Days of Blood and Starlight

Viime vuonna äänikirjana kuuntelemani Daughter of Smoke and Bonen jatko-osa, Days of Blood and Starlight, tuli kirjastoon, ja minä tietenkin sen heti varaamaan, sillä pitäähän minun saada tietää kuinka Karoun ja Akivan romanssille käy.

Veikkauksia?

Vedonlyöntiä välirikon kokeneiden rakastavaisten kohtalosta on vielä tovi aikaa harjoittaa, sillä tämähän oli vasta trilogian kakkososa. Karou tuntee suurta syyllisyyttä roolistaan enkeleiden ja chimeroiden välisen sodan käänteissä ja avustaa kansaansa Marokossa (miljööpisteet jälleen Laini Taylorille!) Akiva ... tuntee suurta syyllisyyttä ja niin edelleen ja niin edelleen (mutta hän ei avusta Karoun sakkia vaan murjottaa enkelten armeijassa.)

Lopulta molemmat päähenkilöistä päättävät kasvattaa selkärangan, juuri sopivasti kolmatta osaa ajatellen.

Puolet kirjasta murisin tästä selkärangan puutteesta ja etenkin viestintäkyvyn puutteesta - puhukaa, ihmiset! Ja chimerat ja enkelit! Ei ole niin vaikeaa! - ja päätin, että kyseessä on selkeä keskinkertaisuus. Loppupuolella ja miljöössä oli kuitenkin jotain, joka riemastutti. Älkää kysykö, mitä oli. Jotain oli, eikä minulla ole lainkaan analyyttinen olo. Riemastuin ja päätin pitää tätä vallan neljän tähden lukukokemuksena.

Erityisbonus muuten Karoun ystävä Zuzanalle, joka on sympaattisin sidekick toviin. Hauskakin vielä. Ollapa Zuzana, mutta Karoun hiuksilla.

The Hammer

Minulla on sellainen käsitys, että K. J. Parker on paitsi hyvin salaperäinen, myös kovin suosittu fantasiakirjailija. Voin toki olla väärässäkin, ehkä hän on suosittu vain Locuksen henkilökunnan keskuudessa.

Eikä tämä The Hammer mitenkään huono ollutkaan. Paikoin se tuntui jopa nerokkaalta (mutta toisin paikoin tylsältä.) Siirtokuntaan karkotetun aatelisperheen vesa päättää ottaa hatkat ja paeta perhettään läheiseen kaupunkiin, johon aatelisperheen pää, isä ja yksinvaltainen diktaattori pitää suhteita yllä lähinnä rosvouksen muodossa. Kaupungissa päähenkilö Gignomai aloittaa teollisen vallankumouksen. On hänellä jokin muukin suunnitelma, mutta sitä ei moni näe.

Edellinenkin lukemani Parker keskittyi teolliseen vallankumoukseen (ja oli minusta enemmän tylsä kuin nerokas), joten epäilen, että tämä teollistuminen on rouvan / herran one true love.

No, The Hammer on tiukkaan kirjoitettu ja siinä on mahtava juoni. Henkilöhahmotkin toimivat - on pakko ihailla Parkerin tapaa kirjoittaa sisäisesti johdonmukaisia hahmoja. Gignomai on nerokas mutta  häikäilemätön. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko hän lopulta pikemminkin roisto kuin sankari.

Lukijana en yleensä jaksa riemastua juonenrakennustekniikasta, joka toimii siten, että sivulla n kerrotaan jotain hirveää tapahtuneen, ja sivulla n+370 vihdoin paljastetaan tämä kauheus (kun sitä on ensin heiluteltu lukijan silmien edessä kuin porkkanaa harvinaisen hitaalle aasille koko kirja.) Tässä oli yksi isompi tällaista ärtymystä aiheuttava hetki, mutta onneksi vain se yksi.

Eeppistä fantsua etsivät tulevat muuten tämän kanssa pettymään. Yhtään ei juosta karttaa läpi, eikä taikuuttakaan kirjasta löydy.

Sisäinen pakko-oireinen kirjastonkäyttäjäni tilasi toisenkin Parkerin kirjastosta vain siksi, että se oli tarjolla, joten katsomme, miten tämä jatkossa toimii.

Every Day

Locus antoi jälleen suosituksia siitä, mitä vuonna 2012 julkaistuista kirjoista kannattaisi lukea, mikä vinkkinä kerrottakoon muille listaorientoituneille.

Yksi listan kirjoista oli Helmetin Overdrive-palvelusta löytyvä David Levithanin Every Day, jonka kansi jätti ärtyneeksi - kirjailijan nimi vaikuttaa kiusallisella tavalla typotetulta, mutta ei ole sitä.

Itse kirja oli ihan hyvä, sikäli kun siihen pystyy tältä kiusallisuusasialta keskittymään. Se kertoo nuoresta henkilöstä, joka viettää jokaisen päivänsä eri kehossa - suurinpiirtein omanikäisessään, kirjan tapahtumahetkellä siis teini-ikäisessä. Hän rakastuu Justinin tyttöystävään Rhiannoniin ja alkaa kaivata pysyvyyttä. Seuraa kaikenlaista.

