33

Sain 11 kysymyksen haasteen ensin Tarinauttisen Elma Ilonalta (ja siinäpä kyllä muuten blogilla mainio nimi), sitten Booksy ei erikseen osoittanut minua sormella, ja lopulta taas onni potkaisi, kun Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kysyi 11 kysymystä. Anteeksi, että olen hieman hidas! Syytän kaikkia muita. Ja sitäkin syytän, että kysymyksenne olivat niin haastavia.

