The Adamantine Palace

Tiesittekö, että adamantium on fiktiivinen metalli joka on tunnettu eritoten Wolverinen luurangosta? No, tämä ei vielä tarkoita, että Stephen Deas olisi prujannut kirjansa The Adamantine Palace nimen Marvelilta, sillä Wikipedian mukaan:

However, the noun "adamant" has long been used in standard English to refer to the embodiment of impregnable, diamondlike hardness. It, along with its rhetorical form "adamantine",  occurs in works such as the Aeneid, Paradise Lost, Gulliver's Travels, The Adventures of Tom Sawyer, The Lord of the Rings and even the movie Forbidden Planet, all of which predate the use of "Adamantium" in Marvel Comics. -Wikipedia

No nyt tiedätte. Juuri mitään järkevää sanottavaa minulla ei TAP:sta olekaan, sillä kirjana se ei ollut suorastaan kummoinenkaan.

Kirjassa tutustumme siis yhteiskuntaan, jonka aateliston on tehnyt rikkaaksi lohikäärmeiden säälimätön hyödyntäminen. Säälimätön viittaa tässä sekä talonpoikain että louhikäärmeiden oloihin; reilua kauppaa ei täällä tunneta. Aatelisto juonittelee valtasijoista minkä kerkeää, ja tämän juonittelun keskelle lukijakin siis pudotetaan pitkästymään kuoliaaksi vastenmielisten päähenkilöiden keskelle. Okei, ei sentään - tuli liioiteltua. Tarinalla on reipas tahti, joten kuoliaaksi pitkästyminen lienee hankalaa.

Toisaalta lohikäärmeet ovat ihan sympaattisia.

TAP tippunee die-hard eeppisen fantasian faneille, ja onneksi se oli myös aika lyhyt.

Helvetin piirit

Jokin aika sitten lukulistalla oli seuraavana vuorossa Jeff Longin Helvetin sydän*, joka on jatko-osa kirjalle Helvetin piirit. Valitettavasti vain en ollut lukenut Helvetin piirejäkään, joten sen kimppuun piti siis käymäni ensin.

Jeff Longista pitävät ilmeisesti kaikki - kun jossain välissä pohdin lahjaa poikaystävälle, eräs työkaveri esitti, että "jos se kerran piti siitä Hyperion-sarjasta, niin kokeile Jeff Longia?" Oli pakko myöntää, että ehdotus oli harvinaisen osuva, mutta valitettava siinä mielessä, että kaikki Longit oli jo rakkaudella kahlattu läpi.

Olin joskus mulkoillut Helvetin piirejä kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut lähtöasetelmasta, jossa siis:

Himalajan vuorilta, Kalaharin autiomaasta, Bosniasta sodan keskeltä ja Galapagos-saarilta löytyy yllättäen kuiluja, jotka johtavat ennennäkemättömän syviin maanalaisiin käytäviin, joita kansoittavat julmat villit. (-Liken webisivut ja kirjan takakansi)

En, vaikka pokkariversion kanteen oli painettu Hesarin arviosta pätkä: "Parasta kauhuviihdettä Alienin tyyliin". (Tarkempi googletus tosin paljastaa, että Hesari viittaa tällä lausunnolla vain romaanin alkupuoleen, vaikka arvio kyllä sinänsä on myönteinen.)

Turhaa oli taas kursailu. Hp oli tosi hyvä, joskin aika raaka. Kirjan tarinaa vietiin eteenpäin useamman ihmisen näkökulmasta, joten päähenkilöitä oli parikin; maan alle lähetettyyn retkikuntaan liittynyt nunna ja kielitieteilijä Ali, ja Ike, entinen vuoristo-opas joka oli ollut em. julmien villien orjana vuosia. En osannut juuri rakastua päähenkilöihin, mutta tarina eteni heidän kauttaan sujuvasti - ja se hyytävä tarinahan tässä oli tärkein.

Jos nyt sitten jossain välissä se Helvetin sydän.

* Mainittakoon, että tämä oli siis osa projektiani lukea erään kirjahyllyn kaikki kirjat järjestyksessä läpi. Satunnaisten kirjastonkirjojen aiheuttamien katkojen vuoksi Helvetin sydän olisi siis ollut ehkä kuudes tällä tavalla luettavaksi päätynyt kirja. Sitten tietenkin muutimme, hyllyjärjestys meni särki, enkä ole vieläkään lukenut Helvetin sydäntä. Se siitä suureellisesta projektista.

Mistborn: The Final Empire

Mikä tahansa kirja, jonka nimi on tyyppiä Alkuosa: Ja Loppuosa on väistämättä pöyhkeilevä JA kiehtova. Brandon Sanderson kirjoittaa Mistborn-sarjaa, jossa sarjan nimi on joka osan edessä. Kätevää.

Ensimmäinen osa on nimeltään Mistborn: The Final Empire. (Ei kätevää. Jos nimessä on sana "final", sen ei odottaisi olevan ensimmäinen osa. Hieman pelokkaana olenkin miettinyt, montako kertaa olen M:TFE:n ostanut luulleeni sitä "sen sarjan seuraavaksi osaksi".)

Brandon Sanderson on viime aikoina ollut vallan kuuminta hottia päästyään raapustamaan Ajan pyörää loppuun alkuperäisen kirjoittajan kuoltua. (Kevyet mullat, Robert - kattellaan sitä Ajan pyörää sitten, jos se joskus lakkaa pyörimästä.) Ei muuten käy Brandonia kateeksi.

Mutta M:TFE on Sandersonin ihan omaa tuotantoa, näppärä trilogian aloitusosa. Näppärä, koska se toimii kohtuullisesti omillaan, ja koska taikuussysteemi on ihan kiehtova ja ainakin omaperäinen. Lisäksi tematiikka on kiinnostava: mitä tapahtuu, kun ennustuksen sankari epäonnistuu?
Vähemmän näppärä kirja oli ehkä henkilöhahmojen osalta, joihin en juuri kiintynyt. Kirjan päähenkilö on Vin, 16-vuotias katulapsi ja varas, josta kapinallispomo Kelsierin avuliaissa käsissä muotoutuu aatelistoon soluttautuva nuori lady, taikuuden käyttäjä ja ... *drumroll* ... sankaritar TIETTY. Mainittakoon kanssa, että Vin on ehkä vähän rasittava aika ajoin.

Mutta, kyllä, aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Koska olen jo ostanut ainakin yhden. Luullakseni. Ja koska pari kuukautta sitten arvoin tälle neljä tähteä. Eeppisestä fantsusta pitäville tämä uponnee kyllä.