja toinen yliopistossa, ja Cassel itse on kalliissa sisäoppilaitoksessa - kunnes näkee unissaan valkoisen kissan, jossa tuntuu olevan jotain hieman outoa. Kakkososassa Cassel jatkaa sisäoppilaitoksessa, kaihoaa rakastamansa tytön perään ja yrittää ottaa pesäeroa niin mafiasta, FBI:n agenteista kuin äidistäänkin - selvittäessään samalla isoveljensä murhaa.

Black on luonut kiinnostavan maailman, jossa taikuus toimii jotakuinkin uskottavan oloisesti eikä sen yhteiskunnallisilta vaikutuksiltakaan sarjassa vältytä. Taikuus Casselin maailmassa on vähän kuin mutanttigeenit Ryhmä X:n universumissa - pelottavat voimat huolestuttavat tavallista kansaa, ja erilaisia ihmisiä aletaan helposti vainota.

Juonenkäänteet ovat paikoin (etenkin ykkösosassa) hieman ennalta-arvattavia, mutta ei se niin haittaa. Iso osa juonesta perustuu molemmissa kirjoissa huijauksiin, ja vaikka näistä petoksista saakin ihan hyviä juonenkäänteitä, toivoisin välillä, etteivät ihan kaikki kirjailijat käyttäisi esimerkkihuijauksena sitä vanhaa kunnon kadonnut sormus -systeemiä. Se on jo nähty.

Cassel on päähenkilönä hieman ristiriitainen - nokkela, näppärä ja kohtuullisen kunnollinen, mutta pohjattoman (ja paikoin hieman rasittavankin) itseinhon riivaama. Teki mieli ravistella. Onneksi Black kirjoittaa vetävästi eikä Casselin synkeyteen jäädä liiaksi vellomaan.

Nautin sarjasta hirveän paljon enemmän kuin Blackin aiemmasta tuotannosta, joka ei sekään ole ollut hullumpaa, ja odotankin seuraavaa osaa kovasti.

The Painting and the City

Marraskuiseen äänikirjalamaannukseen kuului myös Robert Freeman Wexlerin The Painting and the City.

Kansi: PS Publishing

Kirja kertoi New Yorkissa elävästä taiteilijasta, joka törmää maalaukseen, jota ei enää saa mielestään. Taiteilija alkaa selvittää maalauksen historiaa ja törmää karmaisevaan tarinaan kaupungin alkuajoilta, jolloin hollantilaiskollega on palkattu maalaamaan - ja maalaamalla toteuttamaan - kauheuksia. Kirja tutkiskeleekin taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Luullakseni.

Kirjassa oli kahdenlaisia kohtia - selkeää narratiivia, jota jaksoin kuunnella vaivatta, ja sitten sitä muuta. Oli kiinnostavaa seurata elämää sekä nykypäivän New Yorkissa että (etenkin) 1800-luvun New Yorkissa, ja näistä  kohdista nautin koko lailla. Välissä oli kuitenkin jotain, joka luullakseni oli surrealistista pohdintaa taiteen ja todellisuuden suhteesta. Ehkä. En nimittäin muista. Saatoin kuunnella kirjaa pitkiä pätkiä vain huomatakseni, että nämä kohdat eivät tuntuneet jättävän minkäänlaista muistijälkeä mieleeni. Välillä kelasin kuunnellakseni uudestaan, keskittyneemmin. Lopputulos oli tismalleen sama - en jostain syystä pystynyt keskittymään pätkiin sitten ollenkaan.

Jos joku on lukenut TPatC:n, nyt passaisi tulla kertomaan, mitä niissä välikohdissa oikein tapahtui. Jos muistatte.

Santa Olivia

Iloinen veronmaksaja täällä hei. Seuraa poliittinen kannanotto: kirjastolaitoksen lisäksi Sivukirjasto kannattaa lämpimästi myös Yleisradion toiminnan rahoittamista ja on iloinen siitä, että hommalle löydettiin nyt malli. Kommenttiboksissa voi vapaasti halutessaan vääntää kättä siitä, onko vai eikö ole reilua se, että Ylen toiminnasta pitää maksaa vaikkei telkkaria omistaisikaan, mutta sanottakoon nyt ihan ensi alkuun, että minusta on ihan reilua sekin, että maksan vanhustenhoidosta, vaikken tällä hetkellä käytä niitä palveluita edes välillisesti (tarvitsemalla laitosta, johon viedä lähipiirin vanhuksia hoitoon.)

