No niin, vähänkö hyvä, että kirjoitin tämän heti kirjan luettuani, tässä on nyt ollut vähän kaikkea, enkä varmaan muistaisi aiheesta enää paljoakaan.
Anna Kontulan kirjan nimi Mistä ei voi puhua on minulle kaksimerkityksinen: usko käsittelee asioita, joita ei voi ehkä lainkaan pukea sanoiksi; toisaalta tässä ajassa uskosta ei voi puhua.
Edustan tässä ehkä jonkinlaista trendin aallonharjaa (ilman omaa syytäni tai ansiotani): tulen kovin ateistisesta taustasta. (Tarina kertoo mummoni närkästyneen, kun serkkuni halusi papiksi.) Lapset, kun täti kävi Prometheus-leirin, oli vielä ihmisiä, jotka aktiivisesti kokivat jonkinlaista syrjintää siksi, että olivat ateisteja. Tai jos istuivat elämänkatsomustiedon tunnilla. Nythän kuvittelen (ehkä perusteettomasti) elämänkatsomustiedon olevan ainakin paikoin se trendikkäämpi vaihtoehto. Tuolloin, vuonna viiksi ja takatukka, olimme nuorina ateisteina olevinamme kovinkin suvaitsevaisia, mutta jälkikäteen ajatellen näinhän ei lainkaan ollut. Mitä suvaitsemista se sellainen on, että ääneen nauraa toisen vakaumukselle? Ei mitään.
Mistä ei voi puhua on minusta ihan älyttömän hyvä kirja: siinä Kontula käsittelee uskon merkitystä elämässä. Rauhalliseen sävyyn, voitteko kuvitella?
Kontula huomauttaa kirjassaan, että olemme ensimmäisiä sukupolvia vuosituhansiin, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. Kirkon suhde yhteiskuntaan on juuri nyt melko vaikea, varmaankin jonkinlaisessa murroksessa, ja vakaumuksellisten ateistien määrä kasvaa. Eikä siinä sinänsä mitään; itse ehkä toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain konservatiiviuskovaisille (laskussa) tai jyrkimmille ateisteille (nousussa). Välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva (tai sellaiseksi kuviteltu, eihän tässä kai kaikkea vielä tiedetä.)
Pidän hirveästi Kontulan esittämästä* ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. Siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta. Pidän myös Kontulan näkemyksestä synnin ja etiikan suhteesta, siitä, miten "usko sinällään ei kuitenkaan lisää tai vähennä velvollisuuttamme elää ihmisiksi."
Jos usko ilmiönä tai omakohtaisena kokemuksena kiinnostaa, Kontulan kirjasta voi saada paljon irti - siitäkin huolimatta, että se on lyhyt ja niin helppolukuinen, että se tuosta noin vain tuntuu soljuvan ihmisen läpi. Jos sattuu kuitenkin olemaan kuin minä 15-vuotiaana, kannattaa ehkä jättää väliin. Mistä ei voi puhua sopii luullakseni huonosti kovin mustavalkoiseen ajattelumaailmaan.
* Ei omanaan esittämästä, kirja nojaa vahvasti teologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.
Anna Kontulan kirjan nimi Mistä ei voi puhua on minulle kaksimerkityksinen: usko käsittelee asioita, joita ei voi ehkä lainkaan pukea sanoiksi; toisaalta tässä ajassa uskosta ei voi puhua.
 |
| Kuva: Into |
Mistä ei voi puhua on minusta ihan älyttömän hyvä kirja: siinä Kontula käsittelee uskon merkitystä elämässä. Rauhalliseen sävyyn, voitteko kuvitella?
Kontula huomauttaa kirjassaan, että olemme ensimmäisiä sukupolvia vuosituhansiin, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. Kirkon suhde yhteiskuntaan on juuri nyt melko vaikea, varmaankin jonkinlaisessa murroksessa, ja vakaumuksellisten ateistien määrä kasvaa. Eikä siinä sinänsä mitään; itse ehkä toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain konservatiiviuskovaisille (laskussa) tai jyrkimmille ateisteille (nousussa). Välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva (tai sellaiseksi kuviteltu, eihän tässä kai kaikkea vielä tiedetä.)
Pidän hirveästi Kontulan esittämästä* ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. Siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta. Pidän myös Kontulan näkemyksestä synnin ja etiikan suhteesta, siitä, miten "usko sinällään ei kuitenkaan lisää tai vähennä velvollisuuttamme elää ihmisiksi."
Jos usko ilmiönä tai omakohtaisena kokemuksena kiinnostaa, Kontulan kirjasta voi saada paljon irti - siitäkin huolimatta, että se on lyhyt ja niin helppolukuinen, että se tuosta noin vain tuntuu soljuvan ihmisen läpi. Jos sattuu kuitenkin olemaan kuin minä 15-vuotiaana, kannattaa ehkä jättää väliin. Mistä ei voi puhua sopii luullakseni huonosti kovin mustavalkoiseen ajattelumaailmaan.
* Ei omanaan esittämästä, kirja nojaa vahvasti teologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.
11 comments:
No niin, olisi pitänyt arvata: vanha protuhan se. (Mulla on töissä synkannut muutaman ihmisen kanssa kumman hyvin noin ajatusmaailmojen tasolla, ja sitten onkin käynyt ilmi tämä yhdistävä tekijä menneisyydessä.)
Pitääpä tarttua kirjaan! Onko sulla tuo omana? Saako lainata?
Venni
Ps. Eka kommentti tänne! Ilmeisesti kirjoitat siis mustakin kuin scifistä, josta en tajua mitään.
Uskonto kiinnostaa minua kovasti, ja nimenomaan maltillisesti pohdittuna,joten eiköhän tämä kirja tule luettua.
