Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.
No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.
TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.
Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?
(Kas, muistin sentään jotain.)
No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.
TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.
Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?
(Kas, muistin sentään jotain.)
No comments:
Post a Comment