Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.
Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!
Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.
Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.
Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.
Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.
Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.
Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.
Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.
 |
| Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti |
Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.
Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.
Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.
Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.
Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.
Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.
Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.
10 comments:
Vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta kirjalta, täytyy pitää mielessä.
Tosin luen kirjan nimen koko ajan "Kiduttajan vaimo".
...se saattaisi kiinnostaa vielä enemmän :D
Tämä on kyllä ihan ehdottomasti luettava ja mahdollisimman pian! Kirja on aivan ihanan oloinen jo esineenäkin, mukava myös käteen. Talvilomani on tulossa joulukuun alussa, toivottavasti silloin pääsen rauhassa uppoutumaan tähän. Kirjoitit tästä niin houkuttelevasti, että toivottavasti maltan odottaa sinne asti.
Kiinnostaa kyllä, noussee lukulistalle jahka jostain tämän saan.
Ja Suketus, ajattelet selvästi 50 Shadesia :)
Hahaa, totta! Tiukat väitteeni siitä, että aion muka pysyä kaukana 50 Shadesista, taitavat ollakin vain pintaa.......
Moikka, Blogiasi on tullut seurattua pidempäänkin ja spefi kirjoista itsekin kiinnostuneena, arvostelujasi on ollut kiva lukea. Kommentoinut en olekaan aiemmin, mutta nyt osui sellaisen kirjan arvostelu, jonka itsekin luin juuri. Olen kyllä niin samaa mieltä tuosta tunnelmasta (ja nimenomaan alkupuoliskossa) ja se avokämmen kohtaus sai kulmakarvat kohoamaan, että häh ja miinuspisteitä ropisemaan Severianille. Usein herrasmiesmäinen Severian vaikuttaa hieman kaksijakoiselta persoonalta… Loisto kirjahan tämä oli todellakin. Toivoa sopii, ettei intoni hiivu, niin kuin monesti minulla tuppaa käymään sarjoissa.
Just tänään ruokkiksella kun kulutin aikaa suomalaisessa (kun sattuu olemaan kadun toisella puolen sopivasti), kääntelin tätä käsissäni ja mietin että pitääpä joskus kokeilla lukea.. Tosin taidan tytyä odottelemaan tämän kirjastosta.
Kuulostaapa pätevältä ja vielä että suomennoskin toimii, hyvänen aika. Laitan tämän heti listalle ja yritän kiilata alkuvuoden lukupinoon. Kiitos!
Suketus, kyllä kannattaa. Kiduttajan vaimo oli minustakin ihan mainio, kunnes hdcanis kommentoi :D
Lukutoukka, tässä kyllä oli jotenkin sellainen kirjanomistajan My preciousss -hetki käsillä - e-kirja ei tässä tapauksessa olisi edes kalpea varjo :) Ja voi, onnellista talvilomaa ja paljon hyviä lukuhetkiä. Toivottavasti tykkäät tästä!
hdcanis, meinasi lentää kahvit nenästä kun näin tuon 50 Shades -kommentin :D Vatsalihaksiin sattuu kun naurattaa niin.
Eija, ihanaa kun kommentoit! Siitä tulee älyttömän hyvä mieli. Siitäkin tuli älyttömän hyvä mieli, etten ollut ihan yksin mitvit-hetkeni kanssa siinä lyöntikohdassa. Aion käydä ostamassa kakkososan pikimmiten, kerron sitten kannattaako sekin lukea - toivon yhtä sakeaa tunnelmaa kuin ykkösessä.
Katinka, sekin on mitä parhain vaihtoehto, kun meillä nyt niin ässä kirjastolaitos on! Ja siis miksi mä en ruokatunnilla hengaa kirjakaupoissa? Kysyn vaan.
Linnea, oikein. Toi lukupinoon kiilaaminen on kyllä yllättävän hankalaa, mulla saattaa kirjat vanhentua hyllyssä vuosia ennen kuin pääsen niihin käsiksi. Toisin oli nyt, ja hyvä niin.
Mä myös luin tän juuri ja nautiskelin taidokaasta suomennoksesta. En olisi ikinä uskonut, että Uuden auringon kirja taipuu näin nätisti suomeksi, kun kielelliset keksinnöt ovat niin iso osa tarinaa ja maailmankuvaa. Erinomaista!
Viimeinen nyymi, ihan huippua kuulla muiltakin vastaavia arvioita! Mullahan tämä on itse asiassa hyllyssä myös englanniksi, mutta syystä tai toisesta en ole vielä uskaltanut siihen tarttua. (Sitäpaitsi se englanninkielinen on tosi ruma.)
Sori muuten, että vastauksessa ja sun kommentin näkymisessä ylipäänsä oli viive - kommenttisi oli juuttunut Bloggerin yli-innokkaaseen spämmifiltteriin ja minä olin juuttunut nauttimaan vatsataudista.
Post a Comment