Across the Universe

Beth Revisin Across the Universea on luettu siellä ja täällä; ensimmäisenä mieleen tulee Aamuvirkun yksisarvisen Tessa, joka kirjoitti kirjasta eri hyvän jutun.

Siitä on jo hetki, kun lukaisin AtU:n, ja pidin siitä enemmän kuin odotin. Kirjassa nuori Amy lähtee sukupolvialuksen kyydissä asuttamaan kaukaista planeettaa, mutta kesken matkan jokin menee pieleen ja Amy herää unestaan melko lailla ennen saapumista.

Kirjassa kertojana vuorottelevat Amy ja Elder, aluksen päälliköksi treenaava teini-ikäinen poika. Kuulette ehkä romanttisten rumpujen kuminaa? Jep? Jep. Nyt näiden kahden teinin pitäisi siis selvittää, kuka herätti Amyn ja miksi. Sitäpaitsi aluksella tuntuu muutoinkin olevan villakoira haudattuna ja siitä olisi pikku hiljaa syytä päästä selvyyteen.

Revisin opus oli minusta huomattava kahdesta syystä: 1) se herätti juoksukuumeeni (Amy harrastaa intohimoisesti juoksua) ja 2) kirjan fiilis on aidosti ja hyvin pelottavasti klaustrofobinen. Amya ei todellakaan käy kateeksi. (Tämä kohta kaksi on luultavasti yleisemmin merkittävä, joten voitte ehkä keskittyä siihen.) Aluksen oma pienoisdystopia on sen sijaan paikoin turhankin alleviivattu.

Kyllä kyllä, luen kakkososankin, sen verran kiinnostavaan paikkaan tarina keskeytyi.

The Heroes

The Heroes on Joe Abercrombien tuottama sotaisan fantasian yksittäisteos - ei siis osa mitään sarjaa - joka sijoittuu samaan maailmaan First Law -trilogian kanssa. Siinä pohjoisen miehet ottavat yhteen keisarikunnan kanssa. Vai olikos se kuningaskunta.

Oli mikä oli, TH on ihan taattua Abercrombieta. Paikoin hauska, usein brutaali. Abercrombie kuvaa tapahtumia useamman päähenkilön silmien kautta - molemmin puolin rintamalinjoja - ja taistelukohtauksissa sivuhenkilöiden näkökulmat usein ketjutetaan (tiedättehän, henkilö A kuolee rumasti kiitos henkilön B jonka seuraavassa kappaleessa päästää päiviltä henkilö C joka kohta heittää lusikan nurkkaan henkilön D avustamana joka... No, tajuatte varmaan idean.)

Kirjana TH oli minusta jotenkin tasapainoisempi kuin yksikään First Law -trilogian opuksista, joissa usein alkutoimiin oli panostettu neljä viidesosaa ja loppu juostiin läpi jäljellejäävässä viidesosassa. Tästä plussat. Se, miksi kirja on kirjoitettu (puhumattakaan siitä, miksi minä sen luin) on kuitenkin vähän epäselvää. Ehkä Abercrombie haluaa puhua sodan brutaaliudesta? Epäilen kyllä hieman, sillä vaikka etenkin hahmojen äänensävy sotaa kohtaan on hapan ja sotaintoilijoita kohtaan happamampi, viisisataa sivua sotakuvausta antaa kyllä vaikutelman siitä, ettei fiktiivinen väkivalta ole kirjailijan suurin inhon kohde. Toisaalta kirja on suuremman juonensa puolesta hieman irrallinen - ainakin minusta - joten ehkä se on vain kirjoitettu väkivaltaviihteestä ja fantasiasta pitäville.

Niin, kyllä The Heroesin parissa viihtyy, sillä strategiat ja niiden toteutuminen kuvataan melko kiinnostavasti - itse en niin välittänyt kaikesta väkivallasta. Se kyllä kävi ilmi, että keskiaikaistyyppinen sotiminen on mutaista puuhaa. Välillä odotin, että mutaa alkaa kohta tihkua kansien välistä.

Hyvää neljäsataavuotispäivää, Sivukirjasto!

Olisi varmaan ollut aikanaan runollista perustaa kirjablogi Kirjan ja ruusun päivänä, mutta kuten tunnettua, täällä pätee sanonta a day late and a dollar short. Sivukirjasto on tänään neljä vuotta vanha - ei siis neljääsataa, vaikka herra Sivukirjasto (joka tuntuu pitävän blogisynttäreitä hieman hupsuna konseptina) toisin uskookin. Ehkä hän toivoo, että vaihtaisin aihetta?

