The Master of the Fallen Chairs

Aina välillä sitä tulee tuhlattua elämäänsä tavalla, joka hieman tuskallisesti muistuttaa siitä, että paremminkin aikansa voisi käyttää.

Henry Porterin The Master of the Fallen Chairs ei ollut oikeastaan huono (lasten)kirja, mutta ei se ollut ihan erityisen ihmeellinenkään. Minä sitäpaitsi vielä uskon, että hyvästä lastenkirjasta nauttii aikuinenkin. Tästä nyt kuitenkin puuttui sellainen taianomainen fiilis, jota usein kirjoista etsin.
Sen sijaan oli orpoja ja iso, vanha talo, ja aikamatkustustakin oli. Aika paljon siis kaikkea, jonka pitäisi olla tosi kivaa.
Ja nyt on kyllä sanottava, että useimmiten kun aikamatkustus otetaan kehiin, niin kiinnostavuus katoaa. Jotenkin ne juonikuviot muuttuvat aina niin masentavan monimutkaisiksi - tulee sellainen fiilis, että kirjailija esittelee lähinnä omaa nokkeluuttaan. Ainoa hyvin aikamatkustuksesta kirjoittanut kirjailija on Kage Baker. (Baker onkin sitten tosi hyvä.)

Mutta kansikuva oli tosi kiva.

Pilvikartasto

Maatuskamainen kerronta blaablaablaa.
Lukekaa joku arvostelu vaikka, en nyt jaksa mennä sen syvemmälle Pilvikartaston rakenteeseen - vaikka se ihan jännä olikin.


Pilvikartasto on siis David Mitchellin kirja, joka on joitakin palkintojakin voittanut, ja jota silmäilin alkukotikaupunkini Infon välipäiväalessa kiinnostuneena ja sitten varasin kirjastosta.

Pilvikartasto oli kyllä hyvä, hyvin kirjoitettu ja kiinnostava - mutta. Niin, mutta - mutta kun minä en oikein saanut mitään kosketusta niihin tarinoiden hahmoihin. Tuntui vähän yhdentekevältä, että mitä niille oikein tapahtuu. Osa jutuista kyllä kiinnosti enemmän kuin toiset, ja useimmat muuttuivat kiinnostavammiksi loppua kohden, mutta ei tätä ollut mikään pakko ahmia yötä myöden. Ainakaan minun.

Ei se toki tarkoita, etteikö Pilvikartastoa kannattaisi lukea. Ei se missään nimessä huono kirja ole, mutta ehkä meillä ei vain ollut sitä yhteyttä, joka jenkkien tosi-tv -sarjoissa tärkeäksi mainitaan.

The Armageddon Rag

Hahaa kuulkaas lapset, olen päässyt ns. nykyhetkeen tässä bloggauksessa. Toisin sanoen tämä on viimeinen bloggausta odotellut kirja ja nyt te joudutte odottamaan, että luen jotain. Ja juu, kaksi geetä.

:D

George R. R. Martin on tosi hyvä, kaikki ovat sitä mieltä. Nykyään GRRM yrittää vältellä A Song of Ice and Fire -sarjan kirjoittamista. Sillä välin kustantaja julkaisee uudestaan GRRM:n vanhoja kirjoja, kuten nyt The Armageddon Rag.

The Armageddon Rag käsittelee 60-luvun hippiaatetta ja musiikin voimaa ja saatanallisia kultteja. Hyvä se on, ja sopii jännästi Little Brotherin jälkeen luettavaksi. Vaikka siinä onkin ihan saatanallisen tylsiä takaumakohtauksia, silti - mielenkiinto pysyi yllä.

Moni on maininnut, että GRRM:n useissa kirjoissa on tiettyä surumielisyyttä. Se on totta, ja sitä löytyy myös TARista. MUTTA jos et ole lukenut aikaisemmin mitään GRRM:n tuotantoa, suosittelen silti aloittamaan Fevre Dreamista. Siinä vasta surumielinen ja mainio kirja. Vieläkin tulee haikea mieli kun ajattelen sitä, ja vähän jopa pelottaa ajatus siitä, että ostaisi sen omaksi. Niin syvän vaikutuksen teki.

