Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.