Bough Down

Kun kirjailija David Foster Wallace teki itsemurhan, suremaan jäi muiden muassa hänen leskensä, Karen Green.

Joitakin aikoja myöhemmin Green kirjoitti surustaan kirjan. Se ei ole romaani vaan pikemminkin sarja pieniä proosarunoja, viestejä ehkä jonnekin toisaalle (runojen ohella kirjassa on myös pikkuruisia kollaaseja, kuin postimerkkejä leimoineen.) (Tai ehkä ne ovat viestejä minulle. Sekin tuntui mahdolliselta.)

Bough Down on kaunein kirja, jonka olen aikoihin nähnyt. Se on tuo myös kuulaasti esiin surun yleiset piirteet - ja jokaisen surun yksityisemmätkin, sillä kaikkea Greenin kuvaamaan en tunnista omakohtaisesti. Inhimillisesti ehkä kuitenkin.

Kirjaa lukiessani itkin vähän, ja saatoin vähän virnistelläkin, sillä ei surukaan ole täysin yhtä sointua. Ei etenkään, kun yhtälöön lisätään muita ihmisiä. Eikä Green pelkää muita sointuja, antaa niiden tulla esiin, ei mieti, onko se nyt sopivaa tällaisen edessä.

"Ultimately, the loss becomes immortal and hole is more familiar than tooth. The tongue worries the phantom root, the mind scans the heart's chambers to verify its emptiness. There is the thing itself and then there is the predicament of its cavity."

Bough Down oli lohdullinen kirja, ja kuitenkin taideteos. Ei se kerro, miten päästään surusta yli, mutta jokaisen on muutenkin löydettävä oma tiensä.

Anno Dracula - Johnny Alucard

Kim Newmanin Anno Dracula -kirjoja on kovin kehuttu, ja koska muistan pitäneeni joistakin aiemmista Newmaneista - ja koska Anno Dracula - Johnny Alucard oli Locuksen listalla - hyppäsin vampyyripomon kelkkaan tuosta noin vaan.

Huomatkaa nimessä oleva hauska sanaleikki. Heh heh. En tuntenut itseäni lainkaan torveksi kun tajusin homman vasta jossain puolivälissä, kun asiaa lukijalle alleviivattiin.

Tuota. Eeeen nyt kuitenkaan aivan rakastunut tähän. Kirja kertoo Draculan uudesta tulemisesta suunnilleen 80-luvulla, ja leikkii melkoisesti vampyyriaiheisella popkulttuurilla (Andy Warholin popkulttuurista puhumattakaan) ... ja vaikka opuksessa oli paljon hyvää, se oli minusta lopulta ja kuitenkin hieman pitkäpiimäinen. En voinut välttyä miettimästä, etteikö tätä kaikkea olisi voinut sanoa 300 sivussa melkein 500 sivun sijaan.

Tai no ei nyt varmaan sitä kaikkea olisi voinut sanoa, mutta enemmän ei ole aina enemmän.

Sitä paitsi 80-luku ei ole vuosikymmen, jonka pintoliitopiirien meiningistä juurikaan välittäisin lukea. Että siinä mielessä tämä oli toki ärjyvä suksee, sillä meno oli juuri niin nuivaa ja itsekeskeistä kuin voisi kuvitella. Aloin myös pohtia, josko kirjan määrittely kauhugenreen kuuluvaksi liittyy juuri tähän ihmisten väliseen kylmyyteen. Pakko liittyä. Ei se muutoin ole yhtään peloittava.

The Year of the Flood

Margaret Atwoodin The Year of the Flood ei ihan varsinaisesti jatka Oryx and Craken aloittamaa tarinaa; kyse on ehkä enemmänkin toisesta näkökulmasta, vaikka askel päästään eteenkinpäin.

Sain Atwoodin kanssa mahdollisuuden lähes lukumaratoniin (tai niin lähelle sellaista kuin tässä elämäntilanteessa on mahdollista). Liekö siinä ollut osasyy siihen, että The Year of the Flood lumosi minut täysin.

Kirja kertoo Herran tarhureista, uskonnollisesta ryhmästä, joka yrittää elää niin, että tulevat selviämään suuresta tulvasta (tulvan käsitteen ollessa symbolinen - kukaan ei kai odottanut varsinaista vedenpaisumusta.) Päähenkilöt Toby ja Ren siis asustavat tiukasti köyhälistön alueella, toisin kuin Oryx and Craken kultalusikkasuiset henkilöt.

Tämä jatko-osahko oli minusta jopa ensimmäistä parempi. Atwoodin tapa kirjoittaa on riemastuttava; Herran tarhureiden yhteisö on yhtä aikaa inhimillinen, parodiankaltainen ja silti tenhoava ja molemmilla päähenkilöillä on selkeä oma ääni.

Tällaisia kirjoja lukiessaan muistaa erityisen selvästi, miksi kirjallisuus on parasta maailmassa.

Wolves

Iski sellainen tietyntyyppinen kauhu juuri äsken.

Se liittyi siihen, että tuossa lenkillä taputin itseäni tyytyväisenä olalle: olen päässyt kirjaston varausjononi herraksi. Lähitulevaisuudessa kotiimme on tulossa on enää 7 kirjaa. Sitten löysin Locuksen listan siitä, millaisia kirjoja tässä syksyllä pitää julkaistaman.

Piti vähän aikaa täristä lattialla. Siellähän on vaikka mitä siistiä. En ikinä pääse kirjastovarausteni herraksi.

