Vielä yksi: Tooth and Claw

Viimeksi luin loppuun Jo Waltonin kirjan Tooth and Claw, joka on ... no ... viktoriaaninen romaani, jonka päähenkilöt ovat lohikäärmeitä.

Askarruttavin kysymys, joka kirjasta jäi vaivaamaan on seuraava: mistä lohikäärmeet ovat löytäneet tarpeeksi laajoja luolia kaupunkien perustamiseen?
Koska jalka-metri -konversiot eivät suju tuosta noin vaan, minulla ei ole aavistustakaan, kuinka isoja otukset oikeasti olivat.

Kirja kertoo perheestä ja juoni on samaan tapaan jännittävän vauhdikas kuin vaikkapa Austenin kirjojen juonet ovat jännittäviä ja vauhdikkaita. Kirja on silti mainio ja mukaansatempaava.

Millainen olisi yhteiskunta, jonka jäsenet ovat lohikäärmeitä? Lohikäärmeet osaavat lentää ja syöstä tulta - kaikki tosin eivät osaa, eivätkä kaikki saa. Palvelijoiden siivet sidotaan. Lisäksi lohikäärmeet kasvavat isoksi vain syömällä toisia lohikäärmeitä. Ylä- ja alaluokkien erot tulevatkin näkyviin siinä, kellä on mahdollisuus - ja oikeus - syödä kuolleita lohikäärmeitä. Tai alamittaisia mutta eläviä. Naaraslohikäärmeillä ei ole kynsiä, ja he ovatkin riippuvaisia suojelusta - oman paikan etsiminen yhteiskunnassa on kirjassa yhtä kiperä kysymys kuin joissakin Austeneissa, joita olen lukenut.

Minusta TaC oli ihan tavattoman hyvä - jos se nyt saa vain 4/5 pistettä tai tähteä tai mitävaan, se johtuu siitä, ettei se kuitenkaan, syystä tai toisesta, ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmin lukemani Waltonin Farthing.

The Dark River

John Twelve Hawksin The Dark River on jatkoa The Traveller -kirjalle.

Molempia kirjojen ongelmia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoinen ja tylsä alku
• Kliseisyys ja ennalta-arvattavuus
  
• Rasittavat henkilöhahmot, joista toistaiseksi yksikään ei ole ollut pidettävä tai edes kovin uskottava
• Tietty yksiulotteisuus henkilöhahmoissa
• Mahdollisesti lukijan typeryydestä johtuva epämukava fiilis siitä, että keksittyä ja fiktiota on liian vaikea erottaa toisistaan
• Hieman luennoiva ote
  
• Takakannen vertaus Da Vinci -koodiin.
  

Molempien kirjojen hyviä puolia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoisen ja tylsän alun jälkeen kohtuullinen mukaansatempaavuus
• Da Vinci -koodia parempi kirjoitustyyli (jos nyt ei mistään klassikosta puhutakaan)
• Luennoivasta otteesta huolimatta havainto siitä, että yksityisyys häviää helposti teknologian kehityksen mukana jos siitä ei pidä kiinni
• Kirjojen kohtuullinen toimivuus yksittäisinä kirjoina eikä sarjan osina.

Lopputulos: kannattaa lukea, mutta ei odottaa mitään elämää suurempaa.

Suomu

Sari Peltoniemen Suomu-kirjasta nappasin suosituksen Pasi Ilmari Jääskeläisen blogista.
(Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on muuten mainio kirja, joka kannattaa ilman muuta lukea.) (Minä muuten kerran, eräällä foorumilla, ajauduin herra Jääskeläisen kanssa keskusteluun mainostuksesta. Jälkikäteen olen katunut asiaa hurjasti, koska luullakseni sanoin turhan tiukasti, ja rehellisesti puhuen, taisin olla tosi pöljä.) (En kyllä tiedä, olisinko katunut asiaa niin hurjasti jos Lumikko ei olisi niin mainio kirja.)

