Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Avaruusblues: Muuan rakkauslaulu

Meinasin lukea Avaruusbluesin jo turhautuneesti e-kirjana kännykän näytöltä, mutta sitten kirjasto vihdoin ymmärsi sanattoman mulkoiluni ja hankki kirjan kokoelmiinsa josta minä lainasin sen. Ei siis tarvinnut ruveta epätoivoisiin tekoihin.

Ensinnäkin, Karisto on julkaissut SF/F-kirjan jonka kannessa ei ole glitteriä. Se on jo jonkinlainen merkkitapaus ainakin minun universumissani. Sitäpaitsi on kivaa, kun ihan oikea kirjailija suomentaa kirjan.

Toiseksi, Brian Francis Slattery on kirjoittanut melkolailla vauhdikkaan, hengästyttävän scifiromaanin, jonka parissa aika kyllä kuluu nopeammin kuin uskoisikaan. Kirjassa katoaa muuan Manuel Rodrigo Guzmán González, jonka Wendell Apogee (ensinmainitun rakastettu) päättää löytää. Tavallaan kirjassa onkin kaksi päähenkilöä, vaikka Manuel R. G. G. ei siinä oikeastaan näyttäydy kertaakaan ihan alkua lukuunottamatta. Mutta Wendellin seikkailuja on hyvä ihmisen seurata.

Kirjaa on minun lisäkseni kehunut myös esim. Jeff Vandermeer, mikä nyt ainakin minulle on melkein enemmän antisuositus mutta kaikille kai ei.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.

Dzur

Pidin Vlad Taltos -kirjoista kuin hullu puurosta ja sitten näin kirjailijan valokuvan. Kuvassa kirjailijalla (Steven Brust) on pitkä tukka, lerppuvat viikset, viitta ja lierihattu ja samettipaita. JA papukaija kädessä.
Tämä kaikki oli vähän liikaa, ja aika pitkään jouduin ponnistelemaan unohtaakseni viikset kun luin Stephen-sedän kirjoja.

Nyt googletin lisää löytääkseni kuvan, ja totesin, että useimmissa kuvissa kirjailija näyttää sentään enemmän keski-ikäistyvältä rokkijätkältä (vakiovarusteista eli viiksistä ja lierihatusta huolimatta). Tämä on anteeksiannettavissa ja voin hyvillä mielin lukea lisää Brustin kirjoja.

Dzur on uusin kirja Vlad Taltos -sarjassa, ja sen lukemista viikset ja papukaija vähän häiritsivät vielä. Toisaalta kirjan jokainen luku alkaa ruokakuvauksella. Se on kaunista, vaikka haittapuolena on toki se, että sitä saattaa tulla helposti nälkäiseksi ruokakuvauksista.

Vlad Taltos on salamurhaaja maassa, jossa ihmiset ovat vähemmistönä eivätkä maahanmuuttajina välttämättä nauti suurta suosiota paikallisväestön keskuudessa. Tästä huolimatta Vlad - joka siis on ihminen - on onnistunut hankkimaan itselleen kohtuullisen aseman rikollisjärjestössä ja vaikutusvaltaisia ystäviä alkuperäiskansasta, Dragaeran (jotka ovat pitkäikäisiä ja joiden toiveikkaasti ajattelin näyttävän vähän liskoilta mutta jotka ehkä ovatkin enemmän jotain haltiasorttia pyh.)

Dzurissa Vlad joutuu palaamaan rikollisjärjestöönsä selvittämään vähän asioita ja erinomaiselle illalliselle.

Jos ei ole lukenut Vladista aiemmin, ei kannata välttämättä aloittaa Dzurista vaan jostain aiempaa. Mutta kannattaa aloittaa.

Trial of Flowers

Jay Lake oli yksi vuoden 2008 uusista tuttavuuksista minulle. En ole ihan varma vieläkään, miten paljon pidin Trial of Flowers-kirjasta.

Tai siis, pidin. Kirja oli hyvä - ajoittain hauska ja ajoittain vakava. Mutta aika ... julma? Ehkä paikoin hieman väkivaltainen? Minulle tuli välillä vähän paha olo joistakin kohtauksista, enkä nyt ehkä ole korttelin herkin kukkainen. Toiseksi herkin voin olla, mutta en herkin.

Viime aikoina, tuntuu, on fantasiakirjallisuudessa ollut paljon tällaisia kaupunkien kaupunkeja, kuten nyt ToFissakin on. ToF:n kaupunkien kaupungissa ei mene niin kovin lujaa, ja muutama ... antisankari ... pyrkii muuttamaan tilannetta. Lähtöajatus ei ehkä ole niin kaunis, vaan enemmän omaa etua tavoitteleva, mutta tällainen omanapalähinnä-ajatus valjastuu sittemmin yhteisen hyvän käyttöön päähenkilöiden taistelustakin piittaamatta.

Aion ehdottomasti lukea lisää Lakea - jos nyt en muusta syystä niin siksi, että toinen kirja odottaa hyllyssä - mutta ihan täysin varauksetta en voi tätä suositella. Jos on korttelin herkin kukka, voi tästä tulla paikoin huono mieli.

City of Ashes

Aikaisemmin taidettiin puhua Mary Suesta, ja olen kuullut väitettävän - jossain määrin perustellusti - että Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan päähenkilö ... jonka nimen olen unohtanut niin onnellisesti että pitää googlettaa ... ahaa, Clary - on iso ja violettisilmäinen Mary Sue (no, silmien väristä en ole ihan varma), mutta ei se tarkoita, etteikö sarja olisi ihan viihdyttävä.

Ekan osan, City of Bonesin, luin joskus keväällä, ja syksyllä oli vuorossa kakkososa City of Ashes. Otaksun, että kirjasto ostaa kolmannen osan maaliskuussa vikkelästi, ettei mun tarvitse. (Välillä harkitsen alkavani kirjoittaa englanniksi, ihan vaan jotta voin käyttää termejä "post-haste" ja "pronto".)

Vähän kyllä tuntui kuin seuraisi jotain teinisaippuaa, kiellettyine rakkauksineen ja kaikkineen. Odotan melkoisella mielenkiinnolla mikä jännittävä käänne kolmososassa tapahtuu niin, että mahdoton rakkaus muuttuu mahdolliseksi. Siihen kaikki viittaa. Tai sitten päähenkilöt jäävät kärvistelemään loppuelämäkseen ja itkemään violetit silmänsä punaisiksi.
Niin tai näin, hillittömän viihdyttävää, enkä minä mitenkään katso olevan teinisaippuoiden yläpuolella.

Sarjassa siis joukko teinejä, nephilim-sorttia, tietää ylipahiksen suunnitelmista ennen kuin kukaan vastuullisista aikuisista (jotka siis myös ovat nephilim-sorttia). Tämähän on nuortenkirjallisuudessa tavallista. Nephilim ovat jonkun sortin jälkeläisiä enkeleille, tehtävänään murhata demoneita ja muita pahalaisia ja tämän lisäksi kulkea nokka pystyssä. Päähenkilö Clary on kätketty nephilim-lapsonen, ja tämä juonenkäänne, joka siis paljastuu ykköskirjan alkupäässä, yllättää varmasti kaikilta hiukset päästä.

Nojoo. Juonenkäänteet eivät siis ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta kaikkea ei voi saada ja jos viihtyy niin eikös se ole jo jotain?

Neulomisesta ja lukemisesta ei välttämättä tule hyvää jälkeä

Harmittaa kun en osaa kirjoittaa kirja-arvostelua enkä jaksa opetellakaan, mutta jos tämä nyt sitten on jonkunlainen lukupäiväkirja.

Marraskuussa luin ja neuloin yhtäaikaa. Neuloin pipoa, josta tuli ihan hillittömän epätasainen - kirjallisuudella saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä - ja luin Liz Williamsin kirjaa Winterstrike josta pidin ihan hillittömästi.