Sitten muistin, että on tämä blogikin, ja että Simon Ingsin kirjan Wolves luin joskus kesälomalla, ja että jos en kohta kirjoita siitä, en pääse ikinä kirjabloginikaan herraksi ja valtiattareksi.

Valitettavasti primäärimuistikuvani Wolvesista ovat seuraavat:

1. Olin varma, sivuakaan lukematta, että se on surrealistinen ja siksi raivostuttava.
2. Useita sivuja luettuani selvisi, että se ei ole surrealistinen ja raivostuttava, vaan ihan tarinallinen ja oikein hyvä.
3. Siinä oli joku pätevä augmented realityyn liittyvä pointti, jota en enää muista, mutta joka kuitenkaan luullakseni ei ollut se, että augmented realitya tullaan ensimmäisenä käyttämään mainontaan ja pornoon. Huomatkaa vieraskielisen termin ammattimainen kursivointi. Toiset ne osaa.
4. Asetelma oli sellainen, että yhteiskuntarakenne oli romahtamassa hissukseen ja itsestään meteliä pitämättä. Päähenkilö joutui keskivaiheilla sellaisiin juhliin, joissa nuorisolaiset tuhosivat jotain taloa, ja pohti mielessään tekemisen ja tuhoamisen suhdetta. (Muistan tämän, koska viime perjantaina hiprakassa googlasin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui.)

Voi toki näillä eväillä tuntua arveluttavalta tarttua uuteen kirjaan, mutta suosittelen silti! Wolves oli oikein hyvä! Lisäksi sillä on puolellaan olennainen etu: se ei ole ollenkaan pitkä.

Firebird

Joskus joku kirja tekee sellaisen laitataklauksen, jota ei osannut odottaa, ja sitten sitä jää vähän hömelönä katselemaan ympärilleen. Että saiskos lisää tällaista.

Jack McDevittin Firebird oli sellainen. Kävi nimittäin niin, että olin täyttä häkää aloittanut kuuntelemaan erästä äänikirjaa, josta hyvin pian tajusin, etten saa siitä mitään otetta. Se vilisi kaikenlaisia ihmisiä ja alieneita, jotka eivät kiinnostaneet, mutta jotka olisi pitänyt kyetä erottelemaan toisistaan.

Joten vaihdoin Firebirdiin vailla suuria odotuksia. Ja sitten se olikin ihan mainio! Mutta teille ei tule olemaan, sillä teillä on nyt suuret odotukset.

Firebird sijoittuu johonkin miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen ja se kertoo Alex Benedictistä, joka on jonkun sortin julkkisarkeologi, ja tämän luotettavasta apulaisesta Chase Kolpathista, joka on kirjan kertoja. Ja sitten siinä käsitellään tekoälyjen oikeuksia samalla, kun käydään planeetalla, jossa kaikenlaiset kodinkoneet ovat heittäytyneet villeiksi JA pelastellaan erikoisiin aikaluuppeihin juuttuneita matkustajia avaruusaluksista.

Vaikka meno olikin huimaa ja käänteet mainioita, debatti tekoälyjen oikeuksista nosti kirjan kuitenkin tavan seikkailun yläpuolelle. Oli hauskaa pohtia kirjan hahmojen ohella ja kanssa sitä, mitä se sitten olisi, jos tämä virstanpylväs saavutettaisiin ja tietokoneille saataisiin tietoisuudet. Olisimmeko me (me ihmiset) edes valmiita myöntämään, että muutkin meidän ohellamme saattavat olla ajattelevia, tuntevia ja koherentin minäkuvan omaavia? Nyt kun emme ainakaan sitä ole.

American Elsewhere

Tulen muistamaan Robert Jackson Bennettin American Elsewhere -kirjaa ikuisesti lämmöllä. Luin siitä nimittäin leijonanosan kesällä kun matkustin junalla Finnconiin Jyväskylään - ja takaisin. SEITSEMÄN TUNTIA KIRJAN KANSSA! En kyllä muista, koska olisi viimeksi tapahtunut moista.

Näissä olosuhteissa kirja olisi sitten saanutkin olla melkoisen huono tehdäkseen em. seitsemästä tunnista ikäviä, eikä American Elsewhere ollut melkoisen huono.

Mutta ei se nyt mitenkään legendaarisen hyväkään ollut. Siinä sellainen vähän kärttyisä poliisinainen lähtee etsimään äidiltä perimäänsä taloa pikkukaupungista, jota ei oikein löydy kartalta, ja sitten siitä pikkukaupungista - joka on ilmeisesti kauhean idyllinen mesta, vaikka se idylli ei kyllä lukijaa kauan narraa kun kirjailijan kanssa kurkataan alustavasti kulisseihin jo ensimmäisen kymmenyksen aikana - paljastuu kaikenlaista jänskää.

No, American Elsewhere oli ihan vetävä opus, mutta olihan se vähän pölhö. Jossain vaiheessa olen myös paatunut tyystin, sillä vaikka kirja on merkitty kauhuksi, se ei ole kovin pelottava - ainakaan minusta. Ja jos minä en ole tällaisten kauheushommien mittatikku, en tiedä kuka on.

Mutta sen myönnän, että loppupuolella on joitakin ihan vetäviä juonenkäänteitä - sellaisia, joiden ei ihan heti arvannut tulevan - että jos tykkää tällaisista pikkukaupunkielämän kieroista puolista, jotka tässä ovat kyllä kierompia kuin keskivertokaupungissa, kimppuun vaan.