Tällä alustuksella pyrin naamioimaan sen, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa Jacqueline Careyn kirjasta Santa Olivia.

Kuva: Mistä lie internetistä, ilmeisesti kustantaja ei juuri webistä välitä.

Carey on luonut uudehkossa sarjassaan yhteisön, jolla ei ole Yleä, eikä paljon muitakaan palveluita (noilla onnellisilla ei ole edes verotusta! Paratiisi whee!) - Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle on jäänyt pieni kaupunki, joka ei ole enää kummankaan maan alueella. Suojeluspyhimyksensä mukaan nimetty Santa Olivia sisältää sotilastukikohdan ja lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden ympärille rakentuneen siviiliväestön, eikä siitä todellakaan kerrota mitään Yhdysvaltain kansalaisille, jotka luulevat olevansa sodassa Meksikon kanssa, ja saattaisivat paheksua. Tässä kaupungissa kasvaa nuori tyttö, Loup, jonka isä on jonkinlainen geeniteknologian taidonnäyte. Loup onkin jonkinlainen superihminen, ja jouduttuaan asumaan kirkon huomiin muiden orpojen kanssa hän alkaa jakaa (oman käden) oikeutta lainvalvonnan ulottumattomissa olevassa kaupungissa.

Santa Olivia oli synkeämpi ja myös kevyempi kuin Careyn edelliset kirjat - ainakin ihan silkassa paperin massassa mitattuna. Viihdyin tämän parissa kyllä, mutta jäin hieman kaipaamaan Kushiel-sarjojen kiemuraisuutta ja esteettisyyden palvontaa. Silti, ihan mukava dystooppinen välipala.

Heroes of the Valley

Jonathan Stroudin Bartimaeus-sarja on varmaan monellekin tuttu, mutta kauheasti en ole nähnyt puhuttavan pari vuotta sitten ilmestyneestä Heroes of the Valley -kirjasta, joka ei liity djinneihin mitenkään.

Kansi: Random House/Corgi

HotV:n sankari on nuori Halli, joka on koko pienen ikänsä kuunnellut tarinoita esi-isänsä Sveinin sankariteoista, sukunsa suuruudesta ja siitä, miten ylämaiden kukkuloiden suojaavien kivien takana elävät pelottavat hirviöt, trowt. Näiden hirviöiden vuoksi ei kukaan ikinä poistu siitä laaksosta, jossa Hallin suvun lisäksi elää ja maata viljelee kymmenkunta muutakin suurta sukua. Sitten alkaa tapahtua: Halli tapaa Aud-tytön, jonka jano seikkailuille on vähintäänkin yhtä suuri kuin Hallin oma. Aud ei sitäpaitsi usko mihinkään hirviöihin, vaan pitää niitä vain tapana pitää kansa kurissa. Lisäksi Halli todistaa murhan ja lähtee omalle, yksityiselle seikkailulleen tarkoituksenaan kostaa - mutta tapahtumat karkaavat Hallin käsistä.

Stroud onnistuu jotenkin yhdistämään hirviöiden luomaa aitoa uhkaa lähes slapstick-henkiseen komediaan. Halli on itseriittoinen - etenkin alkuun - ja saattaa itsensä ja etenkin muut tilanteisiin, joille on pakko hihittää itsekseen sohvan nurkassa. Välillä Stroudin tarinoinnista tuli mieleen jopa kansantarujen trickster-arkkityyppi ja niihin liittyvät tarut, sillä Hallissa oli kyllä ainesta vaikka tällaiseksikin sankariksi.

Tarinan edetessä Halli toki kasvaa ja joutuu ottamaan vastuuta teoistaan; vastaavasti hän myös huomaa, että asioilla on usein kaksi puolta, eikä juuri mikään ole niin yksinkertaista kuin päällisin puolin voisi luulla.