Winterstrike kuvaa Marsin yhteiskuntia, joissa miehiä ei oikeastaan ole. Paitsi lainsuojattomina vuorilla, geneettisesti muuntuneina. Tästä ... ja muustakin seuraa sitten kaiken näköistä. Kirja seuraa hienostoperheen tytärtä, joka etsii sisartaan, ja tyttären serkkua, joka on vakooja.

Jollain käsittämättömällä tavalla kirja toimi. Olisin kuvitellut, että se on tylsä, mutta sitähän piti ihan ahmia. Sitäpaitsi talvikuvaukset olivat jotenkin erityisen ihania, täällä kun sitä lunta vaan toiveikkaasti odottelee.

Ladies of Grace Adieu

Ladies of Grace Adieu on Susanna Clarken novellikokoelma, joka sijoittuu pitkälti, tai siis täysin, samaan universumiin kuin Jonathan Strange & Mr Norrel, josta itsekin kovasti pidin.

Nyt kun rupesin miettimään, en kuitenkaan LoGA:sta muistanut juuri kuin niminovellin. Novellien nimiä tutkimalla muisti alkoi palailla kuuluisasti pätkittäin, mutta täydellistä palautumista ei tapahtunut.

Osa novelleista oli oikein mainioita, osa ei niin kovin - mutta kirjoitustyyli oli enimmäkseen sujuvaa ja mukavaa niin mikäs sitä oli lukiessa. (Kun nyt kirjoitustyyli tuli mainittua, niin on sanottava, että oikein vanhahtavalla kielellä tahallaan kirjoittaminen on vähän samalla tavalla ärsyttävää kuin se, että ravintoloitsija kirjoittaa ruokalistansa vain italiaksi (muualla kuin Italiassa) ja mumisten kääntää listan ja olettaa, että asiakkaat muistavat kaikki 23 eri vaihtoehtoa. Mikä on myös koettu.
Okei, ravintolaesimerkki on ehkä vielä ärsyttävämpi, semminkin kun Clarken kieli on kyllä ihan luettavaa vaikka olisikin tahallaan vanhahtavaa.)

Yhteenveto: Jos piti JS&MN:sta, pitää varmaan tästäkin.

Lavinia

En uskalla avata blogireaderia, koska olen ollut kolme viikkoa poissa sen äärestä. Joten jospa nyt jorisen jotain blogosfäärin täytteeksi. Varmaan se koliseekin tyhjyyttään vain koska minä en ole sitä lukemassa.

Kolme viikkoa kuluivat mukavasti Australiassa, jossa luin suunnilleen tiiliskiven viikossa. Tai viimeisin kyllä hujahti suurimmaksi osaksi lentokoneessa. Yäk että inhoan lentämistä. Miten se onkin niin ankeeta?

Aiemmin syksyllä luin Ursula K. LeGuinin uutuuden Lavinia.

Jotenkin aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea. Tyhmä minä.
Tunnustaa täytyy, että olen lukenut LeGuinilta lähinnä Maameren tarinoita ja uudemmat nuortenkirjat (Gifts, Voices, Powers). Vanhempi scifi ei ole niin kiinnostanut. Mutta kaikki LeGuinin tuotanto on ollut ihan hirveän isosti lukemisen arvoista. Niin myös Lavinia, joka perustuu Vergiliuksen Aeneis-runo..elmaan.

Lavinia on ilmeisesti Aeneiksessa sivuhahmo - näin päättelin, kun en ole Aeneista lukenut. Mutta LeGuinin Lavinia ei ole sivuhahmo, vaan aktiivinen ja voimakas ja tunteva ja ajatteleva nainen, joka tekee itse valinnat elämässään - vaikka saakin kohtalostaan vihjeitä jo etukäteen. Kirja kertoo Lavinian elämästä, eikä juonensa puolesta välttämättä tyydytä niitä lukijoita, jotka toivovat fantasiaopustensa etusivulle karttaa, mutta minusta tämä kotiin jäävien valintoja käsittelevä teos oli vähintäänkin kiehtova.

LeGuinin tyyli kirjoittaa on minusta jotenkin hyvin omintakeinen ja rauhallinen ja voimakas, eikä Lavinia ole tässä suhteessa poikkeus ainakaan minulle. Harvoin kirjasta jää näin hyvä mieli.

Richard Bowes

I'm on a roll.

Lainasin Richard Bowesin Minions of the Moon -kirjan kirjastosta silkasta närkästyksestä. Yritin nimittäin metsästää Bowesin kirjaa Streetcar Dreams and Other Midnight Fancies, ja sitä ei saa enää mistään, paitsi tosi kalliilla esi-omistettuna versiona. Ja ajattelin tutustua Bowesin tuotantoon ihan ylipäänsä ensin. Sitäpaitsi olin jotenkin vahingossa tilannut Bowesin toisen kirjan aikaisemmin, ja sekin lisäsi närkästystäni. Ja ei, en osaa kertoa, miten voi vahingossa tilata jonkun kirjan.

Tykkäsinkin sitten kuitenkin MotM:ista ihan hirveästi. Kirja on tarina miehestä, jolla on varjo. Elävä varjo, eräänlainen paha kaksoisolento, mutta ei sittenkään kaksoisolento vaan päähenkilön toinen puoli. Itsenäinen, kuitenkin, ainakin välillä.

Lisäksi kirjaan liittyi karuselli, jota osaan arvostaa kunnolla vasta nyt, luettuani Ray Bradburyn Something Wicked This Way Comes -kirjan (josta lisää myöhemmin.)

Minions oli kirjoitettu tosi viehättävästi, enkä voinut kuin tykätä sen päähenkilöstä. Surku tuli, kun kirja loppui.

Nyt olenkin sitten vain onnellinen, että From the Files of the Time Rangers odottaa hyllyssä. Mutta jos jollakulla on se Streetcar Dreams myydä kohtuulliseen hintaan, tai lainata suklaakeksejä vastaan, olen kiinnostunut.

The Rosetta Codex ja vähän muutakin

Richard Paul Russon The Rosetta Codex kertoo vähän siitä, mistä sen olettaisikin kertovan - kommunikaatiosta kadonneen kulttuurin kanssa, käännösavaimesta, sen sellaisesta. Nuori poika löytää avaimen ja kohtalonsa - mutta mitä tehdä avaimella, jota muutkin havittelevat?

TRC on hyvä, ei kahta puhetta siitä. Hieman hyytäväkin, mutta ei liiaksi. Sopivasti eeppinen. En kyllä tiedä, onko "eeppinen" tässä kohtaa oikea sana, mutta ymmärtänette.
Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Richard Paul Russon edellinen kirja Ship of Fools (jota myös Unto Leviathan -nimellä myydään.) SoF oli niin hyvä, että luin sitä keskeytyksettä ja hiukset pystyssä. Paljon hyytävä. Sitten sen luki avopuolisoni, joka oli samaa mieltä kirjan ansioista. SoF:ssa päämääränsä hukannut avaruusalus löytää tyhjän muukalaisille kuuluvan avaruusaluksen. Toimii.

Jos pitäisi valita, suosittelisin ehdottomasti Ship of Foolsia Russon kirjoista. Onneksi ei tarvitse. Molemmat kannattaa lukea. TRC on vähemmän kauhea. Jos ei pidä kauheasta.

Pendragon

Ymmärsin juuri, että palkkatyöni lisäksi olen surkea myös kirjabloggaajana, mutta minkäs teet. En vaan osaa - enkä kyllä viitsi opetellakaan - vääntää kunnollista kirja-arvostelua.

Nytkin aion kertoa, että Antal Szerbin joskus vuonna miekka ja kirves kirjoitettu ja vasta suomennettu Pendragonin legenda oli tosi mainio salaseuroineen ja linnoineen ja vielä paljon mainiompi asenteineen.

Olen sopimattomasti hihitellyt esimerkiksi seuraavalle kirjan päähenkilön huomiolle:
"En jaksa tuntea vetoa sellaisiin naisiin, joita pidän hyvin viisaina. Se lähentelee minusta jollakin tavalla homoseksuaalisuutta."

En tiedä, onko kommentti tietoisesti esitetty vai kuvastaako se oikeasti aikaansa, eikä kyllä kiinnostakaan. Riittää, että olen huvitettu.