Takaisin Suomuun. Suomu on varmaan lähinnä nuortenkirja, jota ehkä voisi pitää vaihtoehtoisena historiana. Suomu käyttää hyväkseen fantasia- ja vampyyrielementtejä, mutta ei aivan perinteisesti. Mitään yksiselitteisen pahaa kirjassa ei esimerkiksi näytä olevan. Toisaalta joissakin kohdissa esimerkiksi henkilöiden motiivit jäävät hieman auki.

Mitä sitten tykkäsin? Tykkäsin, kyllä, kovasti - jos nyt en aivan hurmaantunut. Kirja koostuu päähenkilö Oonan kirjeistä isälleen, ja vaikka enimmäkseen ratkaisu toimii hyvin, välillä se tuntuu hieman epäuskottavalta. Silti, Oonan tausta selviää pikku hiljaa kirjeiden myötä, ja se on lähes yhtä kiinnostava kuin kirjan nykyhetki. Oona on kyllä hyvinkin uskottava hahmo, eikä kirjeiden kanssa tule kertaakaan sellaista älä-nyt-viitsi -oloa, jossa kirjoittaja kuvailee asioita joita vastaanottajan ilman muuta pitäisi tietää.
Tykkäsin Suomussa myös kovasti siitä, että se otti tuttuja elementtejä ja käsitteli niitä omalla tavallaan ja ympäristössä, johon harvemmin varsinkaan nuortenkirjoja sijoitetaan.

Mestaritonttu

Olen TAAS jäljessä, kirottua. Yritän hoitaa nämä nyt aikajärjestyksessä.

En missään nimessä myönnä suhtautuvani kovin nostalgisesti lapsuuteen - olkoonkin, että silloin sekä kesät että kirjat olivat pidempiä, limsa parempaa ja sarjakuville aikaa - mutta silloin tällöin luen uudestaan lempparikirjojani, joista ihan ehdottomasti yksi oli Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. (Enkä näköjään ole yksin: Hesarin äänestyksessä Mestaritonttu kohosi suosituimmaksi kotimaiseksi lasten- ja nuortenkirjaksi.)

Luin sen uudestaan taas hiljattain, ja olin hieman masentunut ainoastaan siitä, miten paljon kirja oli lyhentynyt. Muutoin se ylsi kyllä hyvinkin samalle tasolle kuin vuonna, erm, kaheksankytjotain kun sain sen äidiltä.

Kirjahan on jatkoa hyvin lyhyelle satukirjalle Päivikin satu. Mestaritonttu on kuitenkin jännittävämpi noitineen ja tonttuineen ainakin minusta. Kyöpelinvuori vaikutti yhä yhtä kiehtovalta, jos nyt ei enää niin kovin pelottavalta. Mestaritonttu tuntuu myös hyvin suomalaiselta - mikä on tietenkin ihan taivaallista, kun yleensä suomalainen sadunkerronta jää anglosaksisen perinteen jalkoihin niin että hujahtaa. Kielenkäyttö on sitäpaitsi ihanaa: kuka enää sanoo "Älä ole milläsikään" - ja kuka voi olla nauttimatta tuon lukemisesta?

Meemi

Meemi jee! SFX:n lukijoiden suosikki-SF-kirjailijoita. Kursiivilla ne, joilta jotain on luettu ja boldattuna ne joita voi myös suositella. Napattu Siniltä (uskallanko linkittää?)
(Leikin myös väreillä ja suttasin harmaalla ne joita en suosittele kenellekään.)

Tällä paljastuikin noloja lukemattomuuksia.

