The Righteous Mind

Olen löytänyt itseni viime viikkojen aikana toistuvasti tilanteesta, jossa vastaukseni lähes keskusteluun kuin keskusteluun on ollut "Kuule, sun pitäis lukea Jonathan Haidtin The Righteous Mind. Siinä on tosi hyvin selitetty just tää asia."

No, ehkä siinä ei ole kaikkia maailma asioita selitetty, mutta tiedättehän: kun ihmisellä on vasara, kaikki näyttää naulalta. Ja tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi antanut mulle jonkinlaisen yleistyökalun, josta sekä Batman että Bond olisivat kateellisia. Kaikki näyttää ratkeavan sen avulla.

Mikä Haidtin kirjassa sitten on niin ihmeellistä?

Ensinnäkin se tarjoaa selitysvoimaisen teorian mielestä ja siitä, miten ihminen toimii. Siinä ei välttämättä ole mitään kamalan uutta; tietoisen päätöksenteon merkityksellisyys ja rooli on käsittääkseni muutenkin ollut pienentymään päin tieteellisessä näkemyksessä, mutta Haidtin teoria (jolle näin maallikkona näyttäisi olevan ihan todistuspohjaakin) tarjoaa myös lohtua: tietoisuudellamme on kuitenkin merkitys ja funktio. (Toisin kuin vaikkapa Peter Wattsin fiktio antaa ymmärtää.)

Sen jälkeen Haidt selvittää moraalisen ajattelun pohjaa, ja nyt tässä kohdassa tuntui siltä, kuin elämässäni olisi tapahtunut jonkinlainen step change.

Tunnistin itseni vaivatta vasemmistoliberaalista ajattelumallista: häkellyttävää oli nähdä, ja kirkkaasti vieläpä, miten tämä malli on ollut kuin laput silmillä kulkisi. Vaikka on luullut olevansa jollain tavalla niin suvaitsevainen, on silti jäänyt ymmärtämättä muutamia aivan perusjuttuja, kuten se, että toiset ihmiset toimivat erilaisesta moraalisesta viitekehyksestä käsin. Erilaisesta, ja aivan validista.

Tavallaan ilmeistä, mutta ei kuitenkaan. Ei yhtään.

Ja nyt, kun näkee sen oman viitekehyksensä ulkopuolelle - edes sen verran, että tajuaa, että sillä on ulkopuoli - on helpompi ymmärtää Haidtin teksti siitä, miksi liberaali vasemmisto ei tyypillisesti pärjää kauhean hyvin vaaleissa. (Jos nyt tuhahtelette, tarkennan, että Haidt ei itse ole suinkaan mikään republikaani. Paras muutos tulee sisältä.)

Jos siis ikinä mietit vaikka uskonnon roolia ihmisyydessä, tai sitä, miksi jengi äänestää keskustaa-vaikka-se-pettää-aina, tai miksi toisten ihmisten selitykset toiminnalleen ei aina oo kauhean järkeviä (toisin kuin omasi) tai ihan vaikka vaan sitä (kuten minä tänä aamuna), että kääntyykö meditaatio hengellisestä harjoitteesta sekulaariseksi ihan tosta noin vaan, niin kyllä sunkin nyt kannattais lukea Jonathan Haidtin kirja The Righteous Mind ihan heti.*

Tai vaikka et ikinä miettiskään.

Loppuun HOX! Kirja näyttää paksulta, mutta on vain himpun päälle 300 sivua. Loppu on lähdeviitteitä. Huomaa tämä, Siina.

* Tai siis kunhan saan sen kirjastoon palautettua ensin. Krhm.

A Slip of the Keyboard

Kun avasin Terry Pratchettin teoksen A Slip of the Keyboard, en tiennyt, mitä odottaa. Ehkä Pratchettilla on salattu ura esseekirjailijana? Ehkä tekstejä olisi raskasta lukea?

Valitettavasti Pratchettin mahdollinen salainen ura esseekirjailijana on yhä salainen. Enimmäkseen kyse oli erilaisista kirjallisuuteen liittyvistä teksteistä, palkintopuheista ja sen sellaisista. Pterry on saanut aikanaan monen monituista palkintoa!

Kirjasta puolet oli varattu näille kirjoitusaiheisille jutuille, ja vaikka alku riemastutti, pitkän päälle alkoi väsyttää, siksi toisteisia puheet olivat. Eihän sitä varmasti niitä puheita pitäessä ole huomannut, mutta kirjaa lukiessa toiston huomasi ongelmitta. Tästä osiosta olisi voinut niistää viisikymmentä sivua helposti.

Muu osa on parempi: vähemmän toisteisuutta, enemmän uutta. Eikä mitenkään kovin raskasta, vaan taattua Pratchettia.

