Gullstruck Island

Frances Hardingen Gullstruck Islandin lukeminen vähän arvelutti. Hardingea on kyllä kehuttu, mutta aikaisemmin olen lukenut rouvalta (jos kirjailija on 6 vuotta itseä vanhempi, voinee rouvitella?) vain Fly by Nightin johon en nyt ihan rakastunut.

Gullstruck Islandin alku lupaili juuri sellaista kauheaa väärinkäsitysten soppaa, jota en voi sietää. Masentuneena luin eteenpäin ... ja ihastuin. Sopasta ei tietoakaan!

Kirjassa pienellä saarella osa väestöstä voi lapsuudestaan asti lähettää aistinsa kehon ulkopuolelle. Arilou-tytöllä, joka kuuluu hyljeksittyyn Lace-heimoon, on tällainen taito - mutta avustajaksi hän tarvitsee sisarensa Hathinin. Ariloun kykyihin liittyy kuitenkin salaisuus, ja kun samaan aikaan muuallakin saarella juonitaan, tempautuvat Arilou ja Hathin nopeatempoiseen seikkailuun.

Rrrrrakastin Gullstruck Islandia ... siis ympäristöä. Viidakko, tulivuoret ja meri olivat kaikki läsnä kirjassa - hyönteisten surinan melkein kuuli - ja väistämättä tulikin sellainen olo, että tuonne haluaisin käymään. Lisäksi päähenkilö Hathin oli sympaattinen tapaus ja kun juonikin vielä toimi, niin eipä tässä paljon valittamista ollut.

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.

Crossing the Line

Crossing the Line on jatko-osa Karen Travissin kirjaan City of Pearl.

CtL jatkaa siis siitä, mihin CoP jäi - päähenkilö Shan Frankland on yhä muukalaisplaneetalla ja pikku hiljaa vähemmän ja vähemmän ihminen; ihmiset ja wess'har ja ne kolmannet otukset elävät hetki hetkeltä kireämmässä galaktis-poliittisessa ilmastossa ja jo CoP:ista tuttu Lindsay on henkilökohtaisen koston tiellä.

Ensimmäisen osan tavoin myös CtL:ssä kerronta hyppii joskus jopa hieman levottomasti hahmosta toiseen.

Alku junnasi. Ja junnasi. Ja junnasi hieman lisää. Puolivälissä ajattelin jo lopettaa sarjan lukemisen kakkososan jälkeen. Vaan eikös vaan tahti kiristynyt loppua kohti ja homma muuttunut kiinnostavammaksi - ja nyt on jo kolmaskin osa varattu kirjastosta. Lisää Travissia siis odotettavissa.

The Knife of Never Letting Go

Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go osoittautui kirjaksi, johon oli helppo uppoutua sellaisinakin hetkinä kun ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan uppoutuvansa kirjaan.

Siispä suorastaan ahmin sitä yön pimeinä tunteina ja aamuväsyksissä parvekkeella aamukahvilla.

Kirja alkoi hauskasti - lähes kaikki odotukset, joita kirjasta teki, käännettiin jollain lailla päälaelleen. Tuntui, että kirjailija ei selittänyt kauheasti, vaan tarinaan liittyvät tärkeät taustatiedot annettiin kun oli tarpeellista. Siksipä en viitsi juonesta selittää kauheasti; sen verran vain, että kirjassa ihmisillä oli kumma vaiva - kaikki kuulivat kaikkien miesten ajatukset. Miesten, vaan ei naisten.

Kirja loppui kuitenkin niin käsittämättömään cliffhangeriin, ettei oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Kiukustuako? Oliko koko tähän asti kuljettu matka sittenkin turha? Ärsytti niin, että piti heti tilata seuraava osa.

Tyhjäntoimituksen välikysymys

Aloin pohtia, olisiko kellekään hyötyä siitä, että tageissa listattaisiin myös kirjailija?

Pros:
+ Olisi helpompi nähdä, olenko jorissut mitään jostain kirjailijasta A.

Cons:
- Tagilistasta tulisi valtavan pitkä.

Mielipiteitä?

The Judging Eye

Nyt sitä luvattua fantasiaa sitten. R. Scott Bakkeria suositellaan siellä täällä sellaisella tunteen palolla, että päätin antaa herran fantasiakirjoillekin toisen mahdollisuuden. Aiemmin tuli siis jo luettua hieman tulevaisuushenkinen trilleri Neuropath, ja nyt oli vuorossa toisen fantasiatrilogian (The Aspect-Emperor) ensimmäinen osa The Judging Eye.

