Terry Pratchett -kimppaluku ja yhteismurhentelua

Iltaa.

Luin juuri, että Terry Pratchett on kuollut - uutinen, joka ei ole suuri yllätys kahdeksan vuotta Alzheimer-diagnoosin jälkeen, mutta silti. Tuntuu kauhealta.

Pratchettin huumori oli niin humaania, etten suoralta kädeltä keksi toista. Kaikki massiivisen teosluettelon opuksista eivät ehkä olleet täydellisiä helmiä, mutta kokonaisuus oli uskomaton. (Ja ne vähemmänkin loistavat olivat ihan mahtavia.)

Koska itseltänikin löytyy hyllystä vielä useampi lukematon Pratchett, aion - siitä huolimatta, että nyt niitäkin pitää annostella - osallistua Yöpöydän kirjat -blogin masinoimaan kimppalukuun. Osallistu sinäkin.

The Evolution of Inanimate Objects

Harry Karlinskyn The Evolution of Inanimate Objects kertoo Charles Darwinin fiktiivisestä nuorimmasta pojasta, joka keksii keittiövälineiden kehityksen olevan evoluution tulosta; se on case-kertomus, jossa kanadalaisen mielisairaalan pääjehu kiinnostuu nuoresta Thomasista ja haluaa selvittää tämän erityislaatuisen tarinan; lisäksi se on lyhyt.

Haluaisin, että tämä oli pieni jalokivi kirjaksi, mutta vaikka kerran nauroin itseni tärviölle mielenterveysongelmien diagnosointiohjeiden johdosta, puhumme korkeintaan korukivestä. Kiinnostava, mutta ehkä vielä kiinnostavammaksi se olisi noussut, jos Thomasin ajatuskuvioilla olisi uskallettu vähän leikkiä.

Tau Nolla

Silloin kun Poul Anderson oli nuori, tilanne oli sellainen, ettei kaikkea voinut saada. Esimerkiksi yhdessä kirjassa ei voinut olla kiinnostavaa scifiseikkailua ja uskottavia, ihmismäisiä henkilöhahmoja. Sellainen ei vain käynyt laatuun.

Niinpä hän kirjoitti Tau Nollan, jossa ihmishahmot olivat paperinohuita mutta - jotain sentään - naisistakin oli satunnaisesti johonkin (jos nyt selvästikään eivät aivan täysivaltaisia ihmisiä voi olla). Kiinnostavassa scifiseikkailussa sitten onneksi löytyy.

On siis alus, joka lähtee tutkimaan kaukaista planeettajärjestelmää. Sitten käy niin, että kiusallisesti jarrutusjärjestelmä menee rikki, eikä alus täten voi hidastaa - mutta ei myöskään lakata kiihdyttämästä, sillä siitäkin seuraisi ongelmia.

Kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin siis. Vaan kun jatkuvasti kiihdyttää, kuvaan astuu tekijä tau, joka kuvaa aikadilataation vaikutuksia.

(Tämä näin maallikkoymmärryksellä siis. Fyysikot varmaan siellä jo nauravat hyvinkehittyneisiin partoihinsa, elleivät ole naisia, joiden parrat saattavat olla alikehittyneitä.)

Minusta Tau Nolla oli mahtava! Ja lyhyt! Siinä tuli ihan sellainen olo kuin olisi itse istunut kauhusta huutaen jossain ja syöksynyt halki ajan! Tai vähintään, että olisi istunut kauhusta huutaen pulkassa tai vuoristoradassa, ja syöksynyt paljon maltillisemmin halki ajan!

Ja vaikka kirjan hahmopuoli on pökkelöä, se ei niin haitannut. Joku nykykirjailija olisi varmasti tunkenut samaan romaaniin monimutkaista psykologiaa siitä, miten sekopäiksi ihmiset tulevat istuessaan pienessä purkissa ja syöksyessään halki ajan kauhusta huutaen, mutta se olisi sitten ollut ihan erilainen kirja ja vauhdin tunne olisi varmasti jäänyt uupumaan.

Niin että kiitos taas, 101 spefin helmeä. Oli hyvä matka.

The Kingdom of Gods

The Kingdom of Gods päättelee N. K. Jemisinin Inheritance-sarjan. Hieman yllättäen tykkäsin kakkososasta enemmän, vaikka on tällä lopetusosallakin moninaiset puolensa: etukannen puoli ja takakannen puoli. Varoittaa täytyy, että ne ovat toisistaan avaruudellisesti tarkasteltuna turhan kaukana.