Pendragon oli ainakin minusta paljon viihdyttävämpi kuin tuoreemmat salaseuraromskut (viittaan nyt erääseenkin DaVinci-koodiin), mutta minulla onkin näköjään taito hihitellä sopimattomissa paikoissa. Tämä siis ehdottomasti kannattaa lukea, jos osaa ottaa sopimattomuudet keveästi, ja jos on pienenä koputellut kotitalonsa (50-luvun aikaansaannos) porraskäytävän puupaneeleita salakäytävän toivossa.

The Wizard Knight

Nyt pelkään, että työkaverini, joka Gene Wolfen The Wizard Knight -tiiliskiven (1100 sivua) (pientä tekstiä) (hyvin pientä) minulle lainasi, löytää tänne ja tulee surulliseksi kun en rrrrrakastunut kirjaan.

TWK oli hyvä, paikoin oikein hyvä, mutta ei mun lempparein kirja ikinä. Ja koska en lähtökohtaisesti pidä hillittömän paksuista kirjoista, minun oli myös suhtauduttava teoksen eri osiin eri kirjoina. Muuten olisin masentunut jo lähtökuopissa. (Hillittömän paksun kirjan pitää tehdä erityisesti töitä todistaakseen arvonsa.)

Nyt on kaiken lisäksi hirveä tunne siitä, että tästä piti sanoa jotain järjellistäkin, mutta en kuollaksenikaan muista, että mitä. Aion kyllä jatkaa Wolfen parissa. Johan sitä suosittelee Gaimankin. Ja Gaiman oli oikeassa Susanna Clarkestakin.

Tiedän muutamia ihmisiä, jotka varmaan kehräisivät jo nähdessään kirjan sivumäärän. Tiedän, että olette siellä. Lukekaa se. TWK:iin voi uppoutua.

Outo Thomas

Lukaisin tuossa taannoin putkeen Dean Koontzin suomennetuista Odd Thomas -kirjoista 2 viimeksi suomennettua, eli Odd Thomas - Kuolleiden kasino ja Odd Thomas - Luostarin kirous. Kirjoissahan Odd Thomas näkee kuolleita ihmisiä.


Näistä tykkäsin Luostarista selvästi enemmän kuin Kuolleiden Prostokvashinosta. Anteeksi, suollan hyvin huonoa huumoria nyt siihen edes erityisemmin pyrkimättä.

Luostari oli kasinoa kivempi siksi, että miljöö yksinkertaisesti kiehtoi enemmän. Tällaisina päivinä, kun ymmärrän, että leipätyössäni olen kelvoton (ja joskus jos parisuhde takkuaa), harkitsen vetäytymistä luostariin. Kasvattamaan yrttejä. Ja ehkä chilejä, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta luostarissa. Sitäpaitsi pidän lumesta. Joten luostari, jossa tapahtuu outoja lumimyrskyn keskellä oli hieno tapahtumapaikka.

Kasino ei ollut niin kiehtova. Sinne oli Oddin kaveri kaapattu, kasinon raunioihin keskellä erämaata. Sitäpaitsi kasinon tapahtumat sijoittuivat jotakuinkin yhteen päivään ja minusta sellainen on usein vähän hermostuttavaa. On kiva, kun päähenkilö käy välillä rauhassa nukkumaan.

Joku Odd Thomaseissa jaksaa kuitenkin nyppiä. Olen päätellyt, että se on joko kirjoitustyyli tai suomennostyyli. Mutta mukavia välipaloja olivat silti. Luostari tähden verran mukavampi.

The Last Argument of Kings

"Eihän tässä ole mitään järkeä", sanoi työkaverini. "Kirjan nimi on The Last Argument of Kings, joka 3. osa sarjassa First Law. Jotain rotia numerointiin nyt."

TLAoK on Joe Abercrombien kirjoittama, ja tosiaan sarjansa viimeinen osa. Sarjan jokaista osaa on luonnehtinut irvokas huumori ja ensimmäisten sadan sivun takkuilu ja jos rakastaa pitkiä fantasiasarjoja, joissa veri roiskuu ja jotka loppuvat töksähdellen, tämä sopii kuin nenä päähän.

Kaikki sarjan kirjat muuten näyttävät suunnilleen samalta. Veriseltä.

Pomo

Kävin kesällä katsomassa Bruce Springsteenin keikan Olympiastadionilla, ja sehän oli muuten tosi hyvä. Olin jotenkin ihan lamassa viikkotolkulla keikan jälkeen enkä tehnyt muuta kuin kuuntelin The Riveria repeatilla (levyä sentään, enkä vain biisiä.)

On se kyllä. Hieno mies, hieno levy. Ja kaikkea.

Sitten luin Brucen elämäkerran, jota on paiskattu viehättävällä nimellä "Bruce Springsteen : Pomon tarina : 1972 -2004". Sen on kirjoittanut Dave Marsh, eikä se nyt ole ihan niin hieno, mutta ei niin huonokaan. Siihen oli yhdistetty kaksi kirjaa ja kaikkineen elämys oli ehkä hieman raskas, mutta antoi kyllä sekä kontekstia musiikille että lähihistoriallista näkemystä. Puhumattakaan siitä entistäkin vahvemmasta fiiliksestä, että pitää ostaa koko Brucen tuotanto. Vituittaa, kun tulee noi keikat niin kalliiksi.

En tiiä. Jos koki, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, ja tuntee rohkeutta tarttua yli 600-sivuiseen, pienellä painettuun kirjaan, tästä voi tykätäkin. Muussa tapauksessa ei ehkä kannata vaivautua.
Ja jos ei ymmärrä, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, kantsii ottaa korva käteen ja kuunnella.

Seuraava artistielämäkerta saattaa muuten käsitellä Leonard Cohenia. Oon vieläkin aika lamassa perjantailta.

391

Sain J. Pekka Mäkelän kirjan 391 kanssanisäkkään pikkusisarelta muutamien muiden erinomaisten kirjojen yhteydessä viime jouluna, ja jo elokuussa luin sen (mikä on mun to-read -pinoja katsoessa itse asiassa kohtuullinen aika) ja jo lokakuussa saan blogattua asiasta, että hyvin menee.

391 sisältää aikamatkailua, hillittömän sympaattisella tavalla. Olin jotenkin tosi vaikuttunut, koska ... jotenkin pelkäsin, että kirja olisi ollut kovin kotikutoinen (en minä sille mitään voi, että kotimaiset teokset tuntuvat välillä siltä) mutta ei se ollutkaan, ei yhtään. Toimiva itsenäinen kokonaisuus joka kaiken lisäksi onnistui tekemään kuvaamansa historiallisen pätkän elävän oloiseksi.

Toimii, kuten työkaverini sanoisi.

Vähän Westerfeldiä

Scott Westerfeld on uusi lempparini. Ei ihan yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones, mutta kukapa olisi.

Silti, Westerfeldin kirjoissa tuppaa AINA olemaan joku kutkuttava lähtöasetelma johon olisin NIIN jäänyt koukkuun teini-iässä ja melko lailla vieläkin. Suosikkini tähän asti on Parasite Positive, mutta myös Uglies -tetralogia ja Midnighters-trilogia ovat mainioita.

Midnighters-sarjan luin loppuun kesällä, ekan osan (Midnight Hour) olin lukenut jo aikaisemmin. Nyt siis vuorossa Touching Darkness ja Blue Noon. Midnightersin juju on siinä, että eräässä keskilännen pikkukaupungissa tarpeeksi lähellä keskiyötä syntyneillä on ylimääräinen, 25. tunti - ja joitakin erityiskykyjä.

Eikö ole mahtava ajatus? Minusta on.
Sitäpaitsi kaikki ei aina ole kivaa ja mukavaa Midnightersien päähenkilöille. Hahmot tuntuvat aidoilta - ja välillä myös melkoisen ärsyttäviltä - ja meno on hurjaa, mutta helppoja ratkaisuja ei tunnu olevan. Suosittelen.

