Dragon in Chains

Luin Daniel Foxin Dragon in Chainsin kokeellisesti Androidin Kindle-applikaatiolla, mikä lukunautinnon kannalta saattoi olla virhe - ei niinkään siksi, että applikaatiossa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että luetut pätkät jäivät selkeästi lyhyemmiksi ja kirjan pariin palasi huomattavasti harvemmin kuin muutoin ehkä olisi käynyt*. Niinpä lohikäärme oli työn alla lähes koko kevään, kunnes taannoisena toukokuisena viikonloppuna Tukholmassa sain sen vihdoin luettua.

DiC kertoo kuvitteellisesta itämaisesta valtakunnasta, jossa keisari pakenee kapinaa kaukaiselle saarelle, ja saaren asukkaat, muut päähenkilöt, sotkeutuvat kuka mitenkin valtakunnan tapahtumiin, jotka yhtäkkiä liippaavatkin läheltä. Samaan aikaan lauma merirosvoja ryöstää luostarin, jonka tärkein tehtävä on ollut pitää meren alle kahlittu lohikäärme jatkossakin vangittuna. Kuolleet munkit eivät voi tehtäväänsä täyttää, joten laivapojaksi shanghaiattu Han joutuu kovan paikan eteen jatkaessaan munkkien työtä.

Ensin en innostunut DiC:ista juurikaan. Se tuntui kylmältä ja sateiselta, huumorintajuttomalta ja vakavalta, ja mietin monta hetkeä miksi länsimaiset kirjailijat eivät tunnu saavan pseudo-aasialaisiin romaaneihinsa yhtään lämpöä tai iloa (esimerkiksi Lian Hearnin kirjat ovat olleet minusta hieman luotaantyöntäviä juuri tästä syystä.) Vai voiko kyse olla siitä, että kulttuurit todella ovat niin kaukana toisistaan? Sitäpaitsi ärsyynnyin siitä, että lohikäärmeparka piti kahlita meren alle. Mutta pikku hiljaa - sattumalta, samoihin aikoihin, kun kirjalle tarjottavissa ollut lukuaika kasvoi - huomasin, että aloin lämmetä tarinalle. Lopussa kirjaa suorastaan hotki. En ole varma, piristyikö tahti, alkoiko kirjan eri tarinalinjoissa nähdä yhtäkkiä järkeä, vai oliko kyse lopulta siitä, että mitä enemmän (mille tahansa) kirjalle antaa, sitä enemmän siltä saa.

Ja lopusta pidin kovasti - vaikken nyt ole lainkaan varma, haluanko lukea sarjaa loppuun asti. Entäs jos myöhemmät osat vesittävät erinomaisen lopun? Eihän sellaista kestä edes ajatella.

* Luin applikaatiolla lähinnä siis äärimmäisen tylsyyden täytehetkinä, jollaisia en oikein voi sietää. Tiedättehän, esimerkiksi kun odottelin Sivukirjastokoiran kanssa ulkona, että herra Sivukirjasto tulee ulos ravintolasta noutoruoan kanssa ja voimme lähteä kotiin syömään - mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Katsella ihmisiä? Ei käy.

Luonto pakastimessa

Olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista, koska pidin Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjasta ihan kauheasti, enkä oikein uskalla sanoa siitä mitään, ettei se vaikka mene pilalle jonkun silmissä. Tai sanottakoon nyt kaiken uhallakin*, että pidän Anu Silfverbergin kirjoituksista yleensä ihan kauheasti - viikon paras päivä on tähän asti ollut joka toinen perjantai, jolloin Silvferbergin kolumni ilmestyy Nyt-liitteessä (kuten kaikki Facebook-ystäväni kyllä tietävät), paitsi että ei enää ilmesty. Kaiken lisäksi ihailen Silfverbergiä esim. siksi, että hän on vienyt ajatuksensa käytäntöön asti (toisin kuin tekopyhä minä) ja on vegaani - itse en ole edes kasvissyöjä, vaikka lihansyönnin vähentäminen on jatkuva ja loppumaton pyrkimys.

No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.

Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.

* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.

