Moscow But Dreaming

Tässä talvella törmäsin Ekaterina Sedian novellikokoelman Moscow But Dreaming.

Joko alan kehittyä novellien lukijana tai Sedia on loistava. Kirjan alussa Jeffrey Ford kertoo, etteivät Sedian novellit ikinä oikeastaan mene sinne, minne niiden luulisi menevän, ja siinä hän on kyllä oikeassa. Tarinat eivät ole aina kovin siistejä, eivätkä todellakaan mitenkään siloiteltuja - mutta niiden käänteet, niiden julmuus tai rosoisuus ei ole ikinä sellaista kuin novellin alussa kuvitteli.

Novellit olivat paikoin aivan hyytävän tunnelmallisia. Joku siinä slaavilaisessa fiiliksessä tehoaa allekirjoittaneeseen. Olen myyty.

Niin, en tiedä. Pakko on olla jotain erikoista ihmisessä, jonka tarinassa "Bank of Burkina Faso" rahansa Burkina Fason pankkiin tallettaneet yrittävät epätoivoisesti saada talletustaan takaisin - kirjoittamalla loputtoman määrän sähköposteja, pyytäen tuntemattomilta apua. Herkullista, hauskaa ja kuitenkin hieman alakuloista.

House of Mystery vol. 1-2

Yksi niistä uudenvuodenlupauksista, joita en varsinaisesti tehnyt, oli olla päästämättä miehen kirjastosta roudaamia sarjakuvia noin vain lipumaan takaisin kirjastoon. Siispä House of Mystery, Matthew Sturgesin ja Bill "Fables" Willinghamin henkiinherättelemä sarjakuva.

Osa yksi, Room and Boredom alkaa mainiosti, kun hassunhauskan kaksikon Kainin ja Abelin toinen osapuoli huomaa talonsa kadonneen. (Minä löysin tästä tietenkin Sandman-viittauksen, mutta intertekstuaalisuuden juuret ovat ilmeisesti syvemmällä, enkä tarkoita nyt vain Raamattua.) Useita vuosia myöhemmin arkkitehtiopiskelija saapuu kummalliseen taloon, josta muutaman muun asukkaan tavoin ei pääse lähtemään. Albumin rakenne vuorottelee talon tapahtumien ja talossa hengaavien tyyppien tarinoiden kesken.

Että sillä tavalla ihan peruskauraa. Ja samalla linjalla jatkaa toinenkin albumi, Love Stories for Dead People.

Ihan perushyvä sarja tämä on, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei mitään kovin uutta ja uraauurtavaa. Mutta koska kaiken ei pidäkään olla, niin kyllä House of Mysteryn iltavoikkarin seurana nautiskelee (vaikken nyt voi olla muistelematta, että osa tarinoista ei varsinaisesti ruokahalua herättänytkään.)

Wonder

I aten't dead. Luin vain hartaudella uutta Harkawayta, mutta nyt se on ohi ja muistin, että täällä oli tällainen blogikin. Siitä Harkawaysta lisää myöhemmin, ja vähän sarjisjuttujakin (hahaa mikä teaser! Nyt ette malta odottaa! Näppäimistönne F5-painike menee rikki kaikesta siitä hakkaamisesta!) mutta sitä ennen Robert J. Sawyerin WWW-trilogian päätösosa, Wonder.

Jonka kuuntelin äänikirjana, koska yksi kirjan lukijoista, Jessica Almasy, kehrää sellaisella äänellä, että olen jo selvitellyt, mitä muuta hän on lukenut.

Mutta oli Wonderilla muitakin puolia kuin hyvä lukija. Siinä siis verkossa kasvanut entiteetti, Webmind, ottaa ensiaskeleitaan itsenäisenä toimijana. Yhdysvaltain hallitus yrittää selvittää kantaansa Webmindiin, yksinäinen asiantuntija yrittää nitistää entiteetin ja teini-ikäinen Caitlin on Webbiksen innokkain suojelija. Juoni on sellainen trilogianloppumainen, ei siitä sen enempää. Hieman ehkä yllätti loppupuolen nopeatahtisuus ja se, miten tietyt kiusallisemmat juonikohdat ikään kuin ohitettiin. (Ihan hyvä niin, olin kärsimässä jo ikäviä myötäkiusaantuneisuuden fiiliksiä. Mutta kuitenkin.)

Sawyer on selvästi teknologiaan lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuva, enkä kovasti pahastuisi, vaikka asuisin hänen tulevaisuusvisiossaan. Kiehtovinta oli kuitenkin tietynlainen eettinen pohdinta: Sawyer esittelee käsitteen "moral arrow through time", joka ilmeisesti kuvastaa sitä, miten ihmisestä (lajina) tulee ajan myötä eettisempi ja eettisempi, kun moraaliset valinnat ulotetaan koskevaksi yhä uusia ihmisryhmiä - ja lopulta väistämättä myös muita lajeja, otaksun, että siinä sitä on vastausta kaikille kasvissyöntiä periaatteesta vastustaville. Ja meille heikkoluonteisille: emme todellakaan ole moraalin trendsettereitä. Niin, minä kiinnostuin tästä muiden eläinten hyväksikäytöstä, Sawyer pohtii moraalisten tekojen ulottamista esimerkiksi webistä itsekseen sikiäviä entiteettejä ja ihmisalkioita kohtaan. Hyviä kysymyksiä molemmat! 

