Kirja kolmella nimellä

Nukkumassa pitäis olla, että paranisi flunssasta, mutta täällä sitä vaan joristaan kirjoista.

Alison Goodmanin kirja The Two Pearls of Wisdom on julkaistu kahdella muullakin nimellä. Jenkeissä se on Eon: Dragoneye Reborn ja brittimarkkinoilla Eon: Rise of the Dragoneye. TTPoW on siis alkuperäisnimi Australiassa, jos mietitte, että missä se kolmas markkina-alue on. Minusta The Two Pearls of Wisdom on kaikkeista paras nimi (joten nyt käytämme sitä, vaikka luinkin brittikappaleen) ja kustantajat typäreitä, mutta ehkä he kuitenkin sitten parhaiten tietävät, mikä nimii osuu ja uppoaa kohderyhmään.

TTPoW on aasialaisvaikutteita saanut mainio fantasia, jossa 12 lohikäärmeherraa hallitsee 12 energialohikäärmettä. Louhikäärmeet auttavat keisarikuntaa. Päähenkilö Eon on yksi oppipojista, jolla on mahdollisuus tulla valituksi tiukkaan lohikäärmeherrakoulutukseen - joka vuosi valitaan siis yksi oppipoika koulutukseen, ettei turhan helpoksi menisi. Eonilla on vaan synkkä salaisuus, ja keisarikuntakin hoippuu tuhon partaalla. Seikkailua seuraa.

TTPoW tuntui kerrassaa omalaatuiselta ideoidensa puolesta, enkä ihan malttaisi odottaa seuraavaa osaa. Sitäpaitsi kirjaa lukiessa jännitti välillä niin, etten meinannut uskaltaa kääntää sivua. Tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä asia - välillä lukeminen vähän ahdistikin. Enkä kokenut mitään hirveän suurta läheisyyttä päähenkilöön. Eon oli nimittäin sitä sorttia sankari, joka tajuaa keskeiset asiat vasta kun lukija on jo hakenut rautalankaa saattaakseen pari faktaa jakeluun myös päähenkilölle.

Paljon hyvää, vähän parannettavaakin - kerrassaan mainio kokemus.

Foundling

D. M. Cornishin nuortenkirjasarjan jatko-osaa on suositeltu, ja siten tietenkin myös osa 1 piti lukea. Osan 1 nimi on Foundling, mutta sitä on vaikea huomata, kun sarjan nimi on kirjoitettu niin hullun isolla kanteen.

Foundling eli löytölapsi on kirjan sankari, poika jolla on tytön nimi ja joka orpokodista lähtee taivaltamaan uutta opinahjoaan ja ammattiaan kohti. Valitettavasti vaan matkalla on ketkuja ihmisiä ja ennen kaikkea hirviöitä vaaniskelee siellä täällä.

Foundling ei ollut ihan huono. Siinä oli paljon hyviä juttuja, ja kiinnostavia - joskaan ei kaikista omaperäisimpiä - huomioita siitä, miten ihmiset ovat joskus pahimpia hirviöitä. Minua vaan häiritsi noin sivulta 50 se, että Tärkeä Juonenkäänne oli jotenkin täysin epälooginen ja vaikea perustella. Tässä siis Henkilö A tekee jotain, josta seuraa em. Tärkeä Juonenkäänne. Mutta entäs sitten kun ei voi ollenkaan ymmärtää Henkilö A:n motiiveja? Ei sitten yhtään? Vaikea lukea kirjaa loppuun asti, sitä sitten. (No, voi tietysti olla, että kaikki selviää sarjan myöhemmissä osissa, mutta kyllä minusta yksittäisenkin osan pitäisi olla luettavissa itsenäisenä kirjana.)

Yhteenveto: Saatan lukea sarjan kakkososankin.

Empire in Black and Gold

Aikaisemmin lukemani tekele, Winterbirth, sai minut melkein skippaamaan myös Adrian Tchaikovskyn kirjan Empire in Black and Gold. (Ne oli sentään lainattu kirjastosta samaan aikaan, joten oli luonnollista olettaa, että niillä oli muutakin tekemistä toistensa kanssa.)

Se olisi ollut vähän sääli, sillä kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia, jos nyt ei ihan varsinainen täysosuma ollutkaan.