100. James Herbert
99. Gwyneth Jones
98. Sara Douglass
97. Charles Stross
96. Terry Goodkind - valitettavasti
95. Brian W. Aldiss
94. Ken MacLeod
93. Olaf Stapledon
92. Michael Marshall Smith
91. Jon Courtney Grimwood
90. Christopher Priest
89. Jonathan Carroll
88. Scott Lynch
87. David Weber
86. M. John Harrison
85. Jacqueline Carey
84. Kim Stanley Robinson
83. Theodore Sturgeon
82. J. V. Jones
81. Joe Abercrombie
80. Joe Haldeman
79. Simon Clark
78. George Orwell
77. Samuel R. Delaney
76. Charles de Lint
75. Julian May
74. Edgar Rice Burroughs
73. Robert Silverberg
72. Susanna Clarke
71. Stanislaw Lem
70. Larry Niven
69. Alfred Bester
68. Katherine Kerr
67. Jack Vance
66. Harry Harrison
65. Marion Zimmer Bradley
64. Richard Matheson
63. Dan Simmons
62. Elizabeth Haydon
61. Terry Brooks
60. Richard Morgan
59. Stephen Baxter
58. Jennifer Fallon
57. Mercedes Lackey
56. C. J. Cherryh
55. Harlan Ellison
54. Jasper Fforde
53. Octavia Butler
52. J. G. Ballard
51. Robert E. Howard
50. Sherri S. Tepper
49. H. P. Lovecraft
48. Mervyn Peake
47. Jules Verne
46. Alastair Reynolds
45. Neal Stephenson
44. Clive Barker
43. Jim Butcher
42. Tad Williams
41. Kurt Vonnegut
40. Trudi Canavan (miten voi olla näin korkealla? En tajua.)
39. Michael Moorcock
38. David Eddings
37. Alan Moore
36. Orson Scott Card
35. Stephen Donaldson
34. Gene Wolfe
33. China Mieville
32. Raymond E. Feist
31. Lois McMaster Bujold
30. Roger Zelazny
29. Anne McCaffrey
28. Steven Erikson
27. William Gibson
26. Guy Gavriel Kay
25. C. S. Lewis
24. Diana Wynne Jones (Liina loves!)
23. John Wyndham
22. Philip Pullman
21. Robin Hobb
20. Stephen King
19. Ray Bradbury
18. Arthur C. Clarke
17. Robert Jordan
16. J. K. Rowling
15. Robert Heinlein
14. Frank Herbert
13. Peter F. Hamilton
12. David Gemmell
11. Ursula K. LeGuin
10. Robert Rankin
9. H. G. Wells
8. Philip K. Dick
7. Iain M. Banks
6. Isaac Asimov
5. George R. R. Martin
4. Douglas Adams
3. Neil Gaiman
2. J. R. R. Tolkien
1. Terry Pratchett

Neljä yhden hinnalla: Kitty

Olen ahminut Carrie Vaughnin Kitty-sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat noin viikossa, mutta en nyt jaksa kirjoittaa niistä erikseen. Hyviä ovat.


Tutkitaanpa ensin kirjojen nimiä:

1. Kitty and the Midnight Hour
2. Kitty Goes to Washington
3. Kitty Takes a Holiday
4. Kitty and the Silver Bullet

Ihanhan tässä tulee mieleen ala-aste ja Neiti Etsivä -ajat, niisk. Pisteet nimistä, siis.

Vampyyri- ja ihmissusijutut on nyt kerrassaan kuuminta hottia genressä. Anita Blake on tunnettu vampiirinmetsästäjätär jonka seikkailuista kirjoittaa eräs rouva Hamilton. Viimeisen vuoden aikana olen lukenut myös Patricia Briggsin tarinoita Mercedes-neidistä, joka ei ole ihmissusi vaan jonkinlainen skinwalker (siis voi muuttua kojootiksi.) Muitakin on. Mutta Kitty Norville on eka joka kolahtaa ihan tosissaan. (Buffya lukuunottamatta tietenkin.)

Anitasta ja Mercysta tuli molemmista vähän vaivautunut olo. Ihan kuin kirjailija kirjoittaisi omaa fantasiaansa kaikkien luettavaksi. Sekä Anita että Mercy ovat kerrassaan ihmeellisiä ja miehet tappelevat heistä, mikäli eivät palvo maata sankarittarien jalkojen alla. Sittemmin kävi ilmi, että tällaiselle kirjoitustyylille on ihan termikin, Mary Sue. Minua ei kirjallisuuskritiikki niin kiinnosta, mutta tällaisesta mary-sueismista tulee vähän vaivautunut olo. Kuin olisi tirkistelemässä jotakuta.