Espoon kaupunginkirjaston fantasiaryhmä, sydän tähän

Jos maailmassa on jotain, jonka fani voin sanoa olevani, on se jotain luultavasti kirjasto.

Ette ehkä usko tätä, joten kerron pikku anekdootin, jonka äitini kertoi häissäni. Kymmenisen vuotta sitten perhettämme nimittäin kohtasi iso kriisi, ja tuon kriisin alkutaipaleella murtunut äitini kysyi minulta kerran onko maailmassa enää mitään hyvää. On, olin minä sanonut hetken mietittyäni. Julkinen kirjastolaitos on aika hiton hyvä juttu.

Tähän fanitustunnustukseen on syynsä. Menin nimittäin ihan fanitytöksi noin kaksikymmentä minuuttia sitten kun vihdoin ehdin istahtaa koneelle ja kävi ilmi, että Espoon kaupunginkirjasto on tehnyt huikeita juttuja - kuten kirjastot yleensäkin, voisin heretä runolliseksi siitä, miten käsittämättömän hienoa työtä kirjastoissa ylipäänsä tehdään, mutta keskitytään nyt hetki ensin.

Espoon kaupunginkirjasto on mennyt ja perustanut fantasiatyöryhmän, jonka tarkoituksena on hankkia keskitetysti kirjoja genrestä - eikä vain fantasiasta, vaan myös scifin ja kauhun alueelta. Tämä palvelee kaikkia meitä, jotka ovat koukussa lohikäärmekirjoihinsa, joten hurraa Espoo!

Mutta ei siinä vielä kaikki. (Kohta luulette, että tämä on maksettu mainos, mutta kyllä ei ole maksettu. Olen myös entinen kirjastontäti.) Fantasiatyöryhmällä on nimittäin oma blogi osoitteessa http://fantasiaespoo.fi/, ja kirjaston ihanat fantasiaryhmäläiset valottavat työtään siellä enemmänkin. Oletan, että Espoon Fantasiassa keskustelemalla voi omia hankintatoiveitaan ujuttaa läpi, mutta ainakin näin alkuun työryhmä toivoo myös suoraa apua, joten jos aihe kiinnostaa, vastaa kyselyyn.

Haluaisin sanoa, ettei ole ikinä ollut näin hienoa olla espoolainen, mutta valitettavasti en ole espoolainen. Silti, kiitos briljantin pääkaupunkiseudun yhteisen kirjastojärjestelmän, tämä hyödyttää myös meitä pääkaupungin asukkaita (aivan samoin kuin esim. vantaalaisia) joten nyt on varmaan ihan sopiva hetki juosta pari kertaa ympyrää silkasta riemusta.

PS. Sini, yksi Espoon Fantasian kirjoittajista, kysyi minulta joskus taannoin, saisiko blogiini linkittää tuolta työryhmän blogista. Arvatkaa sanoinko KYLLÄ? Mikä voisi olla siistimpää kuin saada blogiinsa linkkauksia kirjastolaitokselta? Ei niin mikään. Kirjastot ovat maagisia paikkoja.

Zendegi

Pysytään Lähi-Idässä. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mistä Greg Eganin uutuusteos Zendegi kertoo - edellinen lukemani, Incandescence, oli kaikkea muuta kuin mitä odotin mutta sellaisena huikea. Zendegin kanssa yritin pitää samaa yllätysmomenttia yllä, mutta ihan vastaavaan huikaisevuuteen ei päästy.

Jostain syystä Eganin kirjojen ulkoasu ei vetoa. Katsokaa nyt, miten ankea kansi, ja miten ankea typografia kirjailijan nimen kohdalla.

Zendegi kertoo Martinista, australialaistoimittajasta, joka päätyy lähitulevaisuuden Iraniin, rakastuu ja jää maahan, sekä paluumuuttaja ja aivotutkija Nasimista, joka keksii, miten luoda tekoälyjä, jotka mallintavat kohdettaan hyvin tarkasti. Näitä proxyja istutetaan Iranin suosituimpaan - mutta muualla horjuvaan - virtuaalimaailma Zendegiin. Sitten Martin kuulee, ettei hän ehkä elä nähdäkseen poikansa kasvavan aikuiseksi, ja kohtaa vaikean kysymyksen: miten varmistaa, että pojalla kaikesta huolimatta olisi isän tuki aikuistumisen vaikean tehtävän aikana?