No, ei kovin raskasta, kunnes tullaan Alzheimeriin ja kuolemaan. Vaikka Pratchett kirjoittaa purevasti, eikä teksti sinänsä raskaammaksi muutu - kuolemankin keskellä on naurua - en silti suosittele näiden tekstien lukemista ruuhkabussissa. Voi mennä jotain silmään, ja siinä on kyllä jotain erityisen kiusallista, kun keskellä bussin käytävää kirja kädessään niiskuttaa.

Tuon viimeisen kohdan kertoi kaveri.

Nauttikaa teoksesta.

The Rest of Us Just Live Here

Uutta Patrick Nessiä!

Nähdäkseni kirjoista pitäisi uutisoida enemmän ja presidentinvaaleista vähemmän, sillä siinä, missä presidentinvaalit repivät auki sen, mikä erottaa, kirjallisuus voi parantaa. Ainakin, jos kyseessä on uusi Patrick Ness.

The Rest of Us Just Live Here kertoo lukioikäisistä kersoista, jotka yrittävät elää sen kanssa, että oman elämänsä valitut pelastavat maailman vampyyreilta, maailmanlopulta tai muulta epäilyttävältä.

Se kertoo tarinan niiden näkökulmasta, joita nämä kliseiset kohtalon kysymykset eivät kosketa kuin ohimennen, sivuttain.

Ja se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä näiden muiden elämässä sillä välin tapahtuu.

Välillä tuntuu, että Ness pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille - lapsille ja aikuisille - jotka haluavat ymmärtää enemmän ihmisyydestä. The Rest of Us oli henkilökohtaisesti kyllä muutakin. Sen pakko-oireinen päähenkilö oli kuin yllättävä ystävä, sellainen, joka auttaa katsomaan omia omituisuuksia uudella tavalla. (Viesti oli silti vahva: kaikilla meillä on jotain, kaikilla, eikä sitä tarvitse hävetä.)

Erityisplussaa suomalaisasioista, tietty: yksi kirjan tärkeistä henkilöistä on nimeltään Henna Silvennoinen! Miten mahtavaa! Kävi ilmi, että hahmon nimi oli huutokaupattu hyväntekeväisyydessä ja kaupan oli voittanut siis joku Henna Silvennoinen. Mainiota. Ja Henna on kirjassa mitä mainioin ja hienoin hahmo, oma ihmisensä kokonaan eikä mikään täytenaishenkilö. Jos kohta Nessiltä en muuta odottaisikaan.

Siis: uutta Patrick Nessiä! Huomio kaikki! Uutta Patrick Nessiä!

The Last Days of New Paris

Kotiin saapui - pyytämättä ja yllättäen - China Miévillen uutuusteos, The Last Days of New Paris.

En muistanut tilanneeni teosta. Kysyin asiasta herra Sivukirjastolta. Hän kielsi tiukasti kaiken. Krakenin jälkeen hän ei ole Miévilleen koskenut, eikä koske.

Hetken epäilin bonusisääni, mutten tohtinut kysyä. Olihan The Last Days of New Paris joka tapauksessa kirja, jonka ehdottomasti olisin saattanut tilata. Ehkä olin vain unohtanut? Tuijotin lähetyslistaa ja yritin muistella tilauspäivän tapahtumia.

Myöhemmin, kun valemuisto oli jo puoliksi rakennettu, kävi ilmi, että kaiken takana todella oli isäpuoleni, joka on kirjoista yleisesti ottaen paremmin kartalla kuin minä, enkä itsekään myönnä olevani täysi tunari.

Kiitos!

The Last Days of New Paris kertoo Pariisista, jossa surrealistiset taideteokset ovat manifestoineet keskelle kaikkea. Sissisodasta, jota Pariisin kadulla käydään natseja vastaan, ja manifestaatioita vastaan, ja demoneja vastaan. Sodasta, jota ei kai ikinä käyty, vaikka mistäs sen toisaalta tietää.

Ehkä se kertoo myös taiteesta, parhaimmillaan hämmentävästä ja unenomaisesta, pahimmillaan elottomasta ja latteasta.

Pidin uudesta Pariisista enemmän kuin Pariisista, jossa olen käynyt. Pidin unenomaisesta tunnelmasta ja siitä, miten guerillapartiot ja lihaksi tullut taide kohtasivat kaduilla. Pidin yksinäisestä päähenkilöstä. Natseista en niin välittänyt, minusta he ovat jo vähän kaluttu teema, mutta kyllä heillä tarinassa paikkansa silti oli.

Ihan ei The City and the Cityn tasolle päästy, mutta mainio pieni teos on kyseessä.

Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...

...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)