Tykkäsin HotV:sta vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemmista Stroudeista - jollain tavalla tämä kirja, vaikka tunnistettavasti Stroudia, on kuitenkin jotain ihan muuta.

The Unwritten

Seuraa sarjakuvallista osastoa. Herra Sivukirjasto tykkäsi sille taannoin ostamani uuden sarjakuvan, Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwrittenin ykkösosasta Tommy Taylor and the Bogus Identity ja niinpä sarjaa on sittemmin hankittu hyllyymme kolme osaa (Inside Man, Dead Man's Knock ja Leviathan) lisää. Sain vihdoin aikaiseksi lukea ne itsekin, ja myöntää täytyy, että herra Sivukirjastolla on hyvä maku.

Kaikki kannet: Vertigo

The Unwritten kertoo Tom Taylorista, jonka isä on suositun harrypotterhenkisen kirjasarjan luoja. Kirjat kertovat nuoresta velhon taimesta, Tommy Taylorista, joka on selvästi ottanut vaikutteita jo aikuiseksi ehtiinestä Tomista. Tom hankkii tienestejä esiintymällä kadonneen isäpappansa puolesta erilaisissa kirjallisuustilaisuuksissa ja coneissa, kunnes nuori ja ilmeisesti suoraan Dickensin teoksesta putkahtanut naisihminen asettaa Tomin perhetaustan kyseenalaiseksi yleisön edessä. Seuraa intertekstuaalinen ja kiehtova keitos, jossa Tomin mainetta yritetään mustamaalata, henki viedä - ja jossa Tomin pitäisi jotenkin selvittää isänsä kirjojen salaisuus.

The Unwritten on kiehtova sarjakuva tarinoista, kirjoista ja identiteetistä, ja vaikka se voi hieman liukuakin siihen kategoriaan, jossa kirjoittamisesta kirjoitetaan liikaa, ei sekään liiaksi häiritse. (Sen sijaan innostuin ajatuksesta lukea Moby Dick ja ehdottomasti jotain Dickensiä. Mikseivät kirjallisuusviittaukset voi koskea mitään ohuita kirjoja?)

Sivukirjasto suosittelee, ja on eri tyytyväinen siitä, että nämä löytyvät omasta hyllystä (vaikka kaupunginkirjaston erinomaisuudesta kertonee jotain sekin, että ystäväni hyrisi tyytyväisyyttään kun nämä löytyvät sieltäkin hyllystä.)

Meeks

Kuuntelin taannoin Julia Holmesin kirjan Meeks, enkä oikein enää tiedä, mitä siitä sanoisin. Moni on pitänyt tätä hieman unenomaista dystopiaa vallan mainiona, mutta itse en oikein saanut siitä mitään irti.

Meeks kertoo yhteiskunnasta, jossa nuoret miehet löytävät itselleen morsiamen tai käy huonosti. Se kertoo myös yhteiskunnasta, joka on sodassa nimetöntä vihollista vastaan. Yhteiskunnasta, joka palvoo sankareitaan jokavuotisessa juhlassa ja joka on melkoisen aito ja ahdistava dystopia. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, naista itselleen etsivä, sodasta palannut nuori mies Ben ja puistossa hengaava pummi, poliisiksi haluava Meeks.

Jään hyvin harvoin miettimään, miksi jokin kirja on kirjoitettu. Minulle riittää yleensä syyksi vetävä tarina, tai hieno teksti, tai lähestulkoon ihan vain se, että paperille on painettu sanoja peräkkän - ja jos kirjoittaja on niillä jotain halunnut sanoa, aina parempi. Meeksin kohdalla sen sijaan mietin useammin kuin kerran, miksi se oikein on kirjoitettu. Kuten sanottua, en saanut siitä juuri mitään irti - en nauttinut tarinasta, en erityisemmin ihastunut kieleenkään, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaakaan. Voi olla, että syy oli osin omani: formaatti ei ehkä palvellut teosta parhaalla mahdollisella tavalla, tai ehkä minun olisi pitänyt kuunnella nopeutetun tekstin sijaan hitaampaa versiota. Niin tai näin, huomasin ajatusteni usein liukuvan kirjasta pois ja tarttuvan itsepintaisesti ihan mihin tahansa muuhun.