Every Day oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Konseptikin oli hieno. Päähenkilöllä oli kovin kehittynyt moraalin taju; hän oli kovin tarkka siitä, ettei vahingoita ihmisiä, joiden kehossa on. Tämä oli minusta melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on joutunut hoitamaan moraaliset pohdiskelunsa käytännössä yksin - jos kirja ei muuten vaikuta fantastiselta, tässä vaiheessa viimeistään pitää ottaa hatustaan kunnon ote.

Levithanilla on muuten jännä pointti. Hän pistää päähenkilönsä kertomaan, miten kehot välillä ovat erilaisia aivan mielialaa myöten; miten fyysinen olemus vaikuttaa mielialan, psyykeen ... Levithan onnistuu joillakin tasoilla niin mainiosti, että välillä pohdin, josko hän itsekin olisi hyppinyt kehosta toiseen. Tuskin, mutta tässä tulee ehkä kirjan paras puoli hyvin ilmi: muistutus siitä, ettei omista lähtökohdista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaisessa kontekstissa muut elävät.

A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers

Kirjablogin kirjoittaminen on ihan turvallinen ja harmiton harrastus. Niiden lukeminen sen sijaan johtaa Kirjat, jotka luen heti seuraavaksi -listan holtittomaan pitenemiseen, kuten on täälläkin usein todettu. Australiasta käsin kirjoittava Sanna (anteeksi vain, oletan tässä, ettei nimesi oikeasti ole Sannabanana) esittelee mahtavan kiinnostavia kirjoja, joista viimeksi tarttui mukaan Xiaolu Guon A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Tämähän ei välttämättä ole kirjallisuutta, johon yleensä tartun, mutta toisaalta en halua määritellä sellaista kirjallisuutta liian tarkasti. Niinpä tartuin tähän.

Kirja on nuoren kiinalaistytön tarina. Tyttö matkustaa Lontooseen vanhempiensa pyynnöstä opiskelemaan englantia, tapaa miehen, rakastuu ja kasvaa ehkä erimuotoiseksi luonteeksi kuin muutoin olisi kasvanut.

Kirjan erityishykerryttävät puolet olivat 1) kieli, joka notkistuu kirjan kuluessa, mutta on alkupuolella kömpelyydessään taianomaista (mikä erilainen ajatusmalli sieltä taustalta kuultaakaan! Osatapa kiinaa!) ja 2) kulttuurien erot. On se suhdekin ihan mainio, erikoisen miehen sankarittaremme onnistuu löytämään.

Loppupuolella, kun kieli on jo idiomaattisempaa, sujuvampaa englantia ja sankaritar reissaa ympäri Eurooppaa, kirja menettää ehkä hieman lumostaan - mutta se alku. Voisin lukea ensimmäisen luvun uudestaan vaikka kuinka monta kertaa.

(Guardianin arvioija oli pikavilkaisun perusteella kanssani tyystin eri mieltä siitä, mikä oli lumoavaa ja mikä ei. Hän on varmasti torvi.)

Osama

Ajatus siitä, että lukee vain kirjoja, joita ennalta epäilee mainioiksi, on helposti perusteltavissa: elämä on lyhyt.

Toisaalta välillä riskien ottaminen palkitaan. Olin lainannut kirjastosta Lavie Tidharin Osaman, epämääräisesti siksi, että muistelin Raijan pitäneen tästä, mutta kansi, nimi ja kuvaus olivat minusta kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Raijan tekstistä huolimatta olin varma, että kyseessä on ankea marina terrorismista, sellainen jenkkinäkökulmainen. Kirja odotti hyllyssä syyttävänä viikkotolkulla, kunnes päätin lukea sen pois kuljeksimasta.

Arvatkaa oliko ankea marina? Kyllä ei ollut. Osama oli avarasydäminen tarina, terrorismista ja ihmisten julmuudesta ja vähän siitäkin, mitä terroritekojen uhreille käy. Tunnelma oli kuin mustavalkoisessa leffassa; kansitekstissä kirjaa verrattiin Philip K. Dickin paranoideihin fantasioihin, eikä leffana näkemäni A Scanner Darkly minusta kovin kaukana Osaman tunnelmasta ollutkaan, jos kohta Tidhar ei minusta kirjoita vainoharhaisesti vaan surumielisesti.

Juonesta tämän verran: Joe on yksityisetsivä, joka palkataan etsimään eräs pulp-kirjailija, jonka teosten sankari on - arvaatte - Osama bin Laden.

Lukukokemus oli muuten hämmentävä. Kirja oli kuin pieni jalokivi, mutta arvatkaa vaan, tuntuiko kummalta ja hieman epämukavalta lukea tätä metrossa? Kyllä tuntui. Älkää kysykö miksi. Suosittelen silti lämmöllä, kotona tai työmatkalla luettavaksi - älkää antako pelon tai epäluulon selättää.

Bonus: Tidhar viittaa kirjassaan Astrid Lindgreniin. Jos tämä ei vakuuta potentiaalista lukijaa, mikä sitten? Ei kerrassaan mikään.

How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.