Koska oma teini-ikäni oli mustavalkoisen, kiihkeän ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan saatanallisen rasittavan ateistinen, meinasin välillä menettää hermoni Sawyerin ateistiseen julistamiseen. Lopussa kuitenkin tehdään sellainenkin myönnytys, että uskovatkin ihmiset voivat olla älyllisesti epävajavaisia ja muutoinkin ihan ok, joten pelihousut jäivät repimättä.

Sawyer onnistuu minusta olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksiaherättävä, vaikka 16-vuotiaan tytön sielunmaisemaan hän ei minusta aivan pääsekään sisälle.

The Dragons of Babel

Joskus nuorna plikkana en ollenkaan ymmärtänyt Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären päälle, syistä, joita en todellakaan nyttemmin ymmärrä. Ehkä halusin fantasiani puhtoisen kiillotettuna? Mutta se aika on nyt poissa, ja Swanwickin uudempi teos, The Dragons of Babel, oli sanalla sanoen sikahyvä.

Kirjan päähenkilö Will joutuu erinäisten sattumusten vuoksi pakenemaan kotikylästään ja päätyy (pakolaisleirin kautta) Babelin kaupunkiin. Siellä hänestä tulee erinäisten seikkailujen kautta huijarin apupoika: tarkoituksena on toteuttaa vuosisadan vedätys.

Swanwickin maailma on ihan mahtava. Fantastinen sekoitus nykymaailmaa (pakolaisleirejä! McDonalds!) ja kaikenlaista kummallista, yliluonnollista ja höyrypunkahtavaakin. Kaikki istuu kirjaan saumatta. Tarinakin toimii ja pääjuoni oli tarpeeksi ovela tai minä tarpeeksi huolimaton lukija yllättyäkseni ja ilahtuakseni. Paikoin juoni tuntuu hieman pitkitetyltä, enkä jälkikäteen ole aivan varma kaikkien koukeroiden tarpeellisuudesta, mutta noidenkaan kohtien aikana ei lukijalle tule tylsää.

Riemastuttavaa, kerta kaikkiaan.

Luin tämän muuten Kobon kännysovelluksella; pakko sanoa, että Kindlen versio on parempi. Kobossa on kaikenlaista lukukokemuksen kannalta epäolennaista hilavitkutinta, mutta esimerkiksi kokonaiskäsitystä kirjan pituudesta on ihan mahdoton saada.

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Teurastamo 5

Olen koko aikuisikäni vältellyt Kurt Vonnegutia, koska kuvittelin aina kirjojensa olevan jotenkin vaikeita, liian surrealistisia tai jotain. Mutta sitten Itäkeskuksen ihanasta kirjastosta tarttui mukaan Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki (joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan yksi spefin 101 helmestä) - luin kirjasta leijonanosan yhdellä loputtoman pitkällä bussimatkalla Espooseen, eikä se ollutkaan yhtään vaikea. Hieno oli.

Kirjan päähenkilö elää elämäänsä epäjatkuvasti: pätkä sieltä, toinen täältä. Hieman nykyajassa (tapahtumien nykyajassa), paljon sota-ajassa, vähän muukalaisten sieppaamana.

Tässä tarvittaisiin nyt varmaan kirjallisuudentutkijaa analysoimaan kirjaa, mutta minulle se kertoi paljon sodasta - ja päähenkilönsä, koko elämänsä kulun tietävän Billy Pilgrimin kautta kirja tuntui puhuvan myös fatalismista. Pilgrim osoittaa toki tiettyä ihailtavaa stoalaisuutta elämänsä kulussa, mutta tuntuu myös jäävän paitsi suurista iloista ja suruista - asioista, joista me tunnekuohusta toiseen elävät emme ehkä haluaisi luopua.

Scifielementti tuntui hieman absurdilta ja paljon vertauskuvalliselta yhtä aikaa; tieteiskirjalliselta ei vähääkään.

Itse teksti imaisi mukaansa: nauratti, itketti ja kosketti.

Pitää ottaa ohjelmaan enemmänkin Vonnegutia.

Embassytown

Tämä Embassytown on se kirja, josta kolmasosan luettuaan herra Sivukirjasto heitti kirjalla seinää ja lupasi heittää Miévillellä vesilintua, jos herra joskus vastaan kävelee.

Kansi: Pan Macmillan

Tällä tavalla sopivasti prepattuna minä sen sijaan melkoisesti pidin Embassytownista, jos kohta on myönnettävä, että Miéville vaikuttaa ajoittain niin tietoiselta omasta näppäryydestään, etten hämmästy, mikäli hän myös säännönmukaisesti nauraa omille vitseilleen (kuten toki minäkin teen) ja lisäksi mielellään hieroo öljyä veistokselliseen vartaloonsa peilin edessä*.

Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.

Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.

Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.

Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.

* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.