Onneksi luin kesällä tosi paljon

...koska nyt oon ihan jumissa Gene Wolfen kanssa eikä kukaan lukisi täältä koskaan mitään, jos mulla ei sattumalta Google Docseissa olisi lyhyt 9 kirjan lista siitä, mistä vielä pitäisi kirjoittaa. Hah.

Nick Mamatasin Under My Roof oli lähtökohdiltaan tosi hykerryttävä (pikkupojan isä rakentaa oman atomipommin pihalleen puutarhakääpiön sisään ja julistaa tonttinsa itsenäiseksi valtioksi ja niin juuri minäkin tekisin jos asuisin Yhdysvalloissa, etenkin jos kävisi niin että jollain kirotulla keinolla Sarah Palin nousisi valtaan bannaamaan kirjoja - no, se siitä) mutta sitten jotenkin kirja lössähti täysin. Ainakin omien muistikuvieni mukaan.

Luultavasti Prometheus-leiritaustani vuoksi olen nykyään vähän yliherkkä kaikelle, mikä haiskahtaa ateistiselta propagandalta, ja UMR haiskahti sellaiselta. En tiiä. En halua keskustella asiasta sen enempää, mutta sanottakoon nyt, että koen kaikenlaisen julistamisen hieman nolostuttavana ja rasittavana, ja ateistisen julistamisen erityisen rasittavana, ja tämä johtuu varmaan vain siitä, että 14-vuotiaan varmuudesta olen luiskahtanut 29-vuotiaan epävarmuuden tilaan eikä tulisi enää mieleenkään ilmoittaa kellekään, miten maailmankaikkeus makaa. Enkä soisi muidenkaan tekevän sitä.
(Ja kun sanoin, etten halua keskustella julistamisesta uskonnollisesta tai ateistisesta näkökulmasta, tarkoitin just sitä. Eli varaan mahdollisuuden poistaa kaikki asiaa koskevat kommentit, vaikka kommenttitulvasta tuskin tarvii olla huolissaan.)

Siinä lyhyesti perustelut sille, että hykerryttävästä lähtöasetelmasta huolimatta UMR saa 2 tähteä.

Kage Baker

Kage Baker on niitä harvoja kirjailijoita, joiden kirjoja lukiessani nauran lähes poikkeuksetta ääneen. Tämän lisäksi Bakerin kirjat ovat niin hyviä, että niitä pitää säännöstellä.

En ole yksin arvostukseni kanssa: rec.arts.sf.written -ryhmässä (jota joskus luin innokkaasti), on kirjoitettu, jotta:
"...when Baker publishes "Laundry, Shopping, and Errand Lists - 1975-1989: Annotated Version with Concordance", I'll buy a copy." (-jack tingle, rasfw)

Tämän kesän annos oli nimeltään Mother Aegypt, joka on novellikokoelma. Siinä tavataan pariinkin kertaan Lord Ermenwyr, johon hurmaannuin Anvil of the World -kirjan yhteydessä. Lisäksi yksi novelleista liittyy Bakerin Company-sarjaan. Muut ovat muilla tavoin ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Zomppeja

Zombiet ovat tunnetusti viihdyttävää sakkia, paljon mukavampia kuin vampyyrit tai muut öttiäiset.

David Wellingtonin kirja Monster Island on zomppikirja, ja sellaisenaan tietenkin varsin viehättävä. Tosin hetkittäin tulee vähän sellainen olo, että Walking Dead -sarjikset olisivat ehkä riittäneet, eikä zombieissa ole välttämättä sisältöä 3:n kirjan mittaiseen sarjaan - mutta sitten muistaa, että tässä nyt puhutaan zombieista voi hyvä isä sentään. Ja zombiet - gotta love 'em.

Sitäpaitsi Wellingtonin setä saa zomppiaiheeseen vähän uuttakin, tai uutta ainakin minun heikon tietämykseni valossa. (Kun selitin tätä uuttta, väitti kanssanisäkkääni kuitenkin, että moinen modernismi on silkkaa zombie-kerettiläisyyttä.)

Saatan lukea jatko-osatkin, etenkin jos kävelevät vastaan vaatien aivojani.

The Circus of Dr. Lao

Dr. Laon sirkuksesta on kirjoittanut Charles G. Finney vuonna 1935.

The Circus of Dr. Lao on mainio. Sirkus saapuu pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin mukanaan ihmeitä sieltä täältä: on satyyri, meduusa, rok-linnun poikanen, yksisarvinen ja ihmissusi, joitakin mainitakseni. On sirkuksen riemastuttavaa väkeä, joista ilahduttavin on välillä kaunopuheinen, sivistynyt ja mystinen, välillä huonoa englantia puhuva, aikansa stereotyyppiseltä kiinalaiselta vaikuttava sirkuksen johtaja Dr. Lao. Ja tietenkin yleisö, pikkukaupungin asukkaat jotka suhtautuvat näkemiinsä ihmeisiin kuka mitenkin, mutta joiden tarinat ja hahmot on aina kuvattu erinomaisen hyvin.

Suosittelen. Lämmöllä.

Snake Agent

Lisää Liz Williamsia. Tästä Snake Agentista pidin jokseenkin kovasti enemmän kuin Darklandista, joka ei sekään ollut huono.

Snake Agent sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen, aikaan jossa kokonaisista kaupungeista on tehty franchising-konsepteja. Singapore 3:ssa (muistaakseni) asustaa etsivä, joka on vastuussa poliisisuhteiden ylläpidosta Taivaan ja Helvetin välillä. Vaan nyt näyttää siltä, että käynnissä on laiton sielukauppa.

Snake Agentille on jatkoa kirjoitettu, ja se on hyvä se, koska kirjan parissa oli helppo viihtyä. Kirja oli ainakin minusta hieman Darklandia helpommin lähestyttävä, miljöö ja henkilöt aika sympaattisia ja juonikin toimi. Joten tämä tuli ahmaistua kesälomalla laiturilla. Tulee hyvä ja lämpöinen olo kun muistaa, että näitä on lisääkin.

Pitkään näitä oli muuten ihan kirotun vaikea löytää mistään. Ärsytti.

Night of Knives

Ian C. Esslemont on tuottanut oman panoksensa Malazan Empire -sarjaan: kirjan nimeltä Night of Knives.

Ensinnäkin on sanottava, että Malazan Empire -sarjan kirjat (joita enimmäkseen suoltaa Steven Erikson, herra Esslemontin ystävä) ovat tiiliskiviä, joilla voi huoletta kolkata murtovarkaan tai prässätä vaatteita. Olen lukenut muutamia, ja jostain toistaiseksi vielä selvittämättömästä syystä ihan pitänytkin niistä.

NoK on sarjan tyyliin myös muokattu muotoon "tiiliskivi", mikä suppeamman sisällön johdosta tarkoittaa selkokielisiin kirjoihin sopivaa fonttia ja nopeaa lukuvauhtia. Se onkin hyvä, sillä parasta, mitä kirjasta voin sanoa on, ettei sen kanssa ainakaan kovin pitkään tarvitse tuhlata aikaa.

Ei NoK mikään ihan susi ole, mutta ei se kyllä ole kovin kiinnostavakaan. Kirjassa juostaan paikasta toiseen ympyrää yhden yön aikana sellaista vauhtia, että vähemmän kiinnostuneet tippuvat kärryltä viimeistään sivulla 120. Ja vähemmän kiinnostuneeksi on helppo ruveta, kun henkilöhahmoista kenenkään kohtalo ei jaksa liikuttaa tippaakaan.

Naurujen maa

Meillä on Jonathan Carrollin Naurujen maa sekä suomeksi että englanniksi. Kanssanisäkäs kun sai suomennetun laitoksen joululahjaksi, ja itse olin ostanut englanninkielisen version aiemmin.
Luin kirjan kuitenkin laiskuuden iskiessä suomeksi. Kanssanisäkäs oli pitänyt kirjasta kovasti. Minäkin pidin; päähenkilö lähtee tutkimaan lapsuutensa suosikkikirjailijan elämää ja inspiraationlähteitä ja löytää jännittäviä asioita penkoessaan kirjailijan kotikaupungissa. Tästä tuli ihan mieleen se, miten voimakkaasti sitä uppoaa joihinkin kirjoihin. Lapsena ehkä vielä voimakkaammin. Tai sitten ei.

