Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...
...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.
Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.
Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.
Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.
Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.
...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.
Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.
Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.
Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.
Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.
No comments:
Post a Comment