Sitä voisi kuvitella, ettei ole ihan kärryillä tapahtumista jos ei ole lukenut sitä ensimmäistä fantasiatrilogiaa (The Prince of Nothing) - tämä toinen kun on sille ensimmäiselle jatkoa. (Ja nytpä pitää tunnustaa, etten itse asiassa tiedä tuleeko TA-E olemaan trilogia. Ainakin duologia.) Mutta kärryillä kyllä pysyy. Tässä on jumalallinen keisari siis vihdoin saanut valtaistuimensa ja lähtenyt sotaan. Samaan aikaan keisarin entinen opettaja laukkaa ympäri karttaa etsien jotain myyttistä, ja keisarin vaimo kamppailee hallitakseen keisarikuntaa ja lapsiaan jotka ovat ihan erityisen etova ryhmä keskenkasvuisia.

Bakkerin kirjoitustyyli on vähän erityinen. Välillä oikein mukaansatempaava, välillä - eritoten joissakin taistelukohtauksissa - kaikkea muuta, ja sitä saa taistella pysyäkseen edes jotenkin perillä siitä, mitä kohtauksessa tapahtuu. Haluaisin sanoa, että kehitystä on kuitenkin tapahtunut ykköstrilogian jälkeen, mutten tunne olevani uskottava tuomari - enhän päässyt The Prince of Nothingissa prologin alkua pidemmälle.

En myöskään pitänyt yhdestäkään The Judging Eyen päähenkilöstä, joita kirjassa oli useita. Tämä teki kokemuksesta myös omalla tavallaan erityisen.

Yhteenvetona: Vaikka saatan jatkaa Bakkerin kirjojen lueskelua tulevaisuudessa, en luultavasti aio ikinä palata sen ensimmäisen trilogian tapahtumiin. Joskus on annettava itselleen armoa.

The Sparrow

Mjahans. Uskontoa käsittelevien scifikirjojen sarja saa jatkoa. Mary Doria Russellin The Sparrow on julkaistu jo 90-luvun puolella, mutta minä kaivoin sen kirjastosta vasta nyt - jossain sitä hehkutettiin.

Hehkutus on yleensä vaarallista, ja niin nytkin. En ollut kovin ihastunut. Kirja saa ylimääräisen tähden ehkä vain siksi, että se käsittelee katolista kirkkoa, joka on syystä tai toisesta yksi suosikkiaiheitani. (Tässä yhteydessä haluaisin huomauttaa, että juuri loppunut BBC:n sarja Ilmestyksiä on parasta mitä telkkarista on tullut sitten Buffy Vampyyrintappajan. Hieman erilaista tosin.)

Juonesta sen verran, että SETI-ohjelma löytää viitteitä maan ulkopuolisesta älystä, ja sillä välin, kun maan planeetat tappelevat siitä, pitäisikö paikalle tehdä tutkimusretki, jesuiitat varustavat avaruusaluksen ja humauttavat matkaan. Miehistöksi lähtee retkue, joka on tutustunut toisiinsa sattuman kautta, tullut toisilleen äärettömän tärkeäksi ja sitten käy ilmi, että lähes kaikki reissussa tarvittava talentti löytyy ko. ryhmästä. Kätevää!

Kaksi asiaa häiritsi:

1. Henkilöhahmojen välinen enkelikuoroa muistuttava harmonia ja joidenkin henkilöhahmojen yleinen ylivertaisuus alkoivat nyppiä. Pahasti. Kas kun näillä ei suorastaan kasvanut kukkia jalanjäljissä.
   
2. Luettuani Karen Travissia vähän aikaa sitten, silmään pisti kovasti se, että ensi töikseen vieraalle planeetalle saavuttuaan tyypit pistelevät poskiinsa paikallista faunaa. Sehän olisi voinut olla vaikka älykäs olento! WTF!

Puolikkaan vähän häiritsi -merkinnän voisi antaa sille, miten helposti ihmiset tulivat toimeen maan ulkopuolisen älyn kanssa, mutta jossain kohtaa on kai vaan annettava kirjailijalle mahdollisuus.

Kaksijakoista suhtautumistani kirjaan kuvaa ehkä se, että ilman katolisen kirkon tuomaa kiehtovaa maailmaa tämä olisi ehkä lentänyt seinään. Toisaalta kävi juuri ilmi, että tälle on jatko-osa jonka lukemista harkitsen vakavasti.