Vuoden parhaat

On muodikasta listata vuoden parhaat lukuelämykset. Tässä minun.
Joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (tammikuu)
Cormac McCarthy: All the Pretty Horses (helmikuu)
Viivi Hyvönen: Apina ja uusikuu (maaliskuu)
Chris Adrian: The Children's Hospital (huhtikuu)
Jo Walton: Farthing (huhtikuu)
W. G. Sebald: Austerlitz (heinäkuu)
Kage Baker: Mother Aegypt (heinäkuu)
Richard Bowes: Minions of the Moon (syyskuu)
Ursula K. LeGuin: Lavinia (lokakuu)
Ray Bradbury: Something Wicked This Way Comes (marraskuu)
Neal Stephenson: Quicksilver (joulukuu)


Bubbling under:
Scott Westerfeld: Specials, Jeff Somers: The Electric Church, Charles G. Finney: The Circus of Dr. Lao, Chris Wooding: The Fade, Jonathan Carroll: Naurujen maa, Liz Williams: Snake Agent & Winterstrike, Antal Szerb: Pendragonin legenda, Brian Francis Slattery: Avaruusblues, Jacqueline Carey: Kushiel's Avatar

Pikkuveli

Äh. "Pikkuveli" on mulle kauhean suurella merkityksellä ladattu sana.

Nyt kuitenkin ajattelin puhua Cory Doctorowin kirjasta Little Brother. Nimi on ihan suora viittaus Big Brotheriin, enkä nyt puhu tv-ohjelmasta.

Little Brotherissa teini-ikäinen Marcus on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu kuullustelluksi ainakin näennäisesti terrori-iskusta epäiltynä. Systeemi selvästi haisee, ja Marcus päättää tehdä asialle jotain.

Ensinnäkin olen vapaa-ajallani jotakuinkin paranoidi ja vakuuttunut siitä, että Google yrittää vallata maailman. Ainakin minun yksityisyyteni. Ja jos eivät ne, niin jenkit. Molempi pahempi.
Ja tämä kirja käsitteli ihan hyytävällä tavalla yksityisyyden menetystä. Saatan ruveta ammattiparanoidiksi vielä.

LB oli myös hyvin kirjoitettu, ajoittain hauska, ajoittain tunteita herättävä, ajoittain kuin (kiinnostava) historiantunti - kaikin puolin älyttömän hyvä. Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Sitten kannattaa ostaa se omaksi ja lukea uudestaan.

Ja aina kannattaa muistaa, että ne jotka vaihtavat vapauden turvallisuuteen eivät ansaitse kumpaakaan.

Blood of Elves

Andrzej Sapkowski on puolalainen suuruus, jonka kirjat ovat ilmeisesti kotimaassaan saavuttaneet suurta suosiota ja joita on nyt sitten muutama käännetty - englanniksi tietysti.

Blood of Elves on näistä käännöksistä jälkimmäinen, eikä se huono olekaan - jonkin kirjan ensimmäisenä kolmenasatana sivuna. Itsenäisenä teoksena se jää melkoisen kesken. Sarjaa siis pukkaa.

BoE siis jatkaa Sapkowskin ensimmäisessä englanniksi käännetyssä kirjassa (The Last Wish) aloittamaa Geraltin tarinaa. Geralt on jonkun sortin demonien metsästäjä. Muka kaikkien vihaama, vaikka ei siitä kovasti evidenssiä kirjoissa näy.

The Last Wishiä suosittelisin kyllä suuremmalla innolla kuin tätä jälkimmäistä. Mutta TLW onkin kokoelma tarinoita ja toimii ihan itsenäisenä kirjanakin.

Miehet jotka vihaavat naisia

Miehet jotka vihaavat naisia on ollut lukulistalla siitä asti, kun Sivukirjasto avattiin. Kuvittelin tosissani, että se olisi päätynyt tänne jo aiemmin, vaan ei.

Stieg Larsson on kyllä hyvä. Jotenkin uskottava, sellaisella tavalla, etteivät kaikki osaa olla. Varsinkaan kauheuksista kirjoittaessaan. Ja aika kauheita Mjvn:ssa tapahtuukin. Naisten vihaaminen on toki ikävä aihe. Mutta aihe, josta varmaankin pitää puhua. Näin naisena en oikein ymmärrä miksi kukaan vihaisi mua yksinomaan sukupuoleni vuoksi, mutta on kai näitä.

Päähenkilökaksikko on hassu. Eikä lopussa ole mitään erityisen helppoja ratkaisuja, ja oikeassa elämässä haluaisin varmaan lyödä molempia nenään, mutta kirjassa päähenkilöihin kyllä kiintyi. Olinkin melko ilahtunut, kun selvisi, että sama kaksikko jatkaa Larssonin seuraavassa kirjassa Tyttö joka leikki tulella. (Toisaalta sen kirjan takakansiteksti jo sai mut vähän ahdistumaan. Inhoan sitä kun syyttömiä vainotaan ja niiden pitää todistaa syyttömyytensä.)

