Arvonta! Eka ikinä!

Päätin pistää pystyyn blogin ensimmäisen arvonnan ikinä.

Minulla sattuu nimittäin eräästä syystä* olemaan kaksi kappaletta Ann & Jeff VanderMeerin toimittamaa piraattiantologiaa Fast Ships, Black Sails, joka pitää sisällään tarinoita mm. Naomi Novikilta, Michael Moorcockilta JA Kage Bakerilta, ikisuosikiltani.

Tää näin.

Toisen kirjoista ajattelin pitää (ja lukeakin vielä joskus), mutta toisen arvon jollekulle lukijoista (laajan määritelmän mukaisesti - jos joku päätyy tänne googlettamalla "arvonta", hyväksyn senkin.) Kirja on englanninkielinen ja julkaistu vuonna 2008. Antologiat eivät ainakaan minuun aina iske, mutta VanderMeerin pariskuntaa pidetään käsittääkseni varsin etevinä kustannustoimittajina, joten omat odotukseni ovat kohtuullisen korkeat.

Voittoon riittää, että kommentoi tähän postaukseen jotain, sanotaan nyt vaikka helmikuun puoleenväliin mennessä. (Kommentoikaakin sitten, muuten tämä on tosi noloa. Saatte myydä kirjan eteenpäin jos haluatte, kunhan ette kerro siitä minulle.)


* Siksi, että olen ihan omin kätösin tilannut kirjan kahteen kertaan internetkirjakaupasta.

Mielensäpahoittaja

Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta ensimmäisen kerran luullakseni INAhduksesta [joka on näemmä muuttanut Lilyyn. Voi sentään. Lily tosin vaikuttaa kiinnostavalta, mutta olen ilmeisesti liian vanha ja käytettävyystietoinen hanskatakseni siellä navigointia (joojoo, koko design on selvästi suunniteltu tukemaan sisältövirran seuraamista eikä navigointia) ja lisäksi Lilyn RSS-feedeissä on jotain vikaa, mistä seikasta en tietenkään ole viitsinyt ilmoittaa Lilyn ylläpidolle.] (Huomatkaa edellisen virkkeen oikeaoppinen sulkeiden käyttö.)

No mutta asiaan. Ensin en lainkaan innostunut Mielensäpahoittajan koko konseptista. Sitten kuitenkin varasin sen kirjastosta, päästen varausjonossa suoraan jonnekin sijan 176 paikkeille. Kun kirja vihdoin saapui Kirjastokymppiin, havaitsin sen miellyttävän ohueksi ja suomenkieliseksi, ja päätin uhrata sille erään ... hieman valvotun ... yön jälkeisen aamun.

Mielensäpahoittaja olikin oikein hyvä. Hauska ja vähän surullinenkin. Tuli ikävä paappaa, jolle ei valitettavasti voi enää soittaa. Niinpä soitin mummolle. Mummoakin tuli ikävä. Herra Sivukirjasto kommentoi myöhemmin, että onneksi se loppui, ettet enää käkätä siinä sohvalla ja lue parhaita paloja ääneen (tirautin myös vähän kyyneleitä, joihin tässä taloudessa suhtaudutaan jo aika stoalaisesti halauksen kera, mutta varmaan niidenkin loppuminen otettiin kiitoksella vastaan.)

Ainoa, mikä jaksoi vähän ärsyttää, oli se jokaisen luvun aloituslause. Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun. Mietin asiaa pitkään, ja tulin siihen tulokseen, että oman kirjoituksensa toistosääntöjä saa rikkoa taiteellisen vaikutelman ja pienemmän ärsyttävyyskertoimen aikaansaamiseksi.

Muutoin suosittelen ehdottomasti.

Foucaultin heiluri [sic]

Tällä postaustahdilla en pääse ikinä nykyhetkeen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)

Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)

Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.

Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)

* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)

Pari Sookieta vielä

Ihmiset, olen ollut eri laiska postaaja. (Ei tämä ole uutisblogi, sanotte te, mene asiaan. Selvä pyy.)

Kuuntelin syksyllä pari seuraavaa osaa Sookie Stackhouse -sarjasta. Voisi kuvitella, että se muodostaa jonkinlaisen ongelman jos samalla katsoo True Bloodia (vampyyri Eric!) mutta ei. Jollain tavalla sarja ja kirjasarja liittyvät toisiinsa koko ajan vähemmän päässäni.

Kuunnellut kirjat olivat siis Dead to the World ja Dead as a Doornail*.