Juonesta sen verran, että paha keisarikunta yrittää valloittaa pieniä vapaita kaupunkeja, mutta joukko oikeamielisiä vapaiden kaupunkien asukkaita laittaa kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Kiinnostavista ajatuksista parhain oli ehkä ihmisten yhteys erilaisiin hyönteisiin. Hyönteisiltä - ja muilta öttiäisiltä - oli jotenkin saatu jotain ominaisuuksia, kuten nyt vaikka lentokyky tai teknologinen ymmärrys. Näiden ominaisuuksien mukaan ihmiset olivat sitten jakautuneet kansoihin.

Ei ihan täysosuma -puolella on sanottava, etten koko kirjan aikana tajunnut, miten kourallinen kapinallisia siellä ja tiu täällä voi olla jollekin massiiviselle keisarikunnalle niin suuri ongelma, että kapinallisia jahdataan ihan pataljoonien avulla. Sikstoisekseen tämä ei ollut myöskään genren mukaansatempaavinta tekstiä ja taistelukohtauksia oli Liinan asteikolla (TM) IHAN LIIKAA.

Puhdasta eeppistä fantasiaa arvostaville varoitukseksi kerrottakoon, että EiBaG on aika teknologinen fantasia, ja kirjan maailma on maailma jossa teknologinen kehitys on käynnistynyt täyteen höyryyn. Pun intended.

Huomatkaa muuten myös kirjan kansikuva. Siinä näkyy nykyfantasian uusi trendi, jossa tumma viittaan pukeutunut huppupäinen hahmo poseeraa pahaenteisesti vaalealla taustalla.
Olen tullut siihen tulokseen, että pahaenteinen, tummanpuhuva hahmo vaalealla taustalla on varmaan tosi halpa sekä piirtää että painaa. Itse en niin trendistä tykkää, kirjoja on vaikea erottaa toisistaan, ja kun on lukenut yhden, luulee lukeneensa ne kaikki.

Paheiden palatsi

Jassoo.

Minulla ja Tim Powersilla on hieman hankala suhde, jossa minä hampaat irvessä luin Powersin kirjoja ymmärtämättä ihan täysin mikä niissä oli niin hienoa ... kunnes sitten yhden kirjan kohdalla aloin vähän nähdä valoa tunnelin päässä, ja sitten luin Last Callin ja se oli rakkautta.

Powersia on suomennettukin; Anubiksen portit (kahdessa osassa) ja Paheiden palatsi. Kaikki suomennetut Powersit löytää kirjastosta jostain syystä ihan äärettömän tuhruisina kappaleina. Ilmeisesti kaikki Powersia ennen minua lukeneet tupakoivat ketjussa ja syövät rasvaista ruokaa samalla kun lukevat.

Anubiksen porteista en siis ikinä oikein riemastunut, ja Paheiden palatsi jäi lukematta. Nyt sitten huomasin kuitenkin, että sitä kehuttiin jossain ja päätin tarttua kirjaan.


Meh.

Fiilis tästä oli suunnilleen sama kuin Anubiksesta. Että kyllähän sen luki, ja varmasti voisi aikansa huonomminkin käyttää, mutta mistään elämää suuremmasta ei kyllä ollut kyse.
En tiedä, onko suomennoksella jotain vaikutusta - luulen, että on - mutta ainakaan minä en suuremmin riemastunut kaikista suomennosratkaisuista, vaikka en tietenkään parempiakaan osaa antaa tilalle. Tietysti Powers tuskin on helpoin suomennettavakaan - mutta silti, kultti jonka johtaja on nimeltään Närhenpuska ei vaan oikein kuulosta millään muotoa vakavasti otettavalta.

Jos Powers kiinnostaa, kannattaa mieluummin ehkä lukea englanniksi. Ja ehkä Last Call.

The Steel Remains

Avot.

Richard Morgan on päässyt Sivukirjastoon ennenkin, ja pitää nyt siis varmaan juhlia kotonaan. (Linkitin itseeni. Olen nolostunut.) (Kätevää kuitenkin, että tässä pohjassa linkkiväri on sama kuin leipätekstin väri, joten ette luultavasti löydä linkkiä ja voin lakata nolostumasta.)

