Total Oblivion, More or Less

Note to self: jos kirjaa kuvataan surrealistiseksi, se luultavasti ei sovellu äänikirjana kuunneltavaksi. Ei, vaikka joku olisi sen nauhalle lukenutkin.

Ja tällä nuotilla onkin hyvä kertoa teille, että Alan DeNiron Total Oblivion, More or Less oli kuuntelukokemuksena varmaan vähän samanlainen kuin jos olisi selaillut jonkun Salvador Dalin vähäisemmän oppipojan luonnoslehtiötä. Jotenkin epämääräinen.

Tarinaa on vaikea kuvata: teini-ikäinen Macy pakenee perheensä kanssa kotoaan jonkin epämääräisen valloituksen edestä, eikä Yhdysvaltoja kohta enää ole. Kaikki on sen sijaan hieman omituista: on rutto, jonka paiseissa näkyy hahmoja, kummallisia uusia keisarikuntia ja kaupunkeja, orjakauppaa... Ja Macyn perhe, jonka pitää löytää jonkinlainen tasapaino perheen nuorimman pojan kanssa.

TOMoL virtasi siis korvieni ohi, eikä siitä sen kummempaa muistijälkeä jäänyt. Mutta ehkä se ei haittaa - tavallaan virtaus sopiikin kirjaan, jossa suuri osa ajasta vietetään joella.

Ready Player One

Ernest Clinen Ready Player One on luultavasti nörttikirjojen nörttikirja, enkä sano tätä pahalla. Kirja on käytännössä videopeli (paitsi ettei se ole interaktiivinen), ja juoni on sen mukainen.

Damn. Tänä vuonna tuleekin tiukka kisa rumimmasta kannesta.

Tulevaisuuden yhteiskunta on synkkä, ja suurin osa jengistä hengaa virtuaalimaailmassa, jonka on perustanut nyttemmin edesmennyt nero. Nero, joka on jättänyt koko massiivisen perintönsä sille, joka ensinnä onnistuu selvittämään ... *drumroll* ... kolme haastetta. Esiin astuu sankarimme, osaton ja onneton nörde, jolle virtuaalitodellisuus on kaikki kaikessa, koska oikea elämä niinsanotusti imee golfpalloja puutarhaletkun läpi. Ja loppu on historiaa.

RPO on oikeasti aika viihdyttävä, vaikka juoni on ennalta-arvattava ja kaavamainen. Cline juoksee videopelien ja 80-luvun popkulttuurin läpi onnellisena, heittää viittauksia tuolla ja selittää juurta jaksain täällä, eikä mokaa suuremmin missään. Toisaalta on hyvä, että Cline vaivautuu paikoin selittämään asioita juurta jaksain, koska itse en muistaakseni ollut kaikista viittauksista kärryillä ... toisaalta voisin kuvitella, että eniten kiksejä tästä saavat juuri ne tyypit, jotka ovat lapsuudessaan etsineet kaikki Commodore64-konsolinsa pelien pääsiäismunat, eivätkä täten kaipaa minkäänlaisia selityksiä - ja muita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirjan luette, huomaatte kyllä, että moni tunnettu scifikirjailija on saanut tästä ilmeisesti juuri suunnitellunkaltaiset voimaannuttavat sävähdykset ja antanut hommasta loistavan arvion. Ja jos kirjan luette, huomaatte senkin, että teoksena se on kuitenkin lähinnä vahvaa keskitasoa.

Suositellaan: meille nördeille. Hurraa me!

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

Misspent Youth

Luullakseni ensimmäinen Peter Hamiltonini on peräisin 101 spefin helmeä -listalta: Misspent Youth.

MY tuntui visionääriseltä, mutta ehkä eri syistä kuin Hamilton vuosituhannen alkupuolella oli ajatellut. Lisäksi henkilökohtaisesti tärkeimmäksi asiaksi kirjassa muodostui Graham Joycen cameorooli. Graham Joyce!! Kirjan hahmona! Vähemmästäkin häkeltyy ja kokee oikeutetuksi käyttää useita huutomerkkejä lauseen lopussa.

MY kertoo siis miehestä, joka aikoinaan - tehtyään ihmiskunnalle valtaisan palveluksen - on päässyt edunsaajaksi ensimmäiseen täydelliseen nuorennusoperaation, ja siitä, mitä tämä operaatio aiheuttaa miehen suhteessa nuoreen vaimoonsa ja teini-ikäiseen poikaansa. Lisäksi siinä nähdään EU, joka on kovasti menossa kohti liittovaltiota - kaikkien maiden kansalaisten suureksi mieliharmiksi. Kirjoja (tai muuta mediaa) kuluttavien kauhuksi kirjassa lisäksi visioidaan tilanne, jossa kaikki sisältö on tarjolla vapaasti netissä, ja kaikenlainen kustannustoiminta on enemmän tai vähemmän pysähtynyt.

Itseäni kiinnosti enemmän tällä hetkellä profeetalliselta näyttävä EU-aspekti, vaikka jos ihan rehellisiä ollaan, olen jo unohtanut, miksi kaduilla mellakoitiin. Pakko myös sanoa, että olen ihan äärimmäisen helpottunut siitä, että ainakaan vielä visiot kustannustoiminnan kuolemasta eivät ole totta - toivottavasti eivät tule olemaankaan, vaikka muutoksia ansaintalogiikassa tapahtunee melko varmasti.

Sen sijaan kirja varsinaisen aiheensa puolesta ei minusta tällä kertaa osunut ihan maaliinsa. Tai ehkä osuikin, mutten pitänyt maalista; äkillisen nuoruuden saanut seitsemänkymppinen nimittäin aloittaa riemuisat seksiorgiat nuorten tyttösten kanssa, ja vaikka on täysin mahdollista, että kirja on tältä osin realismin riemuvoitto, koin seksiin keskittymisen ajoittain melko rasittavana.

A Dance with Dragons

Vihdoinkin.

Minulla oli ongelmia A Dance with Dragonsin kanssa: se painoi tonnin. Pelkäsin, että pudotan sen vauvan päähän kamalin seurauksin imettäessäni. Kun herra Sivukirjasto sitten tarpeeksi virnisteli hitaalle lukutahdilleni, tartuin kirjaan uudestaan. Hyvä niin.

Te tiedätte tästä varmasti kaiken, mitä tietää tuleekin, mutta lyhyenä yhteenvetona mainittakoon, että pitkään ja hartaasti luettu ja odotettu ADwD jatkaa A Song of Ice and Fire -sarjaa viemällä eteenpäin hahmojen tarinoita. Ja aika hyvin homma toimii tässäkin osassa, vaikka itse löysin aidon innon oikeastaan vasta sitten, kun kronologisesti päästiin eteenpäin siitä ajanjaksosta, jossa tämä ja edellinen osa pyörivät. En olisi millään jaksanut lukea uudestaan samasta ajasta, vaikka tapahtumia ei samojen henkilöiden silmien läpi nähdäkään.

Yllättäen kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Theon Greyjoyn surullisen hahmon ritari. Sen sijaan aiempi suosikkini, Jon Snow, ei suinkaan synkistellyt itseään sydämeeni - Jon-jaksoihin olisin kaivannut hieman enemmän pahaenteisyyttä ja hieman vähemmän huolta turnipsien riittävyydestä.

No, sitten kun innostuin, innostuin tietenkin kovasti - viimeiset viikot olenkin miettinyt, onko jo liian aikaista kysyä, milloin ilmestyy seuraava osa.