En suosittele - mutta jos kuitenkin luette, ja rakastutte siihen, olen iloinen puolestanne. Kertokaa minullekin sitten, mikä kirjassa oli pointtina.

Pako helvetistä!

Jostain käsittämättömästä syystä olin pitkään sitä mieltä, että Hal Duncanin lyhyen romskun alkukielinen nimi on Escape! From Hell, ja kiehuin erään unettoman yön kustantajalle suomenkielisen nimen vesittämisestä. Selvää on, ettei Pako helvetistä! ole yhtään niin tehokas - huutomerkki on ihan väärässä paikassa.

Sitten kävi ilmi, että olin hallusinoinut sen alkuperäisenkin nimen huutomerkkien paikat. Murjotin toisen unettoman yön, ja lähellä oli, etten käskenyt Hal Duncanin pitää tunkkiaan ihan lopullisesti - Vellumin luettuani harkitsin asiaa vakavasti.

Kansi: Like

Ph! oli jokseenkin helpommin lähestyttävä kuin melkoisen raskas ja minulle intellektuellin paikkani (nurkka, koirien luona) osoittanut Vellum. Siinä neljä helvettiin joutunutta päättää entisen sotilaan johdolla ottaa hatkat, ja siinäpä se sitten olikin. Tätä seuratessa menee mukavasti muutama tunti.

Kirja on väkivaltainen, vauhdikas ja mainio välipala, jos väkivaltaa ylipäänsä kestää. Voin ehkä tässä mainita, että itse kestän väkivaltaa yhä huonommin ja huonommin - kiroan tälläkin hetkellä erästä Banksia ihmissyöjäkuvauksistaan. Vatsani ei suostu asettumaan. Mutta se on toinen juttu se, Ph! oli muistaakseni vielä siedettävällä tasolla.

Harjukaupungin salakäytävät

Lähetin koko viime syksyn telepaattisia viestejä joulupukille: toivoin Pasi Ilmari Jääskeläisen uusinta joululahjaksi. En saanut - tästä voi ehkä päätellä, että olin ollut tuhma, mutta toisaalta sain monia muita kiinnostavia kirjoja.

Vihdoin lainasin Harjukaupungin salakäytävät kirjastosta. Olisin oikeastaan halunnut ostaa sen kannatusmielessä, mutta se oli joka paikasta loppu, ja kun vihdoin kohtasimme kirjamessuilla, kirjaston kappale oli jo kotonani ja pihiys iski.

Otaksun, että tämä on blogimaailmassa kiertänyt jo laajalti, mutta tarjoan silti hyvin lyhyen juonisynopsiksen: kustantaja Olli Suominen kohtaa vanhan rakastettunsa ja lapsuutensa kesät Jyväskylässä. Kirjassa luetaan Elokuvallista elämänopasta, ja Harjukaupungin salakäytävät onnistuu itsekin mainiosti olemaan elokuvallinen - dramaattinen, hämmentävä ja kiehtova.

Lukukokemus oli siksi vahva, etten oikeastaan usko, että kaikki kirjailijat olisivat saaneet paikoin hieman höpsöä juonta toimimaan näin hyvin. Brittitermi suspension of disbelief tulee tässä hyvin kyseeseen - alunperin koko ilmiön on ajateltu olevan kirjailijan, ei lukijan, vastuulla, ja Jääskeläinen osaa homman. Luin kirjaa yötä myöten ja näytin luultavasti pöllöltä loppukohtauksen aikana.

Haluaisin sanoa, että Harjukaupungin salakäytävissä on vanhojen elokuvien taikaa, mutta en ole katsonut vanhoja elokuvia tarpeeksi voidakseni sanoa näin suurella luottavaisuudella. Sanonkin, että Harjukaupungin salakäytävissä on sitä taikaa, jota uskon vanhoissa elokuvissa olevan - ja sehän voi olla jopa vahvempaa taikaa kuin se, joka niissä oikeasti on.