Kertojaäänenä toimii nyt lapsuuden jumala Sieh, joka oli etenkin sarjan ykkösosan kiehtova sivuhenkilö. En ole aivan varma, halusinko oikeastaan tutustua Siehiin tämän tarkemmin, mutta Jemisin kyllä tavoittaa ja tekee lukijallekin mainiosti ymmärrettäväksi Siehin ristiriitaisen luonteen. SILTI. Kakkososan Oreehen verrattuna Sieh on juuri niin sivuhenkilö kuin ykkösosa antoi ymmärtää.

Jännästi silti tuntui siltä, että se, mikä sarjan aiemmassa osassa näytti jo elämän jatkumiselta - kun Aramerien tympeä mahtisuku oli pudotettu vallasta - otti kolmososassa vähän takapakkia. Sieh tapaa pari Aramerin suvun vesaa ja kohtaa itse ehkä elämänsä pahimman kriisin: hänestä tulee kuolevainen. Samaan aikaan muu valtakunta pyristelee eteenpäin, kuka sotaisasti ja kuka rauhaa rakentavasti.

Hieman sekavan juonen jälkeen odotin lopulta paljon, mutta kirjan - ja sarjan - loppu ovat joltinenkin floppaava vesitys. Ehkä siksi, etten välttämättä aivan saanut selville, mitä kirjailija oikeastaan yritti saada aikaan. Ehkä siksi, etten kuitenkaan niin piitannut päähenkilöistä.

Lopulta suurin ongelma oli varmaan siinä, että kaksi aikaisempaa osaa käsittivät ajallisesti ja tapahtumallisesti koherentin jakson, kun taas tämä kolmososa loikki vähän sinne tänne kuin takaisin veteen pyristelevä kala.

Meh.

Walking the Tree

Walking the Tree on vähän hassu. Mutta ihan hyvällä tavalla.

En ole varma, miten tätä Kaaron Warrenin kirjaa pitäisi kuvailla: tavallaan se on post-apokalyptinen, mutta kuitenkin niin post, että oikeastaan yhteiskunta on päässyt jo jaloilleen. Aika jännittävänä vaan, asutaan suuressa puussa ja sen ympärillä pienissä yhteisöissä.

Yhteisöillä ihan ehdoton tabu on yhteisön sisällä lisääntyminen, joten jengillä on tapana lähettää nuoret naiset kiertämään puuta. Matkalla on useita tarkoituksia, joista kaikkiin suhtaudutaan reippaan avoimesti: 1) tarkoitus on oppia muista yhteisöistä ja niiden tavoista (kierrokselle otetaan mukaan myös lapsia oppilaiksi), 2) kierroksella on tarkoitus oppia lasten tekemistä ja 3) ehkä asettua johonkin toiseen yhteisöön - tekemään niitä lapsia.

Yhteisöjen suurimmat pelot liittyvät sairauksiin, ja kirja rakentuukin tavallaan yhden lapsen ja yhden nuoren naisen yhteisen salaisuuden päälle: skidi saattaa olla sairas, ja se pitää piilottaa. Nuori nainen, Lillah, kokee tiettyä ärtyneisyyttä joutuessaan roudaamaan yhtä lasta halki yhteisöjen, vaikka oikeasti hän haluaisi vain pupsia poikien kanssa hormonipäissään. Lopulta päähenkilö kuitenkin päätyy ehkä tuomaan jotain uutta yhteisöjen elämään.

Kirja on aika episodimainen ja sellaisena ihan toimiva. Kävelemisestä on syystä tai toisesta mukava lukea, vaikka varsinaista matkantekoa tässä ei niin hurjasti ollutkaan - kyse on selvästi enemmän yhdestä yhteisöstä toisen jälkeen. Vaikka opettajien matka on jokseenkin kiiluvasilmäisen seksipainotteinen, Warren keskittyy seksin sijaan sellaiseen lähes antropologiseen ihmisyhteisöjen kuvaukseen, joka kyllä toimii.

Se, mikä ei niin toimi, on kirjan loppu - se on jotenkin läpilaukatun oloinen.

Itse kuuntelin tämän äänikirjana: lukija, Kate Rawson, on NERO.

P. S. Lunttasin kaikenlaiset kirjoitusasut sun muut Raijalta, joka myös luki kirjan ja kirjoitti siitä omaani paremman teksti. Menkää sinne.