The Steel Remains on Morganin (ilmeisesti ensimmäinen) fantasiakirja, ja se oli oikein mainio. Reipasta toimintaa ja pidettäviä hahmoja halki kirjan. Myös aika kainostelemattomin sanankääntein kuvattua seksiä, joten tämä ei soveltune kahdeksanvuotiaalle, englantia taitavalle serkullenne synttärilahjaksi.
Jatkoakin kai tulee piisaamaan.

Morganin tavassa kirjoittaa on jotain tuttua. Puolet ajasta luulin lukevani jonkun muun kirjaa, mahdollisesti Scott Lynchin, ja jouduin silloin tällöin nipistämään itseäni, jotta muistaisin, kenestä on kyse. Tämä nyt ei kuitenkaan ole moite, koska kirja oli tosiaan mukavaa luettavaa, vaikka ei ehkä ollutkaan elämää suurempi eeppinen fantasia*.

Iso miinus siitä, että ainakin kovakantinen versio oli ilmeisesti liimasidottu käyttäen sylkeä liiman sijasta.


* Morganin setä ei kai arvosta kovasti Tolkienia, mistä olin hieman järkyttynyt. On tietysti totta, että kaikilla on mielipide, mutta yhtälailla totta on, että tässä Tolkien-asiassa minä olen oikeassa.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.

Winterbirth

Noin periaatteessa minusta on erittäin ok lukea tyhjänpäiväisiä fantasiaseikkailuita, mikäli ne onnistuvat olemaan viihdyttäviä.

Brian Ruckleyn Winterbirth oli viihdyttävä kuin valkoinen tapetti. Eli ei yhtään.
Kaiken lisäksi se melkein teki pitkäpiimäisyydellään minut allergiseksi eeppiselle fantasialle - jota sentään olen lukenut vaikka kuinka ja kauan.

Ei voi jaksaa tällaista valloitusretkijorinaa jossa juostaan karttaa läpi ja tipahdetaan talviseen virtaan keskellä metsää ilman vaihtovaatteita eikä muka saada keuhkokuumetta ja ollaan selittämättömästi pahiksia ja vähintään yhtä selittämättömästi päähenkilöitä luonteella joka on täydellinen lääke unettomuuteen. Yyyyh.

Tulva

(Ihan ekaks, jukoliste, tätä lukee ainakin 4 ihmistä, tai ehkä 3. Klikatkaa tuota Follow this blog -juttua jonka omin käsin siihen lisäsin. Blogger Dashboardilla, jossa nää asiat on tehty helpoksi, mutta silti. Minäkin haluan elvistellä lukijakunnallani :D)

Ilmastokatastrofeista kiinnostuneet voivat kiinnostuneena seurata jalanjäljissäni ja lukea Stephen Baxterin scifikirjan Flood. Siinä tulvii ja rankasti.


Kirjassa seurataan tulvan etenemistä tietyn porukan ja lähinnä yhden päähenkilön silmin ja elämän kautta. Se on ihan hyvä valinta, vaikka siellä täällä on vuosien aukkojan ihmisten elämässä ja välillä tuleekin vähän sellainen tunne, että päähenkilön elämää seurataan vain uusien katastrofien nostamiseksi esille. Minua se ei haittaa, sillä minä pidän katastrofeista kirjoissa ja leffoissa ja olen näin siis todistanut täydellisen hyvän maun puutteeni. (Katsoin jopa Day After Tomorrowia aaltoon asti. Sen jälkeen kiinnostus lopahti.)

Juoni vaikuttaa siis ajankohtaiselta - tosin kirja on täyttä fiktiota. Ilmeisesti, jos kirjaa on uskominen - seuraava voi olla lohdullinen tieto tai sitten ei - jos napajäät sulavat, maapallo ei peity vedellä. Elinkelpoisesta alasta menee tietty suuri osa. Floodissa vedenpaisumuksen syyt ovat muualla.

Sivuhuomautus: kun luin tätä, ajattelin tosi usein haikeasti yhtä viime vuoden parhaista kirjoista, Chris Adrianin The Children's Hospitalia. Siinäkin on vedenpaisumus, vaan tosi paljon raamatullisempi. Ja SIINÄ kirjassa on tunnelmaa vaikka haikaloille syöttää.

TCH ei kuitenkaan tee Floodista sen huonompaa kirjaa. Jos ei kestä uskonnollisaiheista kirjallisuutta, kannattaa harkita olisivatko sietokyvyn rajat venytettävissä, ja sitten lukea molemmat.