19/12/2010

Ja sitten pari kirjaa October Dayen kanssa

Luin Seanan McGuiren October Daye -sarjan ykkösosan aiemmin tänä vuonna, enkä ollut mitenkään äärimmäisen vaikuttunut. Audible kuitenkin tarjosi kakkos- ja kolmososan kuunneltavassa muodossa, joten tartuin syöttiin.


A Local Habitation alkaa, kun päähenkilöttäremme, vaihdokkaan ja yksityisetsivä Octoberin eli Tobyn pomo lähettää Tobyn poliittisesti tulenaralle alueelle tutkimaan viestintäyhteydet katkaisseen sisarentyttärensä tilannetta. Sisarentytär vetää it-firmaa, jonka tarkoituksena on raahata potkivat ja kirkuvat haltiat 2000-luvulle. Toby, joka juuri ja juuri pärjää kännykän kanssa jos on pakko, huomaa, ettei firmassa kaikki ole kunnossa, mutta ongelmien selvittäminen on eri hankalaa, kun suurin osa henkilökunnastakin on ottanut hatkat ja turpiin tulee koko ajan.

An Artificial Nightissa lapsia alkaa katoilla. Kolme hävinneistä lapsista on Tobyn ystäväpariskunnan jälkikasvua; muitakin läheisiä keskenkasvuisia katoaa. Käy ilmi, että myyttinen esikoinen, Blind Michael, on kaapannut lapsia joka sadas vuosi toistuvassa rituaalissaan saadakseen jahtiinsa lisää jengiä. Toby käärii hihat ja lähtee muksujen perään pimeyteen.

ALH oli ihan hyvä, parempi kuin sarjan eka osa: Toby ottaa turpaan lähes yhtä paljon, mutta on lakannut olemasta rasittava. (Hyvä on, myönnän, että Tobylla olisi ehkä syytä olla rasittava, mutta ei sellaisesta koko sarjaa jaksa lukea.) AAN olikin sitten puolestaan kevyesti sarjan tähän asti paras osa, ja oikeastaan erinomainen ihan sellaisenaankin. McGuire oli onnistunut luomaan aidosti ahdistavan ja pelottavan maailman, johon Tobyn pitää astella vain kynttilä turvanaan. Ja kuitenkin taakse jääneessä todellisuudessa Tobylla on tukea; myös ystävät esiintyvät kirjassa. Frendeistä erikoismaininta Tybaltille, joka on eri ... kiehtova. Jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa.

McGuiren kirjat muuten tuntuvat toimivan äänikirjoina aika hyvin, ja lukija, Mary Robinette Kowalt, on mainio.

18/12/2010

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.


Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)

17/12/2010

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller juniorin A Canticle for Leibowitz on scifiklassikko, joka kertoo ydintuhon jälkeisestä maapallosta, ja ryhmästä munkkeja, jotka yrittävät säilyttää erään insinööri Leibowitzin esimerkin mukaan kirjoja ja tietämystä tuleville sukupolville.


Ensimmäisessä osassa keskiajalle taantuneen Pohjois-Amerikan mantereella nuori munkki törmää erikoiseen vanhukseen ja löytää hieman itsensä Leibowitzin tekstejä. Uuskatolinen kirkko harkitsee Leibowtzin julistamista pyhimykseksi, ja nuori munkki lähetetään pyhiinvaellukselle Uuteen Roomaan.

Toisessa osassa ollaan uuden renesanssin kynnyksellä, mutta laajentuvien valtioiden välinen politiikka muuttuu veriseksi. Kokeilumielialalla liikkellä olevat munkit Leibowitzin luostarissa tutustuvat sähkön ihmeisiin.

Kolmannessa osassa eletään kukoistavaa teollistumisen aikakautta. Teollistumisen, johon kuuluvat myös ydinaseet.

Kirjailija Miller sai inspiraationsa ilmeisesti pitkälti kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, eikä ACfL varsinaisesti kuvaa ihmiskuntaa fiksuimmillaan. Kirja on kuitenkin hieno, ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja sitäpaitsi iso osa siitä tapahtuu luostarissa, ja tehän tiedätte, mitä mieltä minä olen katolista kirkkoa käsittelevistä kirjoista.

Death Masks

Huomaan ei-ilokseni, että spämmääjät ovat löytäneet blogini viime aikoina. Kirottua. Onneksi Bloggerilla on hyvä spämmifiltteri; mutta jos ei-toivottua roinaa alkaa päästä läpi, saatan ottaa käyttöön sen typäreen* word verification -jutskan.

Sitä ennen tunnustan avoimesti, etten ole oikein tiennyt, mitä sanoa Jim Butcherin Death Masks -kirjasta.

 

DM, jonka kuuntelin äänikirjana, on osa Butcherin Dresden Files -sarjaa. Halusin kuunnella kirjan, koska sen luki James Marsters, joka myös (teidän kyllä pitäisi tämä tietää) Buffyn ihanana Spikenä tunnetaan, ja aloitin uhkarohkeasti sarjan viidennestä osasta, koska kirjastossa ei ollut osia 1-4. Uhkarohkeus ei kostautunut. Monien sarjoja kirjoittavien kirjailijoiden tapaan Butcherkin auliisti kertoo lukijalle - tai kuulijalle - sen, mitä sarjan edellisissä osissa on tapahtunut. Useaan kertaan ja sillä tarkkuudella, ettei välttämättä koe mitään tarvetta ikinä tarttua kirjoihin 1-4.**

DM kertoo siis velho Harry Dresdenistä, joka asustaa Chicagossa (kaupungissa, jota en ainakaan työmatkakohteeksi voi suositella) ja jonka elämää mutkistavat esimerkiksi alkamassa oleva sota vampyyrien ja velhojen välillä, kuvioihin ilmestyvä vanha heila ja Torinon pihistetty käärinliina, joka kaikista paikoista päätyy Chicagoon (niin kai). Tuleva sota voidaan välttää, jos H. Dresden suostuu häviämään erään kaksintaistelun vanhaa vampyyria vastaan, mutta kun kyse on taistelusta kuolemaan asti, Harry on vastahakoinen.

Kaikenlaista äksöniä siis piisaa. Ehkä vähän liikaakin; huomasin heti alussa, etten juuri jaksanut piitata Harryn niskaan kasautuvista ongelmista. Ongelmat kaiken lisäksi tuntuivat toisistaan niin irrallisilta, ettei juonikaan oikein imaissut mukaansa, enkä muuten vieläkään ole varma, miten kirjan nimi liittyi mihinkään. Sitäpaitsi Dresden Files -sarjan tv-versio on pilannut minut täysin: vaikka kuinka yritin, mielikuvani Harrysta ei näyttänyt yhtään James Marstersilta.

Mutta toisaalta. Olihan siinä kuitenkin lukijana James. Ja muutama juonenkäänne tuntui kohtuullisen elegantilta. Lisäksi Harry sai rutkasti pisteitä olemalla ensimmäinen paranormaalien tapahtumien parissa häärivä etsivä, joka suvaitsi ottaa rahaa vastaan joltakulta voidakseen maksaa sähkölaskunsa tai muita pakollisia kuluja. Moinen arkirealismin tunnustaminen oli varsin virkistävää. Voin kuvitella, että akuutissa viihdepulassa lukisin lisääkin.

* Typäreen, koska spämmääjien ja spämmintorjujien jatkuvassa kilpavarustelussa käy pian niin, että vain botit osaavat enää tulkita joitakin hankalammista kuva-arvoituksista, joihin on sana kätkeytyvinään.
** Äänikirjassa on muuten hankalampi jättää tällainen toisto huomiotta. -luk. huom.