Beggars in Spain

Nancy Kressin Beggars in Spain on julkaistu 1993, mikä tuntuu sekä epäolennaiselta että uskomattomalta, niin hyvin se toimii myös parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kirjassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja eräs tutkija löytää geenin, jota muokkaamalla voidaan poistaa unentarve tyystin. Unettomat ihmiset, joita Jenkkeihin joitakin tuhansia syntyy, ovat valitettavasti vain jokseenkin ylivertaisia - kun ei tarvitse nukkua, on enemmän aikaa kaikkeen muuhun, ja aivot tulevat muutenkin otetuksi paremmin käyttöön. Unettomat herättävät kuitenkin närää ympäröivässä yhteiskunnassa - on vaikeaa, kun osa joukosta on näin selvästi ylivertainen. Epävarmuus nukkujien puolelta johtaa vastareaktioihin unettomien puolelta; yhteiskunta on muutoinkin mullistuksen kynnyksellä. Halpaa energiaa on riittämiin, automaatio hoitaa suuren osan töistä ja epäselvää onkin, mihin enää tarvitaan tavallista - ehkä lahjatontakin - nukkujaa.

Yksi unettomista on kirjan päähenkilö Leisha Camden, joka koko kirjan ajan hakee reittiä, jonka avulla unettomat ja nukkujat voisivat elää yhdessä. Leisha arvostaa sivistystä ja kovaa työtä, eikä ole kovinkaan kotonaan yhteiskunnassa, jossa jäsenet jatkuvasti tuottavat pettymyksen ihmisistä aidosti parasta uskovalle Leishalle. Yhteiskuntaa tarkastellaan myös muuta kautta: niin muusta yhteiskunnasta pelokkaina eristäytyneiden unettomien näkökulmasta kuin nukkujien toimen ja sijan etsinnästä.

Kressin Yhdysvallat onkin kohtuullisen pelottava kuvaus tulevaisuudesta: jos teknologinen kehitys tekee yksittäisen ihmisen työpanoksen tarpeettomaksi, mikä silloin on elämän tarkoitus? Kressin kuvaamana suuri osa kansasta ei ole lainkaan kiinnostunut tekemään töitä, kehittymään tai sivistämään itseään vaan etsii tyydytystä nopeinta mahdollista reittiä.

Kress esittää myös - yhä nyky-yhteiskunnassa relevantin - kysymyksen siitä, mitä paremmin menestyvät ovat velkaa heikommin toimeentuleville? Eivätkö ehkä mitään, kuten monet unettomat, kapitalistisen yhteiskunnan sankareina tuntuvat ajattelevan? Vaiko ehkä sittenkin jotain, kuten Leisha uskoo - mutta miksi, ja miten sen voi perustella niin, että nekin uskovat, joilla menee hyvin?

Kressin syystäkin 101 spefin helmeä -listalle päässeessä kirjassa on niin hengästyttävän suuri määrä isoja ajatuksia ja kysymyksiä, että suosittelen lämmöllä ihan kaikille.

Boneshaker

Luin juuri kauneusblogia, jonka kirjoittaja ilakoi muuton jälkeen saavutetusta edusta: omasta yöpöydästä. Vihdoinkin paikka, johon laittaa iltapurnukat. Kerron tämän siksi, että jos minun sänkyni vieressä olisi yöpöytä - eikä esimerkiksi koiran sänky, jossa koira aina silloin tällöin suostuu viettämään yönsä - olisi sillä pino kirjoja, jotka tarjoaisivat jännitystä jokaiseen iltaan uhkaamalla kaatua keskellä yötä päähäni. Kukin tavallaan, kai.

Asiaan. Luin Englannin reissulla myös* Cherie Priestin juuri leffaoikeutensa myynyttä** kirjaa Boneshaker, joka varmaankin sopii heille, jotka haluavat tutustua höyrypunkgenreen lähemmin, tai heille, jotka suhtautuvat zombeihin lämmöllä.

