Silloin kun Poul Anderson oli nuori, tilanne oli sellainen, ettei kaikkea voinut saada. Esimerkiksi yhdessä kirjassa ei voinut olla kiinnostavaa scifiseikkailua ja uskottavia, ihmismäisiä henkilöhahmoja. Sellainen ei vain käynyt laatuun.
Niinpä hän kirjoitti Tau Nollan, jossa ihmishahmot olivat paperinohuita mutta - jotain sentään - naisistakin oli satunnaisesti johonkin (jos nyt selvästikään eivät aivan täysivaltaisia ihmisiä voi olla). Kiinnostavassa scifiseikkailussa sitten onneksi löytyy.
On siis alus, joka lähtee tutkimaan kaukaista planeettajärjestelmää. Sitten käy niin, että kiusallisesti jarrutusjärjestelmä menee rikki, eikä alus täten voi hidastaa - mutta ei myöskään lakata kiihdyttämästä, sillä siitäkin seuraisi ongelmia.
Kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin siis. Vaan kun jatkuvasti kiihdyttää, kuvaan astuu tekijä tau, joka kuvaa aikadilataation vaikutuksia.
(Tämä näin maallikkoymmärryksellä siis. Fyysikot varmaan siellä jo nauravat hyvinkehittyneisiin partoihinsa, elleivät ole naisia, joiden parrat saattavat olla alikehittyneitä.)
Minusta Tau Nolla oli mahtava! Ja lyhyt! Siinä tuli ihan sellainen olo kuin olisi itse istunut kauhusta huutaen jossain ja syöksynyt halki ajan! Tai vähintään, että olisi istunut kauhusta huutaen pulkassa tai vuoristoradassa, ja syöksynyt paljon maltillisemmin halki ajan!
Ja vaikka kirjan hahmopuoli on pökkelöä, se ei niin haitannut. Joku nykykirjailija olisi varmasti tunkenut samaan romaaniin monimutkaista psykologiaa siitä, miten sekopäiksi ihmiset tulevat istuessaan pienessä purkissa ja syöksyessään halki ajan kauhusta huutaen, mutta se olisi sitten ollut ihan erilainen kirja ja vauhdin tunne olisi varmasti jäänyt uupumaan.
Niin että kiitos taas, 101 spefin helmeä. Oli hyvä matka.
Niinpä hän kirjoitti Tau Nollan, jossa ihmishahmot olivat paperinohuita mutta - jotain sentään - naisistakin oli satunnaisesti johonkin (jos nyt selvästikään eivät aivan täysivaltaisia ihmisiä voi olla). Kiinnostavassa scifiseikkailussa sitten onneksi löytyy.
On siis alus, joka lähtee tutkimaan kaukaista planeettajärjestelmää. Sitten käy niin, että kiusallisesti jarrutusjärjestelmä menee rikki, eikä alus täten voi hidastaa - mutta ei myöskään lakata kiihdyttämästä, sillä siitäkin seuraisi ongelmia.
Kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin siis. Vaan kun jatkuvasti kiihdyttää, kuvaan astuu tekijä tau, joka kuvaa aikadilataation vaikutuksia.
(Tämä näin maallikkoymmärryksellä siis. Fyysikot varmaan siellä jo nauravat hyvinkehittyneisiin partoihinsa, elleivät ole naisia, joiden parrat saattavat olla alikehittyneitä.)
Minusta Tau Nolla oli mahtava! Ja lyhyt! Siinä tuli ihan sellainen olo kuin olisi itse istunut kauhusta huutaen jossain ja syöksynyt halki ajan! Tai vähintään, että olisi istunut kauhusta huutaen pulkassa tai vuoristoradassa, ja syöksynyt paljon maltillisemmin halki ajan!
Ja vaikka kirjan hahmopuoli on pökkelöä, se ei niin haitannut. Joku nykykirjailija olisi varmasti tunkenut samaan romaaniin monimutkaista psykologiaa siitä, miten sekopäiksi ihmiset tulevat istuessaan pienessä purkissa ja syöksyessään halki ajan kauhusta huutaen, mutta se olisi sitten ollut ihan erilainen kirja ja vauhdin tunne olisi varmasti jäänyt uupumaan.
Niin että kiitos taas, 101 spefin helmeä. Oli hyvä matka.
3 comments:
AAA, tahdon avaruusvuoristorataan! Jotenkin näin nyt silmissäni sen Linnanmäen onko se nyt Linnunrata-sisävuoristoradan tässä kuvauksessasi, että semisti kökkö mutta tosi viihdyttävä. Kyllä tahdon lukea.
Oi mahtavaa! Jos etsis tän lukuseen sitten!
Partakuvaukselle nauroin. Tykkäsin siitä paljon.
Ei kun kirjastoon varausta sisään, Linnea! Tää on muuten URSAN kustantama - tiesitkö, että ne on kustantaneet fiktiota?
Sanna, ehdottomasti! Ja varmaan sujuis englanniksikin, e-kirjasena.
Ihanaa, nauroit :D Tulinpas hyvälle mielelle!
Post a Comment