On kyllä huomautettava, että lapsuuden suosikkikirjailijan teokset vaikuttivat ihan kuolettavan ärsyttäviltä, sikäli kun niihin nyt kirjan kautta sai tuntumaa.

Tyyli on kai jotain maagista realismia tai sen sellaista - tästä pitänevät nekin jotka eivät voi sietää maahisia tai muuta fantasian peruskuvastoa.
Suomennos oli kaiken lisäksi mainio.

Totuus ruoasta

Koska BBC:n sarja Totuus ruoasta jäi enimmäkseen katsomatta, piti lainata sarjasta kirjoitettu kirja.

Kirja perustuu tosiaan aika tiukasti sarjan jaksoihin, eikä nyt välttämättä sisällä mitään kovasti uutta jos on jotakuinkin selvillä siitä, että vihannekset ovat hyvästä ja kovat rasvat ei niinkään.

Mutta toisaalta, kirja on kiinnostava ja helppolukuinen ja kun sitä lukee, alkaa tosissaan tehdä mieli kaikkea terveellistä, kuten tomaatteja, pinaattia ja valkosipulia.

Kuvat on kivoi, kanssa.

The Fade

Ostin Chris Woodingin The Faden ihan vaan siksi, että kuvittelin sen sijoittuvan johonkin vedenalaiseen kaupunkiin - kaunis kansikuva hämäsi.

Ei se sitten sijoittunutkaan meren alle, vaan maan; päähenkilö asui luolamaisessa kaupungissa kuunsa pinnan alla. Pinta oli käytännössä asumiskelvoton auringon tappavan säteilyn vuoksi.

Tässäkin päähenkilö on salamurhaajatar, joka kompastuu salajuoneen jouduttuaan vihulaisten vangiksi. Sarjamurhaajatar tekee juonesta omat johtopäätöksensä, eikä aio jäädä toimettomaksi kun kaupunkia ja kansaa uhataan.

The Fade oli mainio, vaikka lupaus vedenalaisuudesta karusti petettiinkin. Asiat eivät olleet kovin yksiselitteisiä, kerronta eteni sekä menneisyydestä kirjan alkuhetkeen että alkuhetkestä eteenpäin (ja toimii hyvin), eikä onnellinen loppu ole itsestäänselvä asia. Kuun alla asuu kulttuureita, jotka ovat niin eristyksissä asuinpaikassaan, että avaruusoopperan sijaan nähdäänkin oma, pieni maailmansa.

Suosittelen.

Darkland

Darkland on Liz Williamsin scifikirja, jossa salamurhaajatar lähtee kaukaiselle planeetalle vanhan vihulaisensa perässä.

Minusta Darkland ei ollut ollenkaan pöllömpi, vaikkakin välillä aika karu (ts. kirjassa ollut seksi oli väkivaltaista, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan.)
Salamurhaajatar on sankarittarenakin ihan piristävä; aikoinaan kovasti vahingoittunut ja toisen silmänsä menettänyt, eikä siis mikään missi. Pidin lisäksi sankarittaren kotiplaneetasta, ja vieraskin planeetta alkuperäisine asujaimistoineen oli kuvattu varsin kiehtovasti. Näille elementeille rakentuu toimiva tarina, jolla on oma, hieman kiero luonteensa. Ei ehkä muistettavin kirja ikinä, mutta sopii tosi hyvin kesän helteisimpään aikaan laiturilla luettavaksi.

Tälle on jatko-osakin kirjoitettu (ja kirjassa hyvin pedattu) - ja se pitää ehkä lukea.

Nick Cave

Nick Cave on yksi lemppareitani musikanttina, joten kun nyt vauhtiin näiden artistielämäkertojen kanssa pääsin - keväällä luin Johnny Cashista, siis - päätin jatkaa hyvää putkea.

Ian Johnston kirjoitti joskus vuonna 1996 julkaistun elämäkerran Bad Seed, jossa on tietysti sellainen perustavanlaatuinen ongelma että se on 12 vuotta vanha ja täten siitä puuttuu ainakin 1 avioero ja 1 avioliitto - siis joista minä tiedän. Koska itse tutustuin Caven musiikkiin noin 11 vuotta sitten, tämä on tavallaan vähän sääli. Minä olisin halunnut tietään Totuuden Cavesta ja P. J. Harveysta.
Kirja tosin ei juuri sivua Caven setää yksityishenkilönä ja kaikki itse kohteen antamat kommentit on annettu joillekin muille medioille. Cave siis jää melko etäiseksi, joten liekö tuo viimeisen 12 vuoden puute suurikaan harmi.

Kirjasta iso osa on omistettu erilaisten settilistojen ja keikkakuvausten esittelylle. Näistä jälkimmäiset ovat ihan kiinnostavia ja jopa hauskoja. Edelliset taas toimivat unilääkkeenä.

Jos kirja kertoisi kenestä tahansa muusta, se saisi 2 tähteä.

Austerlitz

Isäpuoleni huomautti eräänä kesäisenä päivänä, että W. G. Sebaldin Austerlitz on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Minä jos kuka ymmärrän vinkin, ja käytin seuraavat 1,5 vuorokautta Austerlitzin parissa. Se oli ehkä vähän turhan kova vauhti, mutta puolustuksekseni on sanottava, että kirja oli tosi kiehtova.

Kirjan kertoja kertoo sattumalta ja tarkoituksella uudestaan ja uudestaan tapaamansa Austerlitzin tarinan. Austerlitz on lähetetty lapsena pois juutalaisvainojen jaloista. Tästä alkaa juurettomuus, jonka korjaaminen ei ole helppoa. Muistot palaavat mieleen assosiaatioiden kautta; eri paikkojen ja tilojen herättämien muistojen. Tästäpä syystä kirjassa käsitellään melkoisen kiinnostavasti myös arkkitehtuuria.

Suosittelen lämmöllä.

Ilki ihana

Kiva kun suomentajat tekevät töitä näppäimistöt sauhuten. Muuten tätä Melissa Marrin kirjaa Ilki ihana ei olisi varmaan ikinä saatu kirjastoon, ja olisin joutunut maksamaan siitä riihikuivaa rahaa.

No, on sitä turhempaakin tullut ostettua.

Ilki ihanan päähenkilö Aislinn näkee keijuja, jotka ovatten kaameita. Ja ilkeitä. Ja joita kukaan muu ei näe.
Ja sitten keijujen kuningas päättää mennä Aislinnin kanssa naimisiin. Ooh, the romance.
Tähän asti juonikehitelmä kuulostaa joltain, mitä olisin itsekin voinut kirjoittaa 7-vuotiaana, mutta onneksi tästä noustaan hieman modernimmalle tasolle.
Aislinn on lopulta ihan reipas ja nykyaikainen tyttö joka tietää mitä haluaa.

Että joo. Ihan hyvä.

The Last Wish

En oikein tiennyt mitä odottaa Andrzej Sapkowskin kirjalta The Last Wish, jota kirjastossa oli tasan yksi kappaletta ja joka edelläni varausjonossa olevien lukunopeudesta päätellen oli TYL-SÄ mutta jota kuitenkin oli kehuttu ...

Ja sitten se olikin ihan MAINIO. Hykerryttävä. Riemastuttava. Ihana. Halusin heti ostaa sen omaksi, mutta päätin odottaa kunnes rikastun tai Akateemisessa on pokkariale, kumpi nyt ensin tuleekaan.

Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Se näyttää tältä, että tunnistatte sen kaupassa tai kirjastossa:

Cowboy Angels

Paul McAuleyn Cowboy Angels oli poimittu jo aiemmin mainitsemaltani viime vuonna ilmestyneiden hyvien kirjojen listalta ja minusta onnistui lähinnä todistamaan, ettei ikinä pidä luottaa sokeasti muiden mielipiteisiin. Onneksi sain sen kirjastosta.