Zendegi oli hieman surumielinen eikä kovinkaan toiveikas kuvaus virtuaalimaailmoista ja tekoälystä. Se kysyy, aiheellisesti, mitä on olla ihminen, ja lasketaanko ihmiseksi myös tekoäly, jolle on annettu ihmisen ominaisuudet. Entäs mitä tapahtuu tekoälylle, joka on virheellinen, tai sellaiselle joka ymmärtää olevansa lopulta ihmisten armoilla oleva virtuaalikonstruktio?

Oman kiinnostavan mausteensa Zendegiin tulee miljööstä, mutta siinä missä The Dervish Housen Istanbul oli suorastaan viettelevä, on Zendegin Iran kylmä ja pölyinen eikä houkuttele vierailulle. En myöskään varsinaisesti ihastunut päähenkilöihin, mutta Zendegin pohdinta ihmisyydestä oli paikoin niin kylmäävän hienoa, että lopulta tuomitsin kirjan neljän tähden arvoiseksi.

Zendegi on muuten persiaa ja tarkoittaa elämää. Kaunis sana.

The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.

Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.

Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)

En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.

Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.

* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.

The Loving Dead

Amelia Beamerin The Loving Dead on ehdolla Locus-palkinnon saajaksi kategoriassa esikoisteokset. Palkintoraati näki siinä ilmeisesti jotain, mitä minä en nähnyt, mutta äänikirjana kuuntelemani TLD oli aika ankea zombitarina verrattuna esimerkiksi ja etenkin Mira Grantin Feediin. (On toki mahdollista, että ennen Feediä olisin pitänyt TLD:ista kovastikin.)

The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.

Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.

* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.

Silver Borne

Harva asia on viime aikoina saanut mut niin tietoteknis-kärttyisäksi kuin Bloggerin toimimattomuus viime viikolla, mutta nyt menetetty sisältö palautti itse itsensä ja pienen tappelun jälkeen sain rikkimenneet tägitkin korjattua, joten ehkä elämä jatkuu. (Blogger, sinua on varoitettu.)

Kirjastoon tuli vihdoin - vihdoin! - Patricia Briggsin uusi Mercy Thompson, Silver Borne, joka saattoi olla tähänastisista sarjansa paras, ja erinomaisen viihdyttävä. Kirjassa Mercy yrittää palauttaa lainaamaansa teosta, haltioista kertovaa, opuksen oikealle omistajalle, mutta omistaja katoaa ja joku vainoaa Mercyä. Lisäksi Mercyn vanha hoito Sam alkaa tuntea pitkän ihmissusielämän taakan harteillaan ja pyrkii ihmispuolensa kautta laittamaan asialle pisteen.

Silver Borne oli vauhdikas ja viihdyttävä, eikä siinä ollut sellaisia kiusallisia juonenkuljetuksellisia seikkoja (kuten vääryydellä syytetyksi joutuminen), jotka saavat rouva Sivukirjaston kärttyisäksi. Lisäksi SB oli oikeastaan aika hauska - etenkin hetket, jotka Sam viettää susimuodossa, toiva allekirjoittaneelle iloa. (Vaikka tapa, jolla Samin ongelmia käsitellään, tuntuukin täysin höperöltä, on oikeastaan ihan kivaakin, että fiktiossa sentään kaiken ei aina tarvitse olla vaikeaa.) Mercyn ja Adamin suhde kehittyy, mutta on yhä myrskyisä - kuten kunnon romantiikassa tietenkin pitääkin (eikä tule unohtaa sitä, että Briggsin kirjat luokiteltaneen useimmissa kirjakaupoissa hyllyyn "paranormal romance".)

Seuraavaksi lukuvuorossa on niinikään ihanan, ihanan kirjastolaitoksemme tarjoamana Briggsin River Marked. Sitä odotellessa.