Joku nohevampi olisi tähän väliin järjestänyt jonkinlaisen hobittihenkisen synttäriarvonnan lukijoilleen, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikkea. Lupaan järjestää sellaisen alkulukusynttärivuosina, ja sitten kun Sivukirjasto täyttää 144 vuotta.

Sen sijaan Sivukirjasto on kuin synttärilahjaksi ikään saanut Liebster-blogitunnustuksen peräti kolmelta ihanalta taholta: Raijalta Taikakirjaimista, Linnealta Kujerruksista ja Katinkalta Katinkan kirjastosta. Niisk! Kiitos valtavasti ihanat!

Haluan jakaa tunnustuksen oitis takaisin kaikille, joilta sen sain ja lisäksi Booksylle ja Marjikselle, joilta edellä mainittujen ohella bongaan ison osan lukulistani sisällöstä.

Sivukirjastossa ei muuten juhlittu eilistä Kirjan ja ruusun päivää muutoin kuin lukemalla (vastustan hieman päiviä, joina naiselle kirjan sijasta annetaan rehu) - tämänpäiväisiä synttäreitä sen sijaan on juhlistettu kirjastoreissulla, jonka tuloksena nuorelle neiti Sivukirjastolle löytyi hieman loruja äidillä luetuttavaksi.

The Shadow Year

Mikä hitto vaivaa, kun erehdyn aina ostamaan vähän kummallisia kirjoja äänikirjoina? Eikä Jeffrey Fordin The Shadow Year ole edes oudoimmasta päästä.

TSY kertoo ... hitto, unohdin, pieni googletushetkinen ... no niin, kas, kertojaminästä (jonka nimi ei käy ilmi), joka kuitenkin on nuori poika amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Vuosi kuluu kesällä ja koulussa, isoveljen ja pikkusiskon kanssa ja lurjusta metsästäen. Kaupungista alkaa nimittäin kadota jengiä; ja hieman pelottavasti kertojan isoveljen rakentaman kaupungin pienoismallin pienoisasukkaiden liikehdintä yhtäkkiä alkaa vastata oikeiden asukkaiden liikkeitä. Liikuttelijana toimii kertojan pikkusisko, joka ei kuitenkaan sen tarkemmin osaa selittää yhtäkkistä kykyään.

Katoavien ihmisten mysteeri ei kuitenkaan ainakaan minusta ollut tarinassa pääosassa; olennaisempaa oli kertojan perheen huonosti toimiva (saanko käyttää sanaa dysfunktionaalinen, saanko? Kiitos!) - tai siis dysfunktionaalinen perhe, jossa isä raataa takapuolensa ruvelle ja äiti pitää huolta kodista ja viinivarastoista (tyhjennyspuolesta eritoten.) Kertojan koulukokemuksetkin ovat raadollisen puolella. Kirjasta tuli niin kiehtova kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista, että lievästi yliluonnollinen mysteeri tuntui välillä hieman ärsyttävältä.

Ihan täysosuma kirja ei silti ollut - ei sitä varmaan ole mikään äänikirja, ainakaan minun asteikollani, jonka aikana ajatus näin paljon pääsee harhailemaan jossain aivan muualla kuin kirjan maisemissa.

The Islanders

Seuraa pieni aikahyppäys; tässä välissä olin lopetellut Odysseuksen, mutta siitä kirjoitin jo aiemmin. Christopher Priestin The Islanders oli oikeastaan täydellinen odysseuksestalaskeutumiskirja, mutta olisi ehkä päässyt paremmin oikeuksiinsa itsenäisenä teoksena joskus toiste luettuna. Odysseuksen jälkeen tuntui nimittäin hetken aikaa siltä, että lukeminen tämän jälkeen on ihan turhaa. Vähän kuin olisi kiivennyt Olympus Monsin huipulle ja tullut sitten takaisin valloittamaan Maan säälittäviä nyppylöitä.

Vaan onneksi oli The Islanders, joka oli hieman kiero, ei kovin itsestäänselvä mutta ei liian haastavakaan, tarpeeksi viihdyttävä ja sopivasti kirjallinen kelvatakseen seuraavasta valloituksesta.

Juonihan kirjassa on, sikäli kun on, erikoinen: kirja on näennäisesti matkaopas Dream Archipelagoon, jonka monet saaret saavat lukijan kaipaamaan kirjallista matkaa paikanpäälle (eikä vain Narniaan.) Matkaoppaan ohessa kulkee kuitenkin tarina murhasta ja muitakin, saaristoon liittyviä hieman synkeämpiä tarinanpätkiä.