(Joudun lunttaamaan Wikipediasta, hetki.) Aivan, DttW on kirja, jossa sattuu ja tapahtuu. Sookie on näyttänyt ovea poikaystävälleen vampyyri Billille (hienoa, sanon minä) ja törmää töistä palatessaan muistinsa menettäneeseen Ericiin. Ericiä suojellessaan Sookie sotkeutuu sotaan noitajoukkiota vastaan ja suhteeseen muistiongelmaisen suojattinsa kanssa.

DaaD:issa Sookien veli Jason ottaa ja muuttuu ihmispantteriksi. Muu ihmispantterilauma ottaa Jasonin avosylin vastaan, kunnes joku alkaa ammuskella muodonmuuttajia. Jason joutuu epäilyksenalaiseksi ja Sookien pitää selvittää oikea syyllinen. Juoni ei sinänsä ole kovin monimutkainen, mutta onneksi sivujuonia riittää. Osa näistä sivujuonteista on selvästi tarkoitettu jatkumoiksi sarjan juonessa, joten voinemme odottaa yhteenottoa tulevaisuudessa ainakin lähikaupunkin ihmissusilauman uuden johtajan kanssa. Siis jos jatkamme sarjan parissa.

En voi varsinaisesti kehuskella jääneeni koukkuun. Harrisilla on jännä tapa rakentaa juonta, enkä ole ihan varma, pidänkö siitä vai en. Suhtaudun asiaan kuitenkin varovaisen positiivisesti, kunnes teen lopullisen päätöksen. Kuunteluun nämä sopivat sinänsä ihan mainiosti, ja viihdyttäviäkin ovat, mutta joku taas tökkii, ja se joku on mahdollisesti liika toisto - taidan pitää ainakin hetken taukoa Sookien kanssa.

* Sarjan kirjojen nimet ovat ihan sikakökköjä. Aaaargh! Kieriskelen myötähäpeästä.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

Oikean ruoan puolesta

Hop. Seuraa pikapostaus, koska muistoni eivät ole enää tarpeeksi tarkalla tasolla, jotta voisin sanoa mitään kovin kummoista.

Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta on ehdottomasti lukemisen arvoinen manifesti siitä, miten syömme. Se on erityisen virkistävä, koska ei sen kummemmin pyöri minkään yksittäisen hirveyden ympärillä (natriumglutamaatti, muistaako kukaan?) vaan käsittelee aihetta laajemmin, ja saa kyllä varmaankin aikaan muutoksen itse kunkin toimintatavoissa.

Mainittakoon muuten vielä, että kirjan nimi jotenkin vesittyy suomennoksessa. Alkuperäinen, In Defense of Food, välittää viestin siitä, että suurin osa marketeissa tarjolla olevista tuotteista ei oikeastaan ole ruokaa kuin hyvin laajan määritelmän mukaisesti. Onneksi sieltä saa vielä verigreippejä.

Clockwork Angel

Höyrypunk nostaa ilmeisesti metallista ja tikittävää päätään, kun Cassandra Clarekin päätti sijoittaa uuden trilogiansa vanhaan universumiinsa, mutta 1800-luvun Lontooseen kellopelien, vietereiden ja höyrykoneiden keskelle. Clockwork Angel on trilogian ensimmäinen ja jokseenkin keskinkertainen osa.

Orpo Tessa matkustaa uudelta mantereelta Lontooseen isoveljensä perässä, mutta laivaa vastassa ei olekaan veli Nathaniel, vaan kaksi kummallista tätiä, jotka sieppaavat Tessan ja alkavat treenata tämän taikataitoja esille. Tessalle eivät tätien aikomukset selviä koko ankean koulutusohjelman aikana, mutta ennen pitkää pelastaa komea nuori varjojenmetsästäjä* Will. Will kuskaa Tessan paikallisten varjojenmetsästäjien eli nephilimin piilopaikkaan, josta tulee myös Tessan koti, muun nephilim-kaartin luvatessa auliisti auttaa kadonneen veljen arvoituksen selvittämisessä. Tessa tarvitsisi apua myös Willin rehellisesti sanottuna kohtuullisen teiniangstisen käytöksen selvittämisessä; draamaa piisaa.