Kuvittelen aikaisemmin lukeneeni McAuleylta kirjan Whole Wide World ja suhtautuneeni siihen koko lailla samoin. Siis "meh".

Kirja on trilleri, enimmäkseen. Trilleri, joka sijoittuu rinnakkaisten universumien, rinnakkaisten Yhdysvaltojen ja aikamatkailun kiemuroihin. Minulle tuli päänsärky. Ja hiipivä epäilys siitä, että monille jenkeille muu maailma on todella niin olematon kuin se CA:n päähenkilöitymille oli.

McAuleyn varhainen scifituotanto on ilmeisesti lukemisen arvoista; taidan kuitenkin jättää senkin väliin. Suurin ongelma sekä WWW:n että CA:n kanssa oli se, ettei lukeminen ollut niinkään nautittavaa kuin takkuista.

Kirja kirjassa

Onpas taas kestänyt.

Charles de Lintin The Little Country on istunut kirjahyllyssä aika monta vuotta jo, ja nyt sitten vihdoin päätin lukeakin sen.

Se ei ollut lainkaan huono, jos nyt ei mikään ihan tajunnanräjäyttäjäkään.
Kirjassa on ikään kuin kirja kirjan sisällä niin, että päähenkilön lukemaa kirjaa lukee myös lukija, siis minä. Välillä ratkaisu toimii, ja välillä se toimii vain tärkeimpien sanottavien alleviivauksena ja sehän on vähän rasittavaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1991 ja sijoittuu ehkä vuoteen 1989, ja se näkyy tietenkin siinä, ettei kellään ole kätevästi kännykkää. Mutta se näkyy muussakin: tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan. Silloin 80-luvun lopulla pahiksetkin olivat näköjään jotenkin viattomampia. Melkein sääliksi kävi.

Sanottakoon vielä, että noin sivulla 200 olin valmis heittämään kirjalla kanadanhanhea. Ärsytti niin paljon juonikuvio, jossa draamaa saadaan väärinkäsitysten maksimoinnilla. Onnneksi tästä päästiin nopeahkosti eroon.

Suosittelen kovasti kaikille, jotka uskovat pitävänsä Cornwallin maisemien kuvauksesta.

Vielä yksi: Tooth and Claw

Viimeksi luin loppuun Jo Waltonin kirjan Tooth and Claw, joka on ... no ... viktoriaaninen romaani, jonka päähenkilöt ovat lohikäärmeitä.

Askarruttavin kysymys, joka kirjasta jäi vaivaamaan on seuraava: mistä lohikäärmeet ovat löytäneet tarpeeksi laajoja luolia kaupunkien perustamiseen?
Koska jalka-metri -konversiot eivät suju tuosta noin vaan, minulla ei ole aavistustakaan, kuinka isoja otukset oikeasti olivat.

Kirja kertoo perheestä ja juoni on samaan tapaan jännittävän vauhdikas kuin vaikkapa Austenin kirjojen juonet ovat jännittäviä ja vauhdikkaita. Kirja on silti mainio ja mukaansatempaava.

Millainen olisi yhteiskunta, jonka jäsenet ovat lohikäärmeitä? Lohikäärmeet osaavat lentää ja syöstä tulta - kaikki tosin eivät osaa, eivätkä kaikki saa. Palvelijoiden siivet sidotaan. Lisäksi lohikäärmeet kasvavat isoksi vain syömällä toisia lohikäärmeitä. Ylä- ja alaluokkien erot tulevatkin näkyviin siinä, kellä on mahdollisuus - ja oikeus - syödä kuolleita lohikäärmeitä. Tai alamittaisia mutta eläviä. Naaraslohikäärmeillä ei ole kynsiä, ja he ovatkin riippuvaisia suojelusta - oman paikan etsiminen yhteiskunnassa on kirjassa yhtä kiperä kysymys kuin joissakin Austeneissa, joita olen lukenut.

Minusta TaC oli ihan tavattoman hyvä - jos se nyt saa vain 4/5 pistettä tai tähteä tai mitävaan, se johtuu siitä, ettei se kuitenkaan, syystä tai toisesta, ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmin lukemani Waltonin Farthing.

The Dark River

John Twelve Hawksin The Dark River on jatkoa The Traveller -kirjalle.

Molempia kirjojen ongelmia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoinen ja tylsä alku
• Kliseisyys ja ennalta-arvattavuus
  
• Rasittavat henkilöhahmot, joista toistaiseksi yksikään ei ole ollut pidettävä tai edes kovin uskottava
• Tietty yksiulotteisuus henkilöhahmoissa
• Mahdollisesti lukijan typeryydestä johtuva epämukava fiilis siitä, että keksittyä ja fiktiota on liian vaikea erottaa toisistaan
• Hieman luennoiva ote
  
• Takakannen vertaus Da Vinci -koodiin.
  

Molempien kirjojen hyviä puolia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoisen ja tylsän alun jälkeen kohtuullinen mukaansatempaavuus
• Da Vinci -koodia parempi kirjoitustyyli (jos nyt ei mistään klassikosta puhutakaan)
• Luennoivasta otteesta huolimatta havainto siitä, että yksityisyys häviää helposti teknologian kehityksen mukana jos siitä ei pidä kiinni
• Kirjojen kohtuullinen toimivuus yksittäisinä kirjoina eikä sarjan osina.

Lopputulos: kannattaa lukea, mutta ei odottaa mitään elämää suurempaa.

Suomu

Sari Peltoniemen Suomu-kirjasta nappasin suosituksen Pasi Ilmari Jääskeläisen blogista.
(Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on muuten mainio kirja, joka kannattaa ilman muuta lukea.) (Minä muuten kerran, eräällä foorumilla, ajauduin herra Jääskeläisen kanssa keskusteluun mainostuksesta. Jälkikäteen olen katunut asiaa hurjasti, koska luullakseni sanoin turhan tiukasti, ja rehellisesti puhuen, taisin olla tosi pöljä.) (En kyllä tiedä, olisinko katunut asiaa niin hurjasti jos Lumikko ei olisi niin mainio kirja.)

Takaisin Suomuun. Suomu on varmaan lähinnä nuortenkirja, jota ehkä voisi pitää vaihtoehtoisena historiana. Suomu käyttää hyväkseen fantasia- ja vampyyrielementtejä, mutta ei aivan perinteisesti. Mitään yksiselitteisen pahaa kirjassa ei esimerkiksi näytä olevan. Toisaalta joissakin kohdissa esimerkiksi henkilöiden motiivit jäävät hieman auki.

Mitä sitten tykkäsin? Tykkäsin, kyllä, kovasti - jos nyt en aivan hurmaantunut. Kirja koostuu päähenkilö Oonan kirjeistä isälleen, ja vaikka enimmäkseen ratkaisu toimii hyvin, välillä se tuntuu hieman epäuskottavalta. Silti, Oonan tausta selviää pikku hiljaa kirjeiden myötä, ja se on lähes yhtä kiinnostava kuin kirjan nykyhetki. Oona on kyllä hyvinkin uskottava hahmo, eikä kirjeiden kanssa tule kertaakaan sellaista älä-nyt-viitsi -oloa, jossa kirjoittaja kuvailee asioita joita vastaanottajan ilman muuta pitäisi tietää.
Tykkäsin Suomussa myös kovasti siitä, että se otti tuttuja elementtejä ja käsitteli niitä omalla tavallaan ja ympäristössä, johon harvemmin varsinkaan nuortenkirjoja sijoitetaan.

Mestaritonttu

Olen TAAS jäljessä, kirottua. Yritän hoitaa nämä nyt aikajärjestyksessä.

En missään nimessä myönnä suhtautuvani kovin nostalgisesti lapsuuteen - olkoonkin, että silloin sekä kesät että kirjat olivat pidempiä, limsa parempaa ja sarjakuville aikaa - mutta silloin tällöin luen uudestaan lempparikirjojani, joista ihan ehdottomasti yksi oli Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. (Enkä näköjään ole yksin: Hesarin äänestyksessä Mestaritonttu kohosi suosituimmaksi kotimaiseksi lasten- ja nuortenkirjaksi.)