Oma taustanihan on sellainen, etten ole koskaan kuulunut kirkkoon, ja suvussa on sekä aika äärimmäisiä ateisteja että tiukkoja uskovaisia. Sen vuoksi olen ehkä vähän herkkä molemminpuoliselle suvaitsemattomuudelle. Varsinkin kun varhaisnuoruudessa tuli itsekin välillä sorruttua siihen yksisilmäiseen ateismiin.
Mutta niin. Uskonnosta on vaikea puhua ja vielä vaikeampi keskustella.
Kiitos vinkistä. Mun pitäisi lukea tämä varmaan ihan työn puolesta (siviilissä olen siis et:n opettaja, kuinkas sattuikaan), mutta tekisi varmaan hyvää muutenkin. Mun on tosi vaikea ymmärtää uskontoa, edelleen, vaikken enää räksytä siitä kovaäänisesti niin kuin teininä (mutta eipä ole kukaan ollut muakaan enää vähään aikaan käännyttämässä, niin kuin silloin teininä).
Wau ja niin pois päin, taas. Kerron joskus miten päädyin nykyiseen ateistisbuddhalaiskristittyyn hengelliseen elämääni. Sillä välin, hieno juttu Liina!
T. Kirjautumaton Booksy
Venni, he, hassua :D Mä joskus viistoistavuotiaana kuvittelin pitäväni sitä korua ikuisesti ja sen avulla tunnistavani sielun... hmm ... no kuitenkin, että koru toimisi ikään kuin salaisena kädenpuristuksena. Eihän siinä tietenkään niin käynyt.
Ei ole kirjaa itsellä, mutta sen saa kirjastosta näppärästi! Olen tosin tämän ajatellut myös ostaa, jos ostan, sitten saa lainata.
PS. Kiva kun kommentoit tännekin, mä yritän kirjoittaa tänne kaikesta lukemastani, olen obsessiivinen sillä tavalla :D
Liisa, suosittelen lämmöllä.
Ehkä varhaisnuoruus on jotenkin sopivaa aikaa sellaiselle yksisilmäisyydelle, ja turha sitä on varmaan niin kauheasti hävetäkään. Mutta nyt tuntuu ihanalta, ettei enää tarvitse olla sellainen.
Leluteekki, muistelinkin, että sinäkin olit jotenkin protu-kuvioissa ollut mukana?
Mulle tuli tästä kirjasta jotenkin vapautunut olo; on ihmisiä, jotka ymmärtää uskontoa ja niitä, jotka ehkä eivät, eikä kenenkään tarvitse väkisin yrittää toiseen leiriin. Joskus ehkä elämässä tapahtuu siirtymiä, mutta luonnollinen tahti siinä on ihan ok.
Käännyttäminen sinänsä on mulle täysin mysteeri, oli asia sitten mikä tahansa. Olen siihen itsekin silloin varhaisnuoruudessa sortunut ("Sun PITÄÄ lukea nää Belgarionin tarut! Ne on parhaita kirjoja ikinä!") mutta ei se toimi, eikä pitäisikään toimia.
Booksy, ooh, voisiko se tapahtua viinilasillisen tai -pullollisen äärellä?
Hei tämähän vaikuttaa kiinnostavalta, lainaan ja mieskin varmaan lukisi.
Itse olen entinen ripari-isonen, nykysemmillään hieman kirkkomenoista vieraantunut joku. Silti ollaan kyllä menossa kirkossa naimisiin. Meillä taitaa suvussa olla lähinnä tapakristittyjä ja sitten muutamia, öh, normaaleja kristittyjä. En osaa termejä.
Itse kyllä sitten toisaalta haluaisin, että jos meille muksu tulee niin että se menisi et-puolelle. Koska siellä ne oppisisällöt vaan vaikuttavat minun mielestäni hyödyllisemmiltä..
Hieno teksti!
Linnea, ehdottomasti suosittelen.
Mä voin mielelläni turista enemmänkin tästä joskus, vaikka viinilasillisen äärellä. Netissä koen vähän vaikeaksi puhua tästä, jotenkin tuntuu niin hirveän yksityiseltä asialta. Mutta kirkossa mekin mentiin naimisiin: se oli ihan olennaista sen jälkeen, kun veljeni oli haudattu kirkossa myös.
Tuo et onkin jännä juttu, minäkin ehkä laittaisin lapseni mieluummin sinne - vaikka hänet nyt onkin kastettu. Epäilen, että et antaisi enemmän eväitä elämään kuin tunnustuksellinen uskonto. Toisaalta en ole sitä sorttia, joka riehaantuu uskonnollisesta kasvatuksestakaan. Kulttuurihistoriaamme se on sekin, eikä minusta siinäkään mitään pahaa ole.
Ei minullakaan mitään uskonnollista kasvatusta vastaan ole ja uskonnon opetushan ei saisi OPSin mukaan olla enää tunnustuksellista. Lähinnä siinä et-opsissa kiinnostaisivat ne oppisisällöt, siis muiden kanssa toimiminen, toisen huomioon ottaminen.. Vaikka eiköhän taitava ussan opekin saisi nämä sisällöt sieltä hienosti esiin. Mutta turistaan ihmeessä joku kerta, vino verde ja kaverit messiin!
Kas, minähän olen aivan tippunut koulumaailman kärryiltä.
Mutta kyllä, juuri nuo ovat niitä et:n arvokkaita puolia minunkin mielestäni.
Ja vino verde, ehdottomasti, koska mennään :D
Hei, jos menette, ottakaa minut mukaan! Otattehan? Viiniä ja uskonnosta jauhamista, voisin tuskin toivoa parempaa.
Taatusti otamme :)
Post a Comment