Scifi ja uskonto -teemaan kyllästyneille tiedoksi, että tässä jatkumossa oli kyse ihan silkasta sattumasta ja seuraavassa postauksessa palaamme fantasian pariin.

The Night Sessions

Ahem. Olen taas jäljessä melko lailla siitä, tämän Ken MacLeodin The Night Sessionsinkin luin joskus kuukausi sitten.

Ken MacLeodia on tullut luettua ennenkin, ja tässä varmaan huomaa kontekstin. Viime vuonna luin ihanan Robin McKinleyn kaamean kirjan Dragonhaven juuri ennen MacLeodiin tarttumista, ja kas vain - The Execution Channel vaikutti tosi hyvältä. Mutta nyt sitten olen lukenut esimerkiksi Tamar Yellinin mainion Kafka in Brontëlandin, ja kas vain osa II. The Night Sessions on korkeintaan ihanhyvä.

TNS sijoittuu lähitulevaisuuden Skotlantiin, jossa uskonto on korkeintaan siedettyä. Sitten joku tappaa papin. Kirjassa on myös paljon robotteja. Minusta uskonto on aiheena kiehtova - huomattavasti kiehtovampi kuin robotit, vaikka voi kyllä nähdä miksi nämä kaksi halutaan yhdistää - joten olin myönteisen odottavalla tuulella. Siksi "korkeintaan ihanhyvä" tuntui vähän pettymykseltä.

Ei TNS kuitenkaan huono ole. Jostain syystä minulle jäi TNS:ista vähän samanlainen kuva kuin TEC:ista - naseva alku ja keskikohta hyytyivät tehokkaasti loppua kohti ja viimeisillä sivuilla sitä lähinnä mietti, mitä pitäisi ostaa kaupasta ja miksi kirjahyllyssä on aukko ikään kuin siitä olisi pihistetty joku kirja. (Oikeasti, miksi?) Kirjan parissa viihtyi silti ihan hyvin.

Kafka in Brontëland

Ihan toden sanoakseni en tiennyt, mitä odottaa Tamar Yellinin kirjalta Kafka in Brontëland.

Ja nyt iski rimakauhu. En ole tarpeeksi hyvä kommentoimaan aihetta. Suosittelen silti lämmöllä: Kafka in Brontëland on kokoelma pieniä helmiä. Ja nyt sen saa kirjastostakin, vaikka tekisi melkein mieli ostaa omaksi.

Holder of Lightning

S. L. Farrellin Holder of Lightning on melkoisen suoraviivaista fantasiaa, joka varmaan vetoaa kelttiläisestä miljööstä pitäville.

Kirjassa 16-vuotias Jenna löytää kiven. Hieman myöhemmin käy ilmi, että kivi on voimakas taikaesine, suurin koko joukosta kiviä. Kiven kulloinenkin kantaja saa käyttöönsä kiven voiman, mutta kantaja on kuka tahansa jamppa, joka sattuu lojumaan jätettyyn kiveen kompastumaan. Ja kaikki tietysti himoitsevat kiviä kovasti, etenkin sitä päähenkilön kaikkein voimakkainta kiveä. Nykyinen kantaja tulee puolestaan jollain tapaa riippuvaiseksi kivestään ja ilmeisesti mieluummin kuolee kuin antaa kiven jollekulle toiselle. (Minulle tuli vähän mieleen eräs Taru Sormusten Herrasta...)

Tavallaan HoL vetosi minuunkin. Miljöö - etenkin luonto - oli nimittäin tosi viehättävä, ja se tuli hyvin esille kirjasta. Tietysti sitten kun siirryttiin kaupunkeihin, miljöön tenho väheni ja tilalle tuli ... päähenkilö.

Päähenkilö Jenna olikin sitten ihan mahdollisimman ärsyttävä eukko. Addiktista on varmaan aika vaikea tehdä sympaattista päähenkilöä, eikä Farrell siinä onnistunutkaan. Addiktion hieman helpotettua olisi voinut kuvitella, että päähenkilöstä tulee miellyttävämpi - mutta mitä vielä. Vainoharhainen ja ilkeä. Päähenkilö herätti ainakin minussa monia tunteita, joista päällimmäisenä tulee mieleen raivo ja turhautuminen.

Aion silti lukea sarjan seuraavankin osan.