Luin sen uudestaan taas hiljattain, ja olin hieman masentunut ainoastaan siitä, miten paljon kirja oli lyhentynyt. Muutoin se ylsi kyllä hyvinkin samalle tasolle kuin vuonna, erm, kaheksankytjotain kun sain sen äidiltä.

Kirjahan on jatkoa hyvin lyhyelle satukirjalle Päivikin satu. Mestaritonttu on kuitenkin jännittävämpi noitineen ja tonttuineen ainakin minusta. Kyöpelinvuori vaikutti yhä yhtä kiehtovalta, jos nyt ei enää niin kovin pelottavalta. Mestaritonttu tuntuu myös hyvin suomalaiselta - mikä on tietenkin ihan taivaallista, kun yleensä suomalainen sadunkerronta jää anglosaksisen perinteen jalkoihin niin että hujahtaa. Kielenkäyttö on sitäpaitsi ihanaa: kuka enää sanoo "Älä ole milläsikään" - ja kuka voi olla nauttimatta tuon lukemisesta?

Meemi

Meemi jee! SFX:n lukijoiden suosikki-SF-kirjailijoita. Kursiivilla ne, joilta jotain on luettu ja boldattuna ne joita voi myös suositella. Napattu Siniltä (uskallanko linkittää?)
(Leikin myös väreillä ja suttasin harmaalla ne joita en suosittele kenellekään.)

Tällä paljastuikin noloja lukemattomuuksia.

100. James Herbert
99. Gwyneth Jones
98. Sara Douglass
97. Charles Stross
96. Terry Goodkind - valitettavasti
95. Brian W. Aldiss
94. Ken MacLeod
93. Olaf Stapledon
92. Michael Marshall Smith
91. Jon Courtney Grimwood
90. Christopher Priest
89. Jonathan Carroll
88. Scott Lynch
87. David Weber
86. M. John Harrison
85. Jacqueline Carey
84. Kim Stanley Robinson
83. Theodore Sturgeon
82. J. V. Jones
81. Joe Abercrombie
80. Joe Haldeman
79. Simon Clark
78. George Orwell
77. Samuel R. Delaney
76. Charles de Lint
75. Julian May
74. Edgar Rice Burroughs
73. Robert Silverberg
72. Susanna Clarke
71. Stanislaw Lem
70. Larry Niven
69. Alfred Bester
68. Katherine Kerr
67. Jack Vance
66. Harry Harrison
65. Marion Zimmer Bradley
64. Richard Matheson
63. Dan Simmons
62. Elizabeth Haydon
61. Terry Brooks
60. Richard Morgan
59. Stephen Baxter
58. Jennifer Fallon
57. Mercedes Lackey
56. C. J. Cherryh
55. Harlan Ellison
54. Jasper Fforde
53. Octavia Butler
52. J. G. Ballard
51. Robert E. Howard
50. Sherri S. Tepper
49. H. P. Lovecraft
48. Mervyn Peake
47. Jules Verne
46. Alastair Reynolds
45. Neal Stephenson
44. Clive Barker
43. Jim Butcher
42. Tad Williams
41. Kurt Vonnegut
40. Trudi Canavan (miten voi olla näin korkealla? En tajua.)
39. Michael Moorcock
38. David Eddings
37. Alan Moore
36. Orson Scott Card
35. Stephen Donaldson
34. Gene Wolfe
33. China Mieville
32. Raymond E. Feist
31. Lois McMaster Bujold
30. Roger Zelazny
29. Anne McCaffrey
28. Steven Erikson
27. William Gibson
26. Guy Gavriel Kay
25. C. S. Lewis
24. Diana Wynne Jones (Liina loves!)
23. John Wyndham
22. Philip Pullman
21. Robin Hobb
20. Stephen King
19. Ray Bradbury
18. Arthur C. Clarke
17. Robert Jordan
16. J. K. Rowling
15. Robert Heinlein
14. Frank Herbert
13. Peter F. Hamilton
12. David Gemmell
11. Ursula K. LeGuin
10. Robert Rankin
9. H. G. Wells
8. Philip K. Dick
7. Iain M. Banks
6. Isaac Asimov
5. George R. R. Martin
4. Douglas Adams
3. Neil Gaiman
2. J. R. R. Tolkien
1. Terry Pratchett

Neljä yhden hinnalla: Kitty

Olen ahminut Carrie Vaughnin Kitty-sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat noin viikossa, mutta en nyt jaksa kirjoittaa niistä erikseen. Hyviä ovat.


Tutkitaanpa ensin kirjojen nimiä:

1. Kitty and the Midnight Hour
2. Kitty Goes to Washington
3. Kitty Takes a Holiday
4. Kitty and the Silver Bullet

Ihanhan tässä tulee mieleen ala-aste ja Neiti Etsivä -ajat, niisk. Pisteet nimistä, siis.

Vampyyri- ja ihmissusijutut on nyt kerrassaan kuuminta hottia genressä. Anita Blake on tunnettu vampiirinmetsästäjätär jonka seikkailuista kirjoittaa eräs rouva Hamilton. Viimeisen vuoden aikana olen lukenut myös Patricia Briggsin tarinoita Mercedes-neidistä, joka ei ole ihmissusi vaan jonkinlainen skinwalker (siis voi muuttua kojootiksi.) Muitakin on. Mutta Kitty Norville on eka joka kolahtaa ihan tosissaan. (Buffya lukuunottamatta tietenkin.)

Anitasta ja Mercysta tuli molemmista vähän vaivautunut olo. Ihan kuin kirjailija kirjoittaisi omaa fantasiaansa kaikkien luettavaksi. Sekä Anita että Mercy ovat kerrassaan ihmeellisiä ja miehet tappelevat heistä, mikäli eivät palvo maata sankarittarien jalkojen alla. Sittemmin kävi ilmi, että tällaiselle kirjoitustyylille on ihan termikin, Mary Sue. Minua ei kirjallisuuskritiikki niin kiinnosta, mutta tällaisesta mary-sueismista tulee vähän vaivautunut olo. Kuin olisi tirkistelemässä jotakuta.

Ihmissusi Kitty ei - ainakaan minusta - ole tippaakaan Mary Sue. Kittyn ihmissuhteet eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, eikä Kittyn elämä ole sen helpompaa tai naurettavasti vaikeampaa kuin tavallisten tallaajien. Kitty jopa kehtaa haluta hieman mainetta ja kunniaa silloin tällöin.

Sen lisäksi Kitty törmää ilmiöihin, jotka ovat merkittäviä sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Esimerkiksi kakkososassa käsitellään yksilön oikeuksia; myöhemmin sarjassa tulee vastaan esimerkiksi lapsettomuutta ja läheisen sairastumista. Eikä helppoja ratkaisuja ole. Kirjojen juoni tuntui joko läheiseltä tai muutoin uskottavalta - siis sikäli kun vampyyrit ja ihmissudet ikinä voivat tuntua uskottavilta - ja Kittyn kehitys on ainakin näiden parin ensimmäisen kirjan ajan aika selvää.

Kaiken tämän lisäksi Kitty on ihan kauhean viihdyttävä ja hauska. Me likes.

The H-Bomb Girl

Luullakseni ensimmäinen Stephen Baxterini on nuortenkirja The H-Bomb Girl.

THBG oli hyvä. Kannessa mainostettiin, että sopii Dr. Whosta tykkääville, ja siinä oli kieltämättä jotain samaa. Lisäksi se oli hyvä sukellus 60-luvun Liverpooliin ja Kuuban ohjuskriisiin ja Beatleseihinkin.

Aikamatkailu on tietysti aina kivaa. Tässä oli myös sodanvastaisuutta; ydinsodan kuvaukset olivat karmaisevia. Toisaalta kävi hyvin selväksi se, miten 60-luvulla on eletty ydinpommin varjossa, vähän kuin tänään ilmastonmuutoksen pelossa. (Enkä nyt ollenkaan sano, etteivätkö molemmat olisi varsin aiheellisia pelkoja.)
Kirjoitustyylistä on vielä sanottava seuraavaa: osa kirjasta on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Karseaa päiväkirjafonttia lukuunottamatta nämä pätkät on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin joka kerta kun niistä siirryttiin takaisin näkymättömään kertojaan.