Quicksilver

Neal Stephenson on siitä vähän rasittava kirjailija, että kirjat tuntuvat kärsivän jonkunlaisesta pöhötaudista. Ollen silti niin hyviä, että niitä pitää lukea.

Aikoinaan luin Cryptonomiconia kuukauden. Pokkarina 1000+ sivua. Pienintä mahdollista tekstiä, jota ilman suurennuslasia voi lukea. Luvun vaihtuminen ilmaistiin vähän korkeampana rivinvälinä, johon oli tungettu luvun numero. Mutta hyvä se kuitenkin oli.

Crypton jälkeen kuitenkin vähän arastelin Quicksilveriä. Sille on nimittäin kaksi jatko-osaakin. Toisaalta se on juuri ja juuri alle 1000 sivua pitkä. Mutta sopiva Australian matkalle. Ja se olikin yllättävän mukaansatempaava ja kiehtova! Luin ekat 200 sivua muutaman päivän aika Sydneyssä ja loput 700 lennolla Sydneystä Frankfurtiin (Frankfurtin jälkeen luin iltalehdykäiset ja NYTin ja ruokapakkauksen tekstejä silmät väsymyksestä ristissä.)

Quicksilver on eräänlainen vaihtoehtoinen historia, mutta ei varsinaisesti mitään scifiä ja/tai fantasiaa. Kellään ei esim. ole mitään maagillisia voimia. Tarina käsittelee aikansa politiikkaa, kauppaa ja tieteitä - mutta minulle jäivät päällimmäiseksi mieleen tieteet ja matemaattikkojen taistelut. Vaikka olihan siellä sitä politiikkaakin, vakoilua ja vaikka mitä. Ja kryptografiaakin vähän, että Cryptonomiconin esi-osaksi tämän nimittäminen on ymmärrettävää muutenkin kuin pituuden suhteen.

Kaikin puolin kiehtova, ei voi kuin suositella.

Imajica

Clive Barkerin Imajica oli yksi niistä kolmesta hulvattoman paksusta kirjasta, jotka otin mukaan Australian reissulle. Kirjat riittivät justiinsa. Vaikka löytyi sieltäkin sitten kirjakauppa, että ei olisi varmaan tarvinnut joutua maitopurkkia tavaamaan paluulennollakaan.

Duoda. Tykkään monista Barkerin kirjoista ihan hirveästi - esimerkiksi Weaveworld on hieno - ja myös Imajica on sitä. Mutta aika, joka vaadittiin siihen, että pääsi ikään kuin juonesta kiinni, oli ainakin minulle melko pitkä. Ja päähenkilöt taas ... olivat kaikki vähän hankalia siinä mielessä, että niihin oli vaikea kiintyä.

Loppu oli sitten toisaalta hieno, todella hieno. Se korvasi muutaman vähemmän hienon hetken. Julmuus ja kauneus kyllä kohtasivat Imajicassa.

Sir Terry ja Phèdre

Terry Pratchett on nyt Sir Terry Pratchett! My word.

Hieno juttu. Tiedän, ettei kaikki suostu uskomaan, mutta Discworld-kirjoissakin käsitellään välillä ihan ällistyttäviä juttuja. Olin myös aika surullinen kun Sir Terrencellä diagnosoitiin Alzheimer, mutta hyvinhän tuo näyttää vielä toimivan. Oma isoisäni ei toimi enää ollenkaan hyvin, ja juuri samasta syystä. Se on kauhean surullista myös.

No, se Alzheimerista.

Siirrytään muihin uutisiin, eli siihen, että sain vihdoinkin ensimmäisen Kushiel-trilogian luettua loppuun. Tulkoon sanotuksi, että minä pidin koko trilogiasta, mutta aika paksuja ne kirjat kyllä olivat. Huu.

Kushiel's Avatar oli hyvä, siinä missä ne edellisetkin osat. Tiedän, etteivät kaikki voi suunnilleen sietää Jacqueline Careyn kirjoitustyyliä, mutta minä pidän siitä, jos nyt yleensä kestääkin hetki, että siihen pääsee sisään. Ja juoni - mitä siitä nyt voi sanoa. Juonittelua, ja ymmärrän kyllä, ettei se ihan uskottavalta vaikuta että maailman voi pelastaa seksillä, mutta viihdyttävää kuitenkin.