CA ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen Claren trilogia; en osaa sanoa tarkalleen miksi, ensimmäisessäkin trilogiassa teini-ikäiset draamakuningatar-puupäät olivat henkilögallerian molemmissa sukupuolissa yliedustettuina, joten ongelma ei varmastikaan ollut siinä, ja höyrypunk on genrenä yleensä suoraviivaisen fantastinen. Ehkä kyse on siitä, että tämäntyyppinen kidutettu nuori rakkaus on jossain määrin jo nähty, kiitos vain, eikä näin vanhana ja väsyneenä enää jaksa henkeään pidätellen odottaa sitä antiklimaattista hetkeä, jolloin romanttinen sankari A paljastaa kauhean salaisuutensa, lukija B alkaa nauraa, eikä romanttinen sankari A silti ymmärrä tehneensä kärpäsestä härkästä.

Toisaalta Claren uusin pitää sisällään erinomaisen nautinnollista dialogia, joten jos sattuu olemaan lukija, jonka viihtyminen ylipäänsä on mahdollista kohtuullisen romantillissävyisen höyrypunk-kirjan parissa**, CA on melko taattua viihdettä.


* Lue ykköstrilogia; Clare selittää ajatuksensa paremmin kuin minä ikinä. 
** Ymmärrän, että kaikki eivät tällaisia lukijoita ole.

The Windup Girl

Hyvää uutta vuotta kaikille Sivukirjaston lukijoille! Toivottavasti vuosi vaihtui mukavissa merkeissä. Sivukirjasto toivoo vuodelta 2011 enemmän aikaa lukea ja hieman rauhallisempaa meininkiä. Vuonna 2010 tapahtui ihan kauheasti hyvää ja huonoa ja aikaavievää; fakta, jota itsepintaisesti käytän tekosyynä sille, että Parhaat 2010 -listaukseni ilmestynee maaliskuussa, kun olen saanut sanailtua jotakin kaikista viime vuoden aikana lukemistani kirjoista (niitä odottaa jonossa ennätysmäärä, 17.)

Mutta te haluatte varmaankin tietää vieteritytöstä: Paolo Bacigalupin The Windup Girlia on kiitelty visionääriseksi scifiksi, ja sitä se olikin.

TWG tapahtuu Bangkokissa. Maailma lähitulevaisuudessa on kovin erinäköinen, ja vaikka isoja muutoksia on tapahtunut esimerkiksi energianlähteissä tai merenpinnan tasossa, suurin muutos on tapahtunut ruoassa. Ruoantuotantoa hallitsevat yritysjättiläiset, jotka luovat itselleen markkinat ja tuotteensa uudelleen ja uudelleen geenimanipulaatiota hyväksikäyttäen. Geenihakkerit yrittävät puolestaan luoda uudelleen makuja.

Kirjassa on melko liuta päähenkilöitä; Lake Anderson on länsimaisen ruokajätin agentti, mutta näennäisesti pyörittää tehdasta hikisessä Bangkokissa. Hän kiinnostuu Japanista tuodusta, nykyisin prostituoituna elantonsa ansaitsevasta Emikosta, joka on otsikon Windup Girl, geenejä manipuloimalla tuotettu ihminen, kaunis mutta liikkeidensä puolesta muista erottuva. Emiko saa enimmäkseen osakseen silkkaa syrjintää, sillä siinä missä japanilaiset rakastavat luomuksiaan, thaimaalaiset pelkäävät heitä. Henkilökaartin muista hahmoista voitte lukea itse; sanottakoon nyt kuitenkin, että juonittelun kiihtyessä omia etujaan ajavat henkilöt suistavat maan melkoiseen kaaokseen.

TWG oli tosiaan (Apua! Kustannustoimittajaa ja adjektiiviapulaista kaivataan!) visionäärinen ja monella tapaa erinomainen, mutta ... kuten visionääristä scifiä usein (vai kuvittelenko vain?), TWG:iakin vaivasi tietty etäisyys. Ainakaan minä en juuri kiintynyt kirjan hahmoihin. Ehkä se ei ole olennaistakaan, ja toiveeni tulla kosketetuksi kirjan toimesta on vain omaa höperehtimistäni, mutta luulen visioidenkin vaikuttavan syvemmin, jos kosketuspintaa on hieman enemmän.

Okei, TWG on voittanut sekä Hugo- että Nebulapalkinnon, joten unohtakaa höperehtimiseni ja lukekaa se. On nimittäin aina kylmäävää muistaa, etteivät esimerkiksi geenimanipulaation suurimmat ongelmat välttämättä ole biologisia vaan yhteiskunnallisia.