Ihmissusi Kitty ei - ainakaan minusta - ole tippaakaan Mary Sue. Kittyn ihmissuhteet eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, eikä Kittyn elämä ole sen helpompaa tai naurettavasti vaikeampaa kuin tavallisten tallaajien. Kitty jopa kehtaa haluta hieman mainetta ja kunniaa silloin tällöin.

Sen lisäksi Kitty törmää ilmiöihin, jotka ovat merkittäviä sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Esimerkiksi kakkososassa käsitellään yksilön oikeuksia; myöhemmin sarjassa tulee vastaan esimerkiksi lapsettomuutta ja läheisen sairastumista. Eikä helppoja ratkaisuja ole. Kirjojen juoni tuntui joko läheiseltä tai muutoin uskottavalta - siis sikäli kun vampyyrit ja ihmissudet ikinä voivat tuntua uskottavilta - ja Kittyn kehitys on ainakin näiden parin ensimmäisen kirjan ajan aika selvää.

Kaiken tämän lisäksi Kitty on ihan kauhean viihdyttävä ja hauska. Me likes.

The H-Bomb Girl

Luullakseni ensimmäinen Stephen Baxterini on nuortenkirja The H-Bomb Girl.

THBG oli hyvä. Kannessa mainostettiin, että sopii Dr. Whosta tykkääville, ja siinä oli kieltämättä jotain samaa. Lisäksi se oli hyvä sukellus 60-luvun Liverpooliin ja Kuuban ohjuskriisiin ja Beatleseihinkin.

Aikamatkailu on tietysti aina kivaa. Tässä oli myös sodanvastaisuutta; ydinsodan kuvaukset olivat karmaisevia. Toisaalta kävi hyvin selväksi se, miten 60-luvulla on eletty ydinpommin varjossa, vähän kuin tänään ilmastonmuutoksen pelossa. (Enkä nyt ollenkaan sano, etteivätkö molemmat olisi varsin aiheellisia pelkoja.)
Kirjoitustyylistä on vielä sanottava seuraavaa: osa kirjasta on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Karseaa päiväkirjafonttia lukuunottamatta nämä pätkät on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin joka kerta kun niistä siirryttiin takaisin näkymättömään kertojaan.

Vaikka loppua kohti juoni - tai roistojen motiivit - kävivät hieman jännittäviksi (tahdon sanoa, epäuskottaviksi), oli kirja muutoin kaikin puolin vallan mainio.

...repeat after me

Charles de Lint on ollut viime aikoina minulle vähän vaikea kirjailija. Osa CdL:n kirjoista on niin mahtavia, että henki salpautuu, ja loput ovat niitä edellisiä uudelleen kirjoitettuina. Aikoinaan esimerkiksi ihastuin kauheasti Forests of the Heartiin (joka kyllä saattoi olla uudelleenkirjoitus mutta minulle oli ensikosketus) ja hamstrasin kaiken mitä de Lintin tuotannosta käsiini sain. Kirja kirjalta suhtauduin koko tyyppiin laimeammin, kunnes yhtäkkiä kirjastosta tuli vastaan The Blue Girl, joka oli vaihtelun vuoksi erinomainen.

Nyt oli vuorossa Little (Grrl) Lost, joka tuntui valitettavasti sinisen tytön toistolta. Auts. Sopii myös teineille. Tai ehkä pelkästään teineille.
En jaksa jorista siitä enempää; jos hyvä urbaani fantasia kiinnostaa, FotH tai TBG ovat molemmat varteenotettavia, ja pääkaupunkiseudun asukkaat löytävät ne sitäpaitsi kirjastostaan.

Sen sijaan huomautan, että yksi tai kaksi de Lintin kirjaa kannattaa hyvinkin tsekata, mutta tauko on pidettävä heti kun juonen- ja sanankäänteet alkavat tuntua ennalta tutuilta.