Boneshaker kertoo nimittäin 1800-luvun lopun Seattlesta, jossa pikku onnettomuuden seurauksena maasta tulvii ihmiset zombeiksi muuttavaa kaasua. Kantakaupunki on muurattu umpeen eikä sinne tai sieltä ole kovin helppoa päästä - mutta sinne kuitenkin suuntaa kulkunsa päättäväisesti teini-ikäinen Zeke, joka haluaa puhdistaa isänsä maineen. Zeken perään lähtee äiti Briar, jonka mielestä Zeken isän maine on ansaittu mutta joka kuitenkin toivoo, että olisi tullut keskustelleeksi asiasta poikansa kanssa ajoissa.

Kirja on täynnä ilmalaivoja, kaasunaamareita ja muita gadgetteja, jotka tekevät tästä kaiken kaikkiaan mainion höyrypunkroinaa esittelevän kirjan, ja vaikka juoni on melkoista ympäriinsä juoksentelua, on se kuitenkin varsin viihdyttävää juoksentelua. Jos kirja leffaksi muuntuu, aion itse mennä katsomaan, ja sitä odotellessa aion lukea Boneshakerin jatko-osatkin - niin, tokihan niitä on, peräti kolme.

* Näin, sillä julmat lentoemännät eivät anna pitää Kindleä päällä lentokoneen nousun tahi laskun aikana, enkä tiedä, oletteko ikinä asiaa ajatelleet, mutta lentokoneen nousussa ja laskussa kestää ihan järjettömän kauan.
** Tarkalleen ottaen kirjailijatar varmaankin möi leffaoikat, ei itse kirja, mutta on hauskempaa ajatella asiaa toisin enkä ole saanut vielä kahvia.

The Complete Polysyllabic Spree

Lisää Booksyn vinkeistä kaiveltuja teoksia - toinen ikinä lukemani Nick Hornby. Ensimmäinen käsitteli potkupalloa, toinen aihetta, josta pidän vielä enemmän: lukemista.

The Complete Polysyllabic Spree käsittää Hornbyn kirjoittamia kolumneja kirjoista, joita on lukenut. Koska pidän lukemisesta, pidän myös lukemisesta lukemisesta - voidaan ehkä sanoa metalukemisesta - ja hotkaisin kirjan onnellisena taannoisella Englannin matkalla Kindlelläni.

Ääneen nauraen, herra Sivukirjaston suureksi iloksi.

TCPS oli siis hauska ja innostava, ja oli varmaan jossain määrin onni, etten Englannissa halunnut maksaa dataroamingista tai olisin varmaankin varannut kirjastosta joka toisen kirjan, jonka Hornby mainitsi (nyt tyydyin yhteen ja se odottaa vielä lukemistaan.) Siihen kyllä petyin, miten nuivasti Hornby suhtautui esimerkiksi scifiin.

Ennen kaikkea innostuin kirjan esipuheesta, jossa Hornby käsittelee sellaisia asioita kuin miksi olisi hyvä lukea kirjoja joista nauttii, tai miksi ajatus siitä, että Oikean Kirjallisuuden tulee olla niin vaikeaselkoista, että lukijan hiukset tipahtavat sivulla 6 on hieman kummallinen ajatus. Kirjoista ilman muuta kannattaa nauttia eikä mitään välttämättä kannata lukea vain siksi, että se jostain syystä tulisi jokaisen lukea.

Ja sitä kohtaa rakastin ihan erityisesti, kuulkaa, kun Hornby kirjoittaa siitä, miten lukukokemus on yleensä kirjan, lukijan ja tilanteen summa (tai ehkä tulos jostain monimutkaisesta differentiaaliyhtälöstä) - tätä eivät viralliset kirja-arvostelijat kai saa sanoa, mutta totta se kuitenkin on. Minä luen kirjoja erilaisissa mielentiloissa, mikä on tullut erityisen selväksi tänä hormonien käryisenä syksynä, ja on varmaa, että joskus olen väärä lukija kirjalle. Sen vuoksi kirjoista bloggaaminen on jokseenkin helpottavaa - ei tarvitse teeskennellä toimivansa absoluuttisten totuuksien kanssa.

Kirjasta löytyi myös Sivukirjaston kannatteleva ajatus, lainauksen lainauksena, olkaa hyvät:

Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'. That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!

- The Complete Polysyllabic Spree, noin 44% kohdalla