While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.

While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

Kävelyn filosofiaa

Jos ihan rehellinen olen, odotin Frédéric Gros:n teokselta Kävelyn filosofiaa ihan himpun verran enemmän.

Myönnetään nyt ihan tässä alkuun, etten tiedä nykyfilosofian tilasta hittojakaan. Silti olisin odottanut, että Kävelyn filosofiaa olisi voinut nojata edes ihan himpun verran esimerkiksi ihan empiiriseen tutkimusaineistoon kävelystä - siitä kun aina silloin tällöin tulee artikkeli jos toinenkin, ja se aina vaikuttaa kauhean kiinnostavalta.

Gros filosofoi. Pohtii. Nojaa aiempien filosofien kävelykokemuksiin. Tavallaan ihan kiinnostavaa, mutta silti jurppi. Kirja olisi voinut olla niin paljon enemmänkin, no hyvä on, ei enemmän mutta enemmän sellainen, jonka juuri minä halusin lukea, jos se olisi filosofian aiempien saavutusten ohella seissyt myös jonkun luonnontieteilijän harteilla.

Sentään se vähän lisäsi kävelyintoa.