Kauhun ja kauneuden valtakunta

Fitcheristä eteenpäin. Libba Brayn Kauhun ja kauneuden valtakunta (A Great and Terrible Beauty) sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle (vai 1800-luvun loppupuolelle? En muista enää) englantilaiseen tyttökouluun. Sisäoppilaitokseen siis, mutta noitamenoilla.

Täten olisin varmaankin rakastanut tätä, sanotaan, 12-vuotiaana. (Ja nuorille aikuisille tämä kai on suunnattukin. Oi mikä termi.) Nyt en enää rakastanut.
Fantasiaelementit oli sotkettu mukaan sen verran kökösti, että välillä piti kiristellä hampaita. (Ennustus? Ennustus! EI ENÄÄ ENNUSTUKSIA! Niin, ja trilogiavaroitus tähän.) Seuraavan kerran kiristelin hampaita kirjan loppupuolella kun jotkut kirjailijan viestit tuntuivat hieman alleviivatuilta. Lopussa oli kyllä ihan hyvä juonenkäänne, ja henkilöhahmot vaikuttivat lievästi epämiellyttäviltä ja täten inhimillisiltä.
Ennustuksen käytön valitettavuus ei kuitenkaan estänyt minua kävelemästä halki Helsingin lukien kirjaa loppuun. Kyllä, minä se olin.

Suomennos oli muuten aikas mukava. Ei sinänsä mikään ihme, kun suomentaja Laura Honkasalo on ilmeisesti itsekin kirjailija.

Kauheasti jäljessä

Nyt pitää ottaa vähän kiinni, kun olen ehtinyt lukea mutta en blogata. Haa.

Gregory Frostin Fitcher's Brides on kirja jota silmäilin Akateemisessa ainakin vuoden enkä ikinä ostanut sitä. Luultavasti lähinnä siksi, että suhtauduin Fairy Tales -sarjaan jo vähän varauksella. Sarjassahan kirjoitetaan "aikuisille" tulkintoja vanhoista saduista. Nyt FB löytyi kirjastosta.

FB perustuu kahteen satuun, Siniparran huoneeseen ja Fitcher's Birds -nimiseen tarinaan, joka ei ollut ennalta tuttu mutta kovasti kyllä samankaltainen kuin Siniparran huone. Siniparta taas on ainakin minulle tuttu lähinnä kirjasta Neiti Etsivä ja Siniparran huone - se oli noin 9-vuotiaana suosikkini koska siinä oli hulvattoman paljon pussailua sarjan yleiseen tasoon nähden (2 pusua) ja se oli aika pelottava.

Ahem. FB oli myös hieman pelottava, ja sikäli ihan onnistunut. Juonenkuljetuksellisesti siinä oli lievä ongelma; miksi ihmeessä muka kolmas - ja fiksuin - sisar haluaa mennä naimisiin sen tyypin kanssa, jonka kanssa sisaretkin ovat jo olleet naimisissa ja ilmeisen huonoin tuloksin? Tämä onnistutaan jotenkin kiertämään kohtuullisen uskottavasti, ja muutenkin juoni toimii ihan ok. Asetelma on kiinnostava: Siniparta on tässä Fitcher, saarnaaja joka väittää tietävänsä päivämäärän maailmanlopulle. (Tässäkään ei käy ilmi, mitä sitten tehdään kun epäonnistutaan maailmanlopun toimittamisessa. Asia, jota olen aina miettinyt.) Henkilöhahmot eivät kovin syviä ole, mutta toisaalta se sopii sadunkerronnalliseen ilmeeseen jotenkin. Tämä myös ON fantasiaa, jos sellainen ei jotakuta miellytä. Fantasiaelementit kuitenkin ainakin minusta oli rakennettu paikalleen juonenkuljetusta varten, eikä se ihan toiminut.

Minä tykkäsin, mutten rakastunut; rakastumiseen olisi vaadittu muutakin kuin se, että ennalta tutut tai arvatut juonenkäänteet olivat pelottavia.