Brain Thief

Alexander Jablokovin Brain Thief oli paikoin vetävä seikkailu, johon en tainnut oikein loppua kohti jaksaa asianmukaisesti keskittyä.

Päähenkilö, jonka nimeä en muista, mikä kertoo karua kieltään tyypin karakterisoinnista, on rikkaan Muriel-rouvan palveluksessa. Muriel on reipasotteinen eukko, joka tykkää viestiä työntekijänsä kanssa hieman erikoisin keinoin - joten kun Muriel eräänä iltana katoaa aamutakin helmat lepattaen ja alkaa sitten lähetellä tavallista oudompia viestejä, katsoo päähenkilö velvollisuudekseen etsiä työnantajansa.

Brain Thief oli aika puhdasverinen seikkailu, jossa juonenkäänteitä piisasi parinkin romaanin tykötarpeiksi. Alusta pidin kovastikin, mutta jossain keskikohdan puolivälin paikkeilla koin hieman väsymystä runsaan henkilökaartin juoksennellessa ympäri kuin päättömien kanojen lauma. (Kanaparat.)

Varmasti aikansa silti voisi huonomminkin käyttää. Esimerkiksi katsomalla laihdutusohjelmia, jotka nekin ovat kovasti viihdyttäviä, mutta vievät kaiken ilon sipsien syömiseltä, toisin kuin Brain Thief.

(Ja puuh ja voi helkkari, että tässä on taas tullut luettua tänä keväänä. Miten ikinä jaksan naputtaa kaikesta tänne?)

The Raven Boys

Maggie Stiefvater on nimi, johon olen ennakkoluuloisesti liittänyt teini-ikäisen hömppäromantiikan, ja täten vältellyt. Uutuusteos The Raven Boys oli kuitenkin päätynyt Locuksen listoille viime vuoden parhaimmiston osalta, joten - ei sillä, että antaisin minkään listan mitään sanella - tartuin teini-ikäistä hömppäromantiikkaa suklaarasiasta.

Ja yllätyin myönteisesti.

Pikkukaupungissa asuu nuori Blue, joka törmää kolmeen paikallisessa poikain sisäoppilaitoksessa opiskelevaan poikaan. Pojat etsivät jotain maagista, ja tässä Blue ehkä osaisi auttaa - hänhän tulee suvusta selvänäkijöitä.

Jälkikäteen ajatellen juoni oli ehkä hieman sekava ja siihen oli osin tarpeettomasti ympätty jokseenkin kummallinen pahishahmo, mutten antanut sen häiritä. Minä viihdyin. Hahmot eivät olleet turhan angstisia, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä, useimmilla oli pää tukevasti harteillaan. Blue on sankaritar, joka elää ja hengittää muustakin syystä kuin jonkun poikapuolisen katseen vuoksi ja osaa jopa neuloa. Jestas. Romantiikka oli muutenkin epämääräistä ja sellaisenaan aivan sopivaa, juuri niin vaikeaa kuin asiat tuppaavat olemaan, muttei kuitenkaan häiritsevän päällekäyvää.

Satunko vielä muistamaan ripauksen huumoria? Jatko-osa tulee lukulistalle väistämättä.

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

The Man from Primrose Lane

James Rennerin The Man from Primrose Lane oli hämmentävä soppa aikamatkustusta, pakkomielteitä ja sarjamurhaajia.

Huomaatte kannessa Jonathan Carrollin blurbin. Minä huomasin sen ihan äsken. Ajattelin, että ehkä Carroll on Rennerin serkku tai jotain.

Nuori kirjailija, joka on tehnyt omaisuuden true crime -opuksella, kiinnostuu vaimonsa kuoleman jälkeen nuorten tyttöjen katoamisista ja murhista koostuvasta rikossarjasta. Hän kuskaa lapsensa isälleen, lopettaa masennuslääkityksen, ihastuu hempukkaan ja sotkeutuu pakkomielteisesti tapahtumasarjaan, jossa nykyhetki ja takaumat sekoittuvat.

Ollakseni ihan rehellinen, minusta hempukkaan ihastuva ja lääkityksensä kuin seinään lopettava päähenkilö oli vähän ... tyhmä.

