Tämä Embassytown on se kirja, josta kolmasosan luettuaan herra Sivukirjasto heitti kirjalla seinää ja lupasi heittää Miévillellä vesilintua, jos herra joskus vastaan kävelee.
Tällä tavalla sopivasti prepattuna minä sen sijaan melkoisesti pidin Embassytownista, jos kohta on myönnettävä, että Miéville vaikuttaa ajoittain niin tietoiselta omasta näppäryydestään, etten hämmästy, mikäli hän myös säännönmukaisesti nauraa omille vitseilleen (kuten toki minäkin teen) ja lisäksi mielellään hieroo öljyä veistokselliseen vartaloonsa peilin edessä*.
Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.
Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.
Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.
Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.
* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.
 |
| Kansi: Pan Macmillan |
Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.
Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.
Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.
Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.
* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.
8 comments:
Ooh, herra Sivukirjastokaan ei ole nähnyt Miévillen kuvaa? Onnea heittoyritykseen...
Aloitin Embassytownin monta kertaa, aloitin Perdido Streetin usean kertaan ja väsähdin. Olkoonkin, että alut ovat hankalia, mutta ei Embassytownin loppukaan kuulosta kovinkaan kiinnostavalta. Mutta ehkä jonain päivänä minä vielä selätän Miévillen. Siis kirjat. Olen nähnyt kirjailijan kuvan.
Ai niin, ja antoisaa alkanutta vuotta 2013!
Tunti kulunut vuoden vaihtumisesta ja minä olin jo unohtanut asian... *mutinaa*
En tullut kysyneeksi, mutta epäilen, että herra Miévillen valokuva on herra Sivukirjaston kiinnostuksenkohteisesta vähäisimpiä :D
Mutta insinöörinä hän varmasti rakentaa jonkin näppärän katapultin heittohommia varten!
Minuakin hieman mietityttää tämä tarkoituksellinen hankaluus. Ikään kuin kirjojen alut olisivat joitakin pääsykokeita. Nykyään jo tiedän, että kun vain sinnittelee, Miévillekin kiltisti selostaa tilanteen - mutta vasta myöhemmin. En diggaa.
Ihanaa ja antoisaa ja kirjarikasta vuotta sinnekin!
Minäkin naputtelin tätä postausta puolilta öin, eikä tullut mieleenkään mitään kellekään toivotella :D Sentään olin hereillä.
*googlaa kuvia* hmm, Mieville näyttää kyllä henkilöltä jonka hupeihin kuuluu öljytä itseään peilin edessä...
En ole Mievilleä vielä lukenut, olen saanut aika ristiriitaisia kommentteja, osa haukkuu, osa kehuu pilviin.
Umberto Eco on joskus maininnut kirjoittaneensa ihan tarkoituksella joihinkin kirjoihinsa raskaita alkuja eräänlaiseksi karsinnaksi.
"Viedään lukija heti tapahtumien keskelle"-aloituksia on toki luettu ja niistä pidetty, vaikka niissäkin tulee aluksi hieman pöllämystynyt olo, mutta tuo on silti eri asia kuin obskurismi tai itsetarkoituksellinen kikkailu.
Mä istuisin kuuntelemassa (ja katselemassa...) Miévillen puhuvan minä päivänä hyvänsä mutta mun kokemukseni kirjoista on aika lailla sama. Mä pidän nokkelista, yhteyksiä eri asioiden välillä hakevista ja nippelitedolla ilotulittelevista kirjoista mutta Miévillen varhaisemmista teoksista se näyttämisenhalu on paistanut minulle liikaa läpi. Toisista pidin, Embassytownia en ole lukenut, Railseata ajattelin kokeilla seuraavaksi.
hdcanis, okei, kai se on pakko itsekin siirtyä Googlen kuvahaun äärelle seuraavaksi!
Ongelmahan on ehkä juuri tuo, että pelkään Miévillen syyllistyvän enemmän siihen itsetarkoitukselliseen kikkailuun kuin ... no, hitto, mikähän sille olisi vaihtoehto? Elegantisti hoidettu kikkailu?
Sari, aika mukavaa, etten ole yksin tämän näyttämisenhaluun liittyvän fiiliksen kanssa.
Railsea oli minusta ihan hauska ja yhteydet oli vedetty kerrankin aika alleviivaavasti, mutta silti hieman välityön maku siitä jäi.
Ja, no, ilmeisesti Miéville on sitten ilo silmälle?
Kirjallisiin ansioihin mitenkään liittymätön kommentti: Mievilleä ja öljynsivelyä katsoisi varmasti moni mielellään. Enkä vähiten minä.
Ei mulla sitten muuta.
Oona, voi olla :D Mutta minusta olisi vähintäänkin suotavaa ja luterilaista, että Miévillestä ei välittyisi sellainen kuva, että hänkin katsoisi sitä mielellään.
Post a Comment