Lamentation & Canticle

Seuraa kädenojennus eeppisen fantasian ystäville. Ken Scholesin Psalms of Isaak -sarjan avausosat Lamentation ja Canticle ovat nimittäin sitä itseään, puhdasta (joskin steampunk-vivahtein maustettua) eeppistä fantsua. Mikä vielä parempaa, sellaista, josta minäkin vaihteeksi nautin - mikään eeppiseen fantasiaan vivahtavakaan ei ole oikein jaksanut innostaa viime aikoina, ja aloin jo ajatella olevani viallinen. (Mikä ei vieläkään ole poissuljettu vaihtoehto.)

No, sarjahan alkaa siten, että joku ottaa ja tuhoaa suuren Windwirin kaupungin ja samalla tunnetun maailman tärkeimmän kirjaston (törkeää!) tyystin. Paikalle ratsastaa kuninkaansa Rudolfon johdolla mustalaisarmeija, joka löytää raunioista yksinäisen robotin - ainoan olennon, jonka voi edes etäisesti sanoa selvinneen tuhosta. Lähellä pitää majaa myös ylipäällikkö Sethbert, jonka kumppani, vakoojatar ja yleinen yli-ihminen Jin Li Tam alkaa epäillä päälliköllä olevan jotain tekemistä Windwirin tuhon kanssa. Sitten seuraa kahden kirjan verran juonittelua ja eriskummallisia käänteitä tahdilla, johon teidän on varmaankin paras tutustua itse.

Pidin enemmän aloitusosasta, joka jollain tavalla toimi itsekseenkin - jos nyt se kuitenkin kärsi samoista ongelmista kuin kakkososa, joista yhtenä mainittakoon ääristereotyyppiset ja paperinohuet naisihmiset huokaus. Aloitusosa oli kuitenkin juonellisesti sen verran paljon ehjempi kokonaisuus, että pitkiin sarjoihin kyllästyneet voisivat olla tyytyväisiä luultavasti ihan vain Lamentationin lukemalla. Kakkososa toimii kuin Heroes-telkkarisarjan kakkoskausi, repimällä auki lähes kaiken, mihin ykkösosassa päästiin. Lisäksi Canticlen juonenkäänteet upposivat ainakin minuun hieman huonommin, kun vihulaiset piti hakea jo aika kaukaa näyttämön ulkopuolelta, ja puolet kirjasta nojasi johonkin kryptiseen ennustusjoukkoon (en oikein kestä ennustuksia enää.)

Niin siitä fantasiapuolesta. Joku voisi sanoa, ettei sarja oikeastaan ole niinkään fantasiaa kuin vuosituhansien päähän sijoittuvaa scifiä, mutta Clarken kolmannen lain mukaan sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet ja vähän muutakin

Seuraa Sivukirjastolle harvinainen telkkarivinkki, eikä tämä nyt koske viime viikolla alkanutta Game of Thronesia (josta kyllä pidin). Yle Teema nimittäin esittää neliosaisen dokumenttisarjan Virtuaalivallankumous, josta ainakin ensimmäisen osan perusteella pidin kovasti; jos mahdollista, vielä enemmän kuin Game of Thronesista. Ensimmäinen osa pureutui netin syntyvaiheisiin, mutta ei niinkään tekniseltä vaan ideologiselta kannalta, ja sepäs vasta olikin mielenkiintoista. Löysin tietenkin itsestäni pienen, barrikadeille vapauden puolesta nousevan hippiaktivistin, jopa siinä määrin, että hieman hävettää tuutata nettiin kaikkea tuubaa epämääräisten mielipiteiden (vapaassa jakelussa etenkin Facebookissa) ja blogien muodossa samalla kun Keniassa blogosfääri toimii nyt jo kuin zombikirja Feed lähitulevaisuutta spekuloi, antaen äänen sille, mitä perinteinen media ei käsittele. Kannattaa siis katsoa - vaikka ensimmäinen osa meni jo, niin onhan meillä Yle Areena. Sinne vain klik. Ja jatkossa, kuulkaa, selviää mm. se, miten Google oikeasti tekee rahaa (no, minä toivotan myös spekulaation tervetulleeksi.)

