Sain tunnustuksen! Sekä Aamuvirkun yksisarvisen berliiniläistyneeltä Tessalta että Sannabananalta uudesta suosikistani, Pinon päällimmäinen -blogista. Ilahduin tietenkin kovasti. Iso kiitos ihanat!
Tunnustus väittää, että pidän substanssipitoista blogia. Ei se aina siltä tunnu, mutta olen silti kauhean otettu. Näin pitäisi nyt toimia:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa - kettu kuittaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle - en osaa. Tai siis osaan. Mutta en haluaisi aina olla vaivaamassa teitä samoja lempi-ihmisiäni, ja kyllähän te muutekin tiedätte, keitä olette - eikö niin?
3. Ilmoita heille tunnustuksesta - nyt jää siis väliin.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi - okei, mutta satunnaisiksi näitä ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, sillä ...
Tunnustus väittää, että pidän substanssipitoista blogia. Ei se aina siltä tunnu, mutta olen silti kauhean otettu. Näin pitäisi nyt toimia:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa - kettu kuittaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle - en osaa. Tai siis osaan. Mutta en haluaisi aina olla vaivaamassa teitä samoja lempi-ihmisiäni, ja kyllähän te muutekin tiedätte, keitä olette - eikö niin?
3. Ilmoita heille tunnustuksesta - nyt jää siis väliin.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi - okei, mutta satunnaisiksi näitä ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, sillä ...
... nyt puhutaan lukemisesta.
- Kun olin pieni, minulle piti lukea uudestaan ja uudestaan Tiina tonttutytöstä. Osasin kirjan ulkoa, kuten lapset usein, ja protestoin äänekkäästi jos lukija yritti oikaista.
- Opin lukemaan viiden vanhana. Koska olin kuulemma ollut oppimisen kynnyksellä jo useamman viikon, löivät äiti ja isä eräänä iltana viskipullosta vetoa, oppisinko tuona iltana. Opin. Tikkukirjaimista siirryin sujuvasti ja välittömästi lukemaan Vaarallista juhannusta. Yhtäkkiä maailma oli täynnä mahdollisuuksia. (Siitä, maksoiko äiti sitä viskipulloa ikinä, en tiedä mitään.)
- Äiti kertoi myöhemmin, ettei ymmärtänyt, miksei minua 6-7 -vuotiaana valittu vuoden lainaajaksi paikkakuntamme kirjastossa. Olin aktiivisehko.
- Isompana autoin satunnaisesti kirjastonhoitajia identifioimaan kysyttyjä kirjoja: kerran eräs tiskille minua ennen osunut tyttö etsi jotain kirjaa jossa oli isosisko ja pikkuveli ja noitia. Minä hain hänelle hyllystä Diana Wynne Jonesin Noidan veljen. En ole vieläkään varma, oliko siistiä vai todella omituista, että tiesin, mitä kirjaa etsitään.
- Yläasteella opettelin lukemaan englanniksi. Eddingsiä ei suomennettu tarpeeksi nopeasti.
- Lukioiässä huomasin, etten saanut kirjoja luettua loppuun asti. Aloitin kaikenlaista, mutta lopetin vain niitä samoja David Eddingsejä. (Tämä voitaneen laskea ihan oikeaksi tunnustukseksi.) Haastoin itseni lukemaan vuoden aikana sata kirjaa loppuun; tästä on seurannut, että yhä vielä listaan vuoden aikana lukemani kirjat ja pyrin siihen sataan. Odottamaton seuraus oli, etten nykyäänkään lue enää mitään uudestaan - vaikka varmasti muutama kirja sen ansaitsisi.
- Lukiossa kuulin myös, että pienenä lempikirjani oli ollut Tiina tonttutyttö. Oli päässyt unohtumaan. Kaivoin Tiina tonttutytön heti esille isovanhempieni lelukaapista, jossa se yhä oli (vaikka paappani vakuuttikin polttaneensa kyseisen kirjan juhlallisin menoin heti, kun olin lakannut sitä kaipaamasta.) Olin tyystin unohtanut myös noita-akka Pomperipossan! Kuinka saatoinkaan?
- Opiskelut aloitettuani kaipasin hieman rahaa ja tekemistäkin ... fuksimatematiikka ei oikein innostanut. Niinpä marssin Tapiolan kirjastoon ja kysyin, oisko töitä. Töitä löytyi; vaikka lauantaivuorot olivat välillä raskaitakin (etenkin siksi, että ne usein osuivat perjantai-illan jälkeisiin aamuihin), muistelen yhä melko haikeasti kirjastotyön ihanuutta.
12 comments:
Haa, itse myös opin lukemaan viisivuotiaana ja englanniksi aloin lukea yläasteella. Mutta se oli Dragonlance jota ei käännetty tarpeeksi nopeasti.