Vaikka loppua kohti juoni - tai roistojen motiivit - kävivät hieman jännittäviksi (tahdon sanoa, epäuskottaviksi), oli kirja muutoin kaikin puolin vallan mainio.

...repeat after me

Charles de Lint on ollut viime aikoina minulle vähän vaikea kirjailija. Osa CdL:n kirjoista on niin mahtavia, että henki salpautuu, ja loput ovat niitä edellisiä uudelleen kirjoitettuina. Aikoinaan esimerkiksi ihastuin kauheasti Forests of the Heartiin (joka kyllä saattoi olla uudelleenkirjoitus mutta minulle oli ensikosketus) ja hamstrasin kaiken mitä de Lintin tuotannosta käsiini sain. Kirja kirjalta suhtauduin koko tyyppiin laimeammin, kunnes yhtäkkiä kirjastosta tuli vastaan The Blue Girl, joka oli vaihtelun vuoksi erinomainen.

Nyt oli vuorossa Little (Grrl) Lost, joka tuntui valitettavasti sinisen tytön toistolta. Auts. Sopii myös teineille. Tai ehkä pelkästään teineille.
En jaksa jorista siitä enempää; jos hyvä urbaani fantasia kiinnostaa, FotH tai TBG ovat molemmat varteenotettavia, ja pääkaupunkiseudun asukkaat löytävät ne sitäpaitsi kirjastostaan.

Sen sijaan huomautan, että yksi tai kaksi de Lintin kirjaa kannattaa hyvinkin tsekata, mutta tauko on pidettävä heti kun juonen- ja sanankäänteet alkavat tuntua ennalta tutuilta.

Kauhun ja kauneuden valtakunta

Fitcheristä eteenpäin. Libba Brayn Kauhun ja kauneuden valtakunta (A Great and Terrible Beauty) sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle (vai 1800-luvun loppupuolelle? En muista enää) englantilaiseen tyttökouluun. Sisäoppilaitokseen siis, mutta noitamenoilla.

Täten olisin varmaankin rakastanut tätä, sanotaan, 12-vuotiaana. (Ja nuorille aikuisille tämä kai on suunnattukin. Oi mikä termi.) Nyt en enää rakastanut.
Fantasiaelementit oli sotkettu mukaan sen verran kökösti, että välillä piti kiristellä hampaita. (Ennustus? Ennustus! EI ENÄÄ ENNUSTUKSIA! Niin, ja trilogiavaroitus tähän.) Seuraavan kerran kiristelin hampaita kirjan loppupuolella kun jotkut kirjailijan viestit tuntuivat hieman alleviivatuilta. Lopussa oli kyllä ihan hyvä juonenkäänne, ja henkilöhahmot vaikuttivat lievästi epämiellyttäviltä ja täten inhimillisiltä.
Ennustuksen käytön valitettavuus ei kuitenkaan estänyt minua kävelemästä halki Helsingin lukien kirjaa loppuun. Kyllä, minä se olin.

Suomennos oli muuten aikas mukava. Ei sinänsä mikään ihme, kun suomentaja Laura Honkasalo on ilmeisesti itsekin kirjailija.

Kauheasti jäljessä

Nyt pitää ottaa vähän kiinni, kun olen ehtinyt lukea mutta en blogata. Haa.

Gregory Frostin Fitcher's Brides on kirja jota silmäilin Akateemisessa ainakin vuoden enkä ikinä ostanut sitä. Luultavasti lähinnä siksi, että suhtauduin Fairy Tales -sarjaan jo vähän varauksella. Sarjassahan kirjoitetaan "aikuisille" tulkintoja vanhoista saduista. Nyt FB löytyi kirjastosta.

FB perustuu kahteen satuun, Siniparran huoneeseen ja Fitcher's Birds -nimiseen tarinaan, joka ei ollut ennalta tuttu mutta kovasti kyllä samankaltainen kuin Siniparran huone. Siniparta taas on ainakin minulle tuttu lähinnä kirjasta Neiti Etsivä ja Siniparran huone - se oli noin 9-vuotiaana suosikkini koska siinä oli hulvattoman paljon pussailua sarjan yleiseen tasoon nähden (2 pusua) ja se oli aika pelottava.

Ahem. FB oli myös hieman pelottava, ja sikäli ihan onnistunut. Juonenkuljetuksellisesti siinä oli lievä ongelma; miksi ihmeessä muka kolmas - ja fiksuin - sisar haluaa mennä naimisiin sen tyypin kanssa, jonka kanssa sisaretkin ovat jo olleet naimisissa ja ilmeisen huonoin tuloksin? Tämä onnistutaan jotenkin kiertämään kohtuullisen uskottavasti, ja muutenkin juoni toimii ihan ok. Asetelma on kiinnostava: Siniparta on tässä Fitcher, saarnaaja joka väittää tietävänsä päivämäärän maailmanlopulle. (Tässäkään ei käy ilmi, mitä sitten tehdään kun epäonnistutaan maailmanlopun toimittamisessa. Asia, jota olen aina miettinyt.) Henkilöhahmot eivät kovin syviä ole, mutta toisaalta se sopii sadunkerronnalliseen ilmeeseen jotenkin. Tämä myös ON fantasiaa, jos sellainen ei jotakuta miellytä. Fantasiaelementit kuitenkin ainakin minusta oli rakennettu paikalleen juonenkuljetusta varten, eikä se ihan toiminut.

Minä tykkäsin, mutten rakastunut; rakastumiseen olisi vaadittu muutakin kuin se, että ennalta tutut tai arvatut juonenkäänteet olivat pelottavia.

Etten unohda

Kävin Tanskassa, ja reissulla luin ihan kelvollisen mutta ehkä hieman unohdettavan kirjan Lady of Mazes. (Josta tuotoksesta vastaa setä nimeltä Karl Schroeder.)

No, toden sanoakseni sitä oli aluksi hieman hankala seurata ja lopuksi ei ehkä ihan tarpeeksi kiinnostava seurata. Kirjan ajatus siitä, että valittu teknologia määrittelee elämäntyylin oli kyllä hyvä, samoin kuin muutama muukin ajatus.

Minusta kirjassa oli kuitenkin parasta se, että etukannen kehaisu (Stephen Baxterilta) kuuluu seuraavasti: "This is hard SF at it's best" ja takakannen kehaisu, että "A Romantic Times Bookclub Magazine Top Pick" - ja minä kun ajattelin että kirja voi olla joko tai mutta ei molemmat. Vaikka mitäs minä romantillisista kirjoista ymmärrän ja Romantic Timesista vielä vähemmän. (Jaa, lehtihän väittää kirjoittavansa myös scifistä. Käsittämätöntä.)
Toiseksi parasta kirjassa oli se, että mietti oliko se enemmän kovaa scifiä vai romantillista. Lopputuloksen voi selvittää itse joko lukemalla kirjan tai lukemalla seuraavan tekstin: (kovaa scifiä.)

Spin

Robert Charles Wilsonin Spin käynnistyi jotenkin tavattoman hitaasti, mutta olikin sitten tosi hyvä.


Minusta ainakin; en tietysti lue scifiä ihan kauheasti, mutta siinä oli sekä uusia ajatuksia (vaikka lampaiden syödä) ja kaiken lisäksi se oli viihdyttävä.
Ei voi kuin suositella.

Alussa tähdet katoavat; tähtien katoamista seuraa kolme teini-ikäistä. Kaikelle on hurja selitys, joka muuttuu hurjemmaksi (ei epäuskottavasti vaan vau-tavalla) kirjan edetessä. En voi kertoa enempää, sillä omatuntoni ei ikinä antaisi anteeksi spoilaamista. Mutta sen lisäksi, että ideat olivat hurjia, oli kirjassa - joka tietysti seuraili niitä kolmea teini-ikäistä aikuisuuteen - jotain hyvin inhimillistä.
Aion hankkia jatko-osan heti, kun Akateemisen pokkariale alkaa.