Priest teki vaikutuksen! Ja pelasti lukuharrastukseni, luulen. Haluaisin tutustua Priestin tuotantoon nyt laajemminkin, mutten ole aivan varma, ovatko edeltävät teokset aivan samalla tavalla valloittavia - en voi olla uskomatta, etteikö The Islanders olisi sympaattinen kruunu mille tahansa kirjalliselle uralle. Seuraavaa odotellessa ainakin.

Darwinin radio

Hola. Jatkamme iloisemmilla aiheilla tässä potkupallo-ottelun tauolla, vai mikä lie puoliaika on kyseessä. Ei Greg Bearin scifiopus Darwinin radio tosin mikään vitsikirja ole.

Okei, yksi juttu vähän nauratti: kustantaja kehaisee jatko-osan suomennoksen olevan tuloillaan ihan hetikohta vuonna 2004. Kummasti ne vanhenee, kirjojen takakannetkin. (Ja itse asiassa tuli myös mieleen, että pitäisikö se jatko-osakin etsiä käsiinsä? Vai ilmestyikö sitä ikinä? Onko Bookstudio vielä olemassa?)

Darwinin radio käsittelee lähitulevaisuutta ja tilannetta, jossa evoluutio ottaa isomman loikan eteenpäin. Valitettavasti koko hoito tapahtuu siten, että suurin osa raskaaksi tulevista naisista kokee keskenmenon ja alkaa sitten odottaa jotain hieman muuta - ja sekä epidemiaksi yltyvät keskenmenoaallot että se hieman muu peloittavat kovastikin siviilihallintoja ja kansaa ympäri maailman. Jenkeissä hallinto osoittaa fiktiivisen totutusti kykynsä olla hirveä, takapajuisemmilla seuduilla (eli paikoissa, joilla ei ole käynyt tuuri siirtää kaikkea typeryyttä amerikkalaisviranomaisten yksinoikeudeksi) ihmisjoukot tarttuvat soihtuihin ja talikoihin. Ja muutama tiedemies yrittää saada äänensä kuuluviin jotta uuteen tilanteeseen suhtauduttaisiin rauhallisesti.

Darwinin radiossa siis sosiaalinen järjestys on mureta katastrofin edessä, mikä ei lajin kirjallisuudessa ole ehkä niinkään uutta. Tuoreena äitinä sain ehkä itse eniten irti siitä tunneskaalasta, jonka keskenmenoja läpi käyneet tai niitä pelkäävät naiset kävivät läpi - ihmisen lisääntymiseen liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, ja kirjan teemaa tuli pohtineeksi hieman eri tavoin kuin ehkä toisessa tilanteessa olisi.

Olen taas hieman jäljessä postaustahtini kanssa - muistelen, että Darwinin radio oli sekä melko toimiva romsku että isoja teemoja sisällään pitävä scifiopus, mutta tässä väsymyksen tilassa ja FC Barcelonan ollessa tappiolla en voi mennä mistään takuuseen. Suosittelen kuitenkin.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

The Cold Commands

Richard Morgan jatkaa sankarihahmo Ringilistä kertovaa sarjaansa kirjalla The Cold Commands, joka sai allekirjoittaneen suhtautumaan jälleen varovaisen suopeasti eeppishenkiseen fantasiaan.

Morgan tosin välttää etenkin eeppisen fantasian pahimmat kliseet: Ringil on kelpo päähenkilö, mutta tuskin saa valtakuntaa ja puolta prinsessaa, koskapa on homo maassa, jossa hommaan ei välttämättä suhtauduta myötämielisen avoimesti. Moneen muuhunkaan asiaan ei suhtauduta myötämielisen avoimesti, kuten karanneisiin orjiin, ja Ringil saakin hieman ongelmia niskaansa pyrkiessään vapauttamaan zorron yöstä kanssaihmisiään. Samaan aikaan toisaalla Ringilin kamu, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, yrittää potkia keisariaan parhaaksi katsomaansa suuntaan - ja samalla tulee kummallinen lähettiläs jo kauan kadoksissa olleelta muinaiselta rodulta. Ja niin palataankin niihin kliseisiin: lähettiläs käskee varustaa retkikunnan matkalle tai muuten. Ja jatkoa seuraa.

Morganin kirjoitustyyli on paikoin hieman raskasta, mutta kokonaisuutena kirja oli sen verran virkistävä, että nautin siitä melkoisesti. Ja jos jostain en nauttinut, sitä en enää muista. Paljon mukavampaa näin!