Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.
Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.
Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.
Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.
Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.
Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.
Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.
Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.
Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.
Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.
Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.
Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.
Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.
Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.
Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.
No comments:
Post a Comment