Kun nyt rehelliseksi päätin ryhtyä, voinen myös kertoa, etten muista, miten kirja päättyi. Sen muistan, että koko hommasta tuli hieman tuhruinen pulp-fiilis. (Koska en ole lukenut kauheasti pulppia, voin olla fiilikseni kanssa aivan yksin.) Viihtyihän tässä, mutta minä en yhtään millään jaksaisi lukea mässäilyä pedofiilimurhaajilla - en, vaikka kirjailija tuntuisikin tavoittavan moisen obsession epäterveyden ... ja kirjoittaisi sen osaksi kirjaansa.

Tästä ollaan ilmeisesti tekemässä leffaa. En ole tippaakaan yllättynyt.

Lukumaratonin järjestelyistä

Ystävät ja kylänhenkilöt, olen viime aikoina seurannut ihastuneena kanssabloggaaien järjestämiä vuorokauden mittaisia lukumaratoneja (otan esimerkiksi suloisen Liisan, jonka maraton kuulostaa minusta aivan silkalta haavekuvalta, mutta uudet ylivaltiaamme planeetta Googlelta löytävät kyllä muitakin esimerkkejä käden käänteessä).

Haaveilen lukumaratonista itsekin, jos kohta on todettava, ettei taaperon vanhemmuus välttämättä jätä aikaa 24 tunnin lukuputkelle.

Haaveillessani aloin kuitenkin pohtia sitä, miten lukumaraton pitäisi järjestää niin, että se optimaalisimmin kunnioittaisi Feidippides-piruparan urotekoa.

Jaloin juostava maratonhan on nimittäin tietenkin 42 kilometriä. Ei 24 tuntia, vaikka onhan niitä sellaisia ultrajuoksijoitakin, jotka harrastavat kaikkea hassua.

Pitäisikö siis lukumaratonin olla 42 tuntia?

Ei, sillä tästä päästään toiseen ongelmaan. Maratonissa juostaan matkaa ja mitataan aikaa. Lukumaratonissa luetaan aikaa ja mitataan luettuja kirjoja. Vaikuttaa takaperoiselta.

Ilmeinen ratkaisu on määritellä luettavien kirjojen määrä. 42 kirjaa ei ole aivan pieni määrä yhdelle istumalle, joten voisi ajatella, että lukumaratonissa luettavien opusten sigma on esimerkiksi 4,2. Ei kuulosta mahdottomalta, eikä maratonkaan ole tasakilometrejä, joten sen kun vain lopettaa kun viidennestä kirjasta on luettu viidennes.

Tietenkin luettavan määrää voisi lähteä säätämään hienovaraisemminkin. Esimerkiksi parhaillaan lukemani John Irvingin teos Ystäväni Owen Meany on Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena 11 cm leveä ja siinä on 667 sivua.

Koska tiedämme, että 11 cm = 0,11 m, voimme laskea, että kirjassa on metrejä yhteensä 73,37. Tästä saadaan edelleen (triviaalisti, siinäpä sana, jota olen aina halunnut käyttää), että 42,195 kilometrin mittaisen maratonin suorittamiseen vaaditaan 575 Ystäväni Owen Meanyn paksuista nidettä. Se tietenkin kuulostaa hieman paljolta, mutta kukapa väittääkään, että maratonin tulisi olla helppoa.

Muistakaa urheilujuomat!*

* Tarkemmin ajateltuani en mitenkään ehdi osallistua tähän ennen kuin lapsi on muuttanut pois kotoa, mutta voin kyllä hurrata teille!

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

A Face Like Glass

Muisti, ystävät ja kylänhenkilöt, on hirvittävä asia. Sitä saattaa luulla olleensa kaukaa viisas ja kirjoittaneensa Frances Hardingen uutuudesta jo pitkän tekstin; Hardingen kirjat, jotka ovat mahtavia ja kamalia, ansaitsevat erityiskohtelun jos mitkä.

Sitten käy ilmi, että korkeintaan oli suunnitellut kirjoittavansa aiheesta pitkän tekstin.

Mahtavia Hardingen kirjat ovat siksi, että kirjailijan mielikuvitus on huikea. Näissä kirjoissa tiivistyy se, mikä minusta on fantasian ydin. Miten käsittämättömän hieno ja karmaiseva ajatus on maanalainen luola, jonka asukkaat eivät osaa kääntää tunteitaan ilmeiksi! Kamalia kirjat siksi, että niiden sankarit ovat aina niin kovin yksin. Tulee ahdistus ja surku, etenkin kun sankarit ovat yleensä lapsia, ja rouva Sivukirjasto rupeaa kyynelsilmäiseksi ja mahdollisesti hormonaaliseksi jos jossain joku lapsi on pulassa.

...Erm. Hyvästi katu-uskottavuus.

Uusin, A Face Like Glass on esimerkkitapaus sekä ihanuuden että kamaluuden suhteen. Mutten aio kertoa enempää, sillä löytämisen riemu on iso riemu. Suosittelen silti tutustumaan, sillä Hardingen maailmat ovat henkeäsalpaavia, ja te jos ketkä olette niiden arvoisia.

Dark Eden

Nyt tässä taas kävi niin, että ehdin ikään kuin unohtaa sen, mitä Chris Beckettin tieteiskirjasta Dark Eden voisi kertoa - juonta spoilaamatta.

Kerron sen verran, että se kertoo pienestä yhteisöstä ja siitä, miten yhteisö pääsee irti menneisyydestään - ja miten se samalla löytää väkivallan. Kirja on samalla kertaa toiveikas ja surullinen.

Beckett tuntuu myös keksineen jotain hyvin vierasta - miljöö ei tunnu vain viritellyltä planeetta Maalta, vaan joltain aidosti vieraalta. Myöskään Beckettin kuvaama yhteisö ei tunnu aivan tavanomaiselta, mutta toimii kuitenkin uskottavasti omilla säännöillään.

Kirjan lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että ihmiskuntaa oli vaikea olla ajattelematta jonkinlaisena tehokkaana viruskantana, joka syö elinympäristönsä paljaaksi, mutta ehkä Beckett tässä oli saavuttanut vain kiusallisen totuuden eikä yrittänytkään olla erityisen miellyttävä.

Suosittelen - Beckettin paratiisi on aidosti tummanpuhuva.

Sivukirjasto muurahaispesän kimpussa

Minäkin haluan! Minäkin haluan! Kirjabloggaajien kuohuttavin juttu tällä hetkellä on Antti Bergin juttu kirjabloggaajista kustantamojen uusimpina bestiksinä.

Asiaa osin sivusta seurailleena monen kollegan reaktio vaikuttaa hieman defensiiviseltä. Anteeksi vain kollegani. Minusta se on hieman erikoista. Juttuhan on nimittäin aivan hyvä.

Ensinnäkään uskoni ihmisiin, jotka ottavat vastaan ilmaista tavaraa mutta pysyvät silti riippumattomina ei ole luja. Voisi sanoa, että rinnastan heidät jonkinlaisiin urbaaneihin legendoihin. Ehkä jonkun kaveri joskus jossain. Luultavasti kuitenkaan ei.

(Itse olen kerran pyytänyt arvostelukappaleen. Postiluukusta kolahtanut kirja vaikutti selvästi lukukokemukseeni: 1) luin kirjan aikaisemmin kuin muutoin olisin lukenut, 2) bloggasin siitä välittömästi - muutenhan välissä saattaa olla kolme kuukautta ja useampi skumppalasi ja 3) postaukseni oli selvästi pidempi ja huolellisempi. Voi olla, että mikään näistä ei vaikuttanut kirjan myyntiin tuon taivaallista, mutta minun riippumattomuuteni oli kyllä mennyttä.)

Toiseksi minusta ei varsinaisesti käy kieltäminen, etteikö kirjablogeissa kiertäisi joukko samoja kirjoja. Feedlyssä, jolla nykyisin luen syötteeni, ilmiö näkyy erinomaisesti. Siellä saattaa olla kolmekin tismalleen samoin otsikoitua postausta päivässä. En tiedä, voiko tälle kukaan yksittäinen bloggaaja mitään - en tiedä sitäkään, tulisiko edes voida. Näin kuitenkin näyttäisi olevan.

Sekin on totta, että bloggaajana a) luen just mitä huvittaa ja b) väistän asiallisen kritiikin yritystäkään kuin ruttoa. Sehän kuulostaa työltä. (Usein itse asiassa pelottaa ajatellakin, että joku valitsee seuraavan kirjansa minun suositusteni perusteella. Brrrr. Ja mitä kritiikkiin tulee, Saara Cantell on kirjoittanut Ylen sivuille todella hienon kolumnin leffakritiikistä. Suosittelen aivan kaikille, jotka bloggaavat tai kirjoittavat kritiikkiä.)

Bergin artikkelissa oli siis paljon pointtia ja paljon ajattelemisen aihetta ainakin minulle, vaikken varsinaisesti olekaan yhdenkään kustantamon arvostelukappalelistalla. Skumppakesteistä nyt puhumattakaan. (Skumpalla olen täysin lahjottavissa, rakkautta vain kirjastolaitokselle.)

Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kiinnostaako tämä yhtään ketään, joka ei pidä kirjablogia? Anyone?

Hyvää matkaa, herra Banks

Iain M. Banks ei ole koskaan ollut minulle läheisimpiä kirjailijoita, mutta tiedän monia, jotka pitävät Kulttuuri-sarjasta aivan erityisesti. Kun Banks ilmoitti kärsivänsä sappirakon syövästä, joka ei paranisi, tulin toki surulliseksi, mutta kuvittelin silti, että aikaa vielä olisi.

Banksin kuolemasta on käsittääkseni ilmoitettu tänään, vain kolmisen kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Surullinen hetki koko genrelle, Banksin läheisistä puhumattakaan. Hiljainen olo.

Edge of Infinity

Luin tällaisen Jonathan Strahanin editoiman novellikokoelman. Sen nimi on Edge of Infinity.

Siinä oli monta novellia. Osa novelleista oli hieman tylsiä. Osa oli hieman parempia. Ilmeisesti mikään ei räjäyttänyt tajuntaani, sillä en muista kirjasta enää muuta kuin sen, että luettu on.

Ei kun muistanpas. Nyt tuota kantta katsoessani muistin, että Rajaniemen novelli herätti myönteisen tuntemuksen: kaikki tämä ja Suomesta vieläpä. No ainakin ikään kuin Suomesta. Kuitenkin suomalaisen kynästä. Kyllä nyt muu universumi huomaa meidät.

Lupaan kirjoittaa jotain järjellistä vielä joskus.

Green

Epäröin hieman tarttuessani Jay Laken Greeniin, sillä aiempi lukemani Lake jäi mieleen lähinnä ajoittaisen inhottavuutensa vuoksi.

Äänikirjana kuuntelemani Green ei kuitenkaan ollut yhtään inhottava. Se kertoo nuoren tytön, Greenin tarinan - orjuudesta, oman tien löytämisestä ja eri vaiheista erään kaupungin tuhossa ja pelastuksessa. Green on paikoin rasittava, paikoin viehättävä päähenkilö, ja tarina veti.

Okei, tarina veti enimmäkseen. Etenkin alkupuoliskolla jännite oli oikein toimiva ja Greenin tilanteesta kuunteli ihan ilokseen. Liekö kirja ollut kuitenkin vähän turhan pitkä, sillä loppupuolella homma alkoi luhistua oman painonsa alle. Hienosta lukijasta huolimatta en oikein jaksanut keskittyä.

Yksi juttu vielä: Lake kirjoittaa hyvin vahvasti seksuaalista proosaa ajoittain. Jotenkin kirjan seksikohtaukset onnistuvat kuitenkin vaikuttamaan ikävästi tirkistelyltä (vaikkeivät ne sinänsä missään vaiheessa nouse kirjassa pääasiaksi, mikä sentään on hyvä.)

Throne of the Crescent Moon

Saladin Ahmedin Throne of the Crescent Moon oli minusta lähtökohtaisesti kauhean kiinnostava: tuntui nimittäin mukavalta ajatukselta lukea spefiä jostain muusta kuin anglosaksisesta kulmasta. Hetken leikittelin jopa ajatuksella siitä, että TotCM olisi käännöskirja. Sitten selvisi, että Ahmed on syntynyt tyyliin Detroitissa. Voihan hänellä silti olla kuuma linja kulttuurinsa (tahi sukunsa kulttuurin, mistäs minä tiedän) tarustoon, en minä sillä, mutta vähän petyin kyllä.

Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.