Tunnen itseni ihan teiniksi kun minulle se kääntämätön oli Harry Potter :D Ihania tunnustuksia ja tunnustanpa nyt että Tiina tonttutyttö ei sano minulle mitään.. Pitäisiköhän paikata aukko sivistyksessä?
Kiitos paljastuksista!
Lukeminen on kyllä parasta kielten oppimista. Yläasteella ja lukiossa luin kirjoja ja lehtiä enkuksi, saksaksi ja ruotsiksi, mikä tarkoitti sitä, että (tylsiä) koulukirjoja ei tarvinnut enää lukea ollenkaan! Oppimistahti oli ihan omaa luokkaansa, eli suosittelen tekniikkaa nopeaan kielten omaksumiseen. Lukuaiheiksikin voi valita itseään kiinnostavia juttuja.
(Minäkään en muista Tiina tonttutyttöä.)
hdcanis, yläfemmat! :D Mulle kaikki tarpeellinen Dragonlance oli käännetty kun vihdoin suuntasin etsivän katseeni muuta fantasiaa kohti, mutta sitten luin Weisia & Hickmania englanniksi muuten. Sitä ehkä hieman kadun.
Linnea :D No mutta ei sitä tarvitse hävetä, että on nuori! Aika parantaa senkin vaivan :)
Sannabanana, toi on ihan loistava vinkki! Mä olen nyt ottanut lukulistalle muutaman ranskankielisen blogin, josko sillä saisi omaa kielitaitoa vähän harjaannutettua. Ainakin neuleaiheinen sanasto on kohta hallussa.
Tiina tonttutytöstä vielä: olisin tosi hämmästynyt, jos muistaisitte. Piti ihan googlata ja sitten varata se kirjastosta (Linnea, kirjastovarastoista siis löytyy) - kyseessä on Martti Haavion satu, joka oli jonkun kirjasarjan osa. Aika ohut lipare, josta ilmeisesti juuri kukaan ainakaan meidän perheessä ei minun lisäkseni pitänyt. Moukat.
Ja nyt kun googlaamaan lähdin, löytyi toinenkin kirjabloggaaja, joka tämän muistaa. Niisk: http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2012/08/satuhetki-lapsuuteni-rakkain-satu.html
Kivoja tunnustuksia! Ja kyllä, Tiina Tonttutyttö ja Pomperipossa muistetaan ainakin täällä! Satu oli niin ihanan jännittävä, kuvitus kiehtovaa ja kieli rikasta, silloin ja tänään:)
Amma, oon niiiiiiin fiiliksissä, että sä muistat tämän ja pidit siitä myös!
Koska arvostan sun näkemystä, olen varma, että perheeni ei pitänyt Tiina Tonttutytöstä, koska osasi sen jo ulkoa.
(Arvoin muuten tosi pitkään, että oliko Tonttutyttö vai tonttutyttö, ja päädyin harmikseni jälkimmäiseen. Luulen, että isolla olisi ollut oikein, kuten sun tekstissä.)
Minäkin opin lukemaan viisivuotiaana :) Muistan kun istuin sängyssä ja luin leikisti jotain nuorten kirjaa (todennäköisesti Anni Swania) eli seurasin silmilläni kirjan rivejä. Yhtäkkiä huomasin ja jopa säikähdin kun tajusin mitä siinä oikeasti luki. Voi sitä ilon päivää :)
Toiset yläfemmat!
Siis se, miten yhtäkkiä multiversumi avautui kun oppii lukemaan oli ihan giganttisen ihanaa!
Kivoja tunnustuksia!
Minäkin olin viisi kun opin lukemaan. Lastenhoitaja huomasi kun luin itsekseni ääneen Eemeliä ja kertoi isälle, joka väitti että ulkomuistista latelen. Vasta kun luin isälle ääneen Lapin Kansaa, hän uskoi että oikeasti olen oppinut lukemaan. (Muistan sen kuin eilisen päivän, senkin että tein yhden virheen: mikroprosessorista tuli mikroprofessori! :D)
Elma Ilona, lisää kohtalotovereita! Jee! (Oliko teillä muilla muuten ekaluokalla tylsää? Mulla oli. Tosi tylsää.)
Mikroprofessori on paljon kiinnostavampi kuin mikroprosessori, se on varma!
Ei ollut tylsää, sain lukea kun muut opettelivat lukemaan :)
Mä en saanut lukea, ja siinäpä se ongelma olikin. Piti tankata aakkosia niiden muiden kanssa.
Vanhempia harmitti mun opettaja tuolloin, ja nyt harmittaa minuakin. Silloin olin kiltti ja auktoriteettipelkoinen.
Post a Comment