Saladin Ahmedin Throne of the Crescent Moon oli minusta lähtökohtaisesti kauhean kiinnostava: tuntui nimittäin mukavalta ajatukselta lukea spefiä jostain muusta kuin anglosaksisesta kulmasta. Hetken leikittelin jopa ajatuksella siitä, että TotCM olisi käännöskirja. Sitten selvisi, että Ahmed on syntynyt tyyliin Detroitissa. Voihan hänellä silti olla kuuma linja kulttuurinsa (tahi sukunsa kulttuurin, mistäs minä tiedän) tarustoon, en minä sillä, mutta vähän petyin kyllä.
Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.
Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.
4 comments:
Mä niiiiiiiiin vihaan noita paperisia hahmoja. Etenkin jos niitä on monta. Tulee olo, että näistähän olisi kätevästi saanut pari oikeaa hahmoa ja kirjakin olisi ollut luettavampi. Mutta että ei sitten kuitenkaan ollut ja minä suotta tuhlasin aikaani
Juuri noin! Että miksi on pitänyt tuhlata kaikkien aikaa kehittämällä hahmoja, jotka ovat suunnilleen yhtä jännittäviä ja ennakoitavia kuin kökömpien konsolipelien tykinruoka. Ilman adrenaliinipiikkiä.
Oikeat henkilöhahmot ovat lopulta ehkä olennaisempia kuin juoni. Jos minulta kysytään.
Jahas, tämä lipsahti juuri alemmas kirjapinossani (tai siis minulla on tämä äänikirjana, mutta kuitenkin). Kiitos tiedosta!
Noh, mutta toivottavasti se ei ole täydellinen pettymys kuitenkaan! Äänikirjana se voi toimia itse asiassa paremmin.
Post a Comment