Sitten pikainen tervehdys Tukholmasta, jossa Sivukirjaston edustajisto miinus koira piipahtivat kuuntelemassa rokkia ja tutustumassa Gamla staniksi kutsutun turistirysän nähdäkseni ainoaan vierailun arvoiseen paikkaan, SF Bokhandeliin. Oli lämmintä ja Kindle osoitti voimansa sekä laitteena että Android-applikaationa.

Ja lopuksi vielä tiedottaisin, että suhtaudun David Mitchelliin huomattavasti myötämielisemmin luettuani herran uusimman teoksen The Thousand Autumns of Jacob de Zoet.
 

TTAoJdZ kertoo Jacobista, joka Hollannin kauppakomppanian mukana päätyy 1700-luvun viime vuosina Japanin rannikolle ylläpitämään kauppasuhteita kahden valtion välillä. Asia on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Japani on valtiona laittanut rajat kiinni tuosta noin vaan, ja homma tietysti vielä mutkistuu kun Jacob iskee silmänsä hollantilaislääkärin paikalliseen oppi...tyttäreen, Oritoon. Orito kuitenkin joutuu kyseenalaisia riittejä harjoittavan luostarin nunnapuolelle vastoin tahtoaan, ja tästä kaikesta seuraa jotain, mikä ei ole ollenkaan perinteinen seikkailu, vaan tarina joka kaikessa epäloogisuudessaan ja, samalla, jatkuvuudessaan, muistuttaa kovasti elämää ja sitä, miten asiat yleensä järjestyvät, jos nyt hyvin harvoin kuten niiden toivoisi järjestyvän.

Kirjassa oli paljon hyvää; alun jälkeen se tempaisi mukaansa, oli jotenkin aito, ja hauskakin vielä. Jos nyt jotain natkuttamista pitää löytää - ja pitäähän minun, koska en kuitenkaan rakastunut kirjaan, ja koska paremmasta tiedostani huolimatta luulen olevani looginen otus, jonka tulee perustella tunteensa (saatte nauraa) - oli se paikoin hieman raskassoutuinen. Silti, jos haluaa käyttää sanaa "kudelma", se sopii minusta jopa paremmin TTAoJdZ:iin kuin aiemmin lukemaani Pilvikartastoon - vaikutelma kudelmasta on kypsempi, vähemmän pakotettu. Suosittelen.

The Sorcerer's House

Luin ensimmäisen Wolfeni joskus Sivukirjaston alkuaikoina*, enkä tuolloin osannut sanoa aiheesta mitään järjellistä; en edes sitä, minkä yhä muistan: en pitänyt The Wizard Knightin päähenkilöstä juuri lainkaan. Enää en ole edes sitä mieltä, että Neil Gaiman ei voi olla väärässä (vaikka hänkin pitää äänikirjoista), mutta kun kirjastosta valitettavasti löytyi Locuksen suosittelema The Sorcerer's House, Wolfelle piti antaa toinen mahdollisuus.

 

Ei se sitten ollutkaan ihan niin valitettavasti. Ensinnäkin, tärkeimpänä, TSH on kolmisensataa sivua pitkä, mikä on mielestäni hyväksyttävä mitta Gene Wolfelle ja aika monelle muullekin kirjailijalle. Toiseksi, TSH oli urbaania fantasiaa, joka esitettiin kirjeenvaihdon muodossa, mikä oli virkistävää.

TSH:ssa päähenkilö Baxter vapautuu vankilasta ja päättää muuttaa autioon taloon. Eriskummallisten sattumusten kautta hän pian huomaa omistavansa erikoisen talon, jolla on seudulla hyvin outo maine. Rahaton ja nälkäinen Baxter kohtaa talossa nuoren pojan - tai kaksi, sillä pojat ovat identtiset kaksoset - ja onnikin alkaa pikku hiljaa potkia. Kaikesta kokemastaan Baxter kertoo kirjeissä entiselle sellitoverilleen, kylmälle veljelleen ja veljensä vaimolle.

Wolfen kirjoitustyyli on armollisen kevyttä, ja vaikken juuri ihastunut Baxteriinkaan päähenkilönä, pidin kuitenkin kirjeenvaihtoajatuksesta: kirjeen kautta kerrottu tarina jättää aina epäilyksen päähenkilön luotettavuudesta, ja tämä onkin kirjan paras puoli. Kirjan juoni osoittautui hyvin erilaiseksi kuin alun perusteella kuvittelin, enkä valitettavasti voinut kuitenkaan täysin välttyä tunteelta siitä, että olisin mieluummin lukenut sen toisen kirjan - sen, jonka kuvittelin. Mainittakoon vielä, että loppu on niin kiero, että jos olisin viitseliäämpi, lukisin kirjan saman tien uudelleen - jos luette tämän, ajatus kannattaa pitää mukana.

* Nämä ovat niitä hetkiä kun tekisi mieli tuhota, sanotaanko, satakunta ensimmäistä postausta, mutta jos välttämättä haluatte tutustua Sivukirjaston aika noloihin alkuhetkiin: The Wizard Knight. Antakaa anteeksi, olin nuori ja ymmärtämätön enkä uskaltanut sanoa mitään, millä olisi merkitystä.

A Dark Matter

Siltä osin kuin Peter Straubin teoksen A Dark Matter voi sanoa olevan kauhua - ja kansikuvansa perusteella se yrittää kovasti olla kauhua - epäilen kauhugenren olevan aika huonossa jamassa ja toivon H. P. Lovecraftin pikaista uudelleensyntymää. ADM ei nimittäin ole tippaakaan pelottava.

Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?

ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.

Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.

Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.

Red Plenty

Francis Spuffordin Red Plenty hämmensi aluksi hieman; kirjastojärjestelmän mielestä kyseessä on fiktio, Akateemisesta bongasin kirjan ohimennen historiaosastolta. Nopeasti käy ilmi, että Red Plenty on historiaan pohjaavaa fiktiota - historiankuvauksella maustettuna.

'That's it?' he said. 'That's it? The dream of ages, and it comes down to mashed potatoes, woolly socks and shared use of a trombone?'

RP kertoo Neuvostoliitosta ja neuvostoaikojen unelmasta, jossa kommunismi yrittää ohittaa kapitalismin kansalaisille tarjotun materialistisen hyvän määrässä. Tätä unelmaa Spufford käy läpi useiden vuosikymmenien ajalta ja useista eri perspektiiveistä alkaen kommunistisen puolueen pääsihteeri Hruštšovin näkökulmasta ja päättyen tavallisten neuvostokansalaisten elämään, vilkaisten välillä taloustieteilijöiden ja tehtaanjohtajien kamppailua keskushallinnon kanssa. Kirja on jaettu useampaan osioon, jotka esittelevät elämää Neuvostoliitossa fiktion kautta; osioiden alkuun on kuitenkin kirjoitettu (ilmeisesti) puhtaammin faktoihin perustuvat jaksot siitä, millaista Neuvostoelämä on objektiivisemmin tarkasteltuna ollut. Spufford on perehtynyt aiheeseensa tarkasti; kirjan viimeiset 30 sivua käsittävät lähdeluettelon.

Minusta Neuvostoliitto on jokseenkin kiehtova aihe, ja pidin Red Plentystä kovasti - sen lisäksi, että RP oli mukavaa luettavaa, se myös tarjosi kiinnostavan näkökulman entisen naapurivaltiomme vaiheisiin.

Spufford tuntuu myös kirjoittaneen RP:n kohtuullisen objektiivisesti - vaikka mukana on toki länsimaalaisittain odotettavaakin kritiikkiä, välillä Spufford tuntuu miettivän, olisiko järjestelmälle käynyt toisin mikäli päätöksiä olisi ollut tekemässä erilainen sakki. Suhtaudun kuitenkin väistämättä hieman skeptisesti länsikirjailijoiden yrityksiin kuvata venäläistä mentaliteettia ja etenkin historiantulkinta ihmiseltä, joka oman tunnustuksensa mukaan ei osaa venäjää, tuntuu - kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta - siltä, että lukijan on hyvä pitää mukana kriittinen mieli ja muistaa, että jos kaikki internetistä luettavissa oleva ei välttämättä ole totta, päätyy kirjan kansienkin väliin korkeintaan yksi versio totuudesta.

Silti, suosittelen Red Plentyä oikeastaan ihan kaikille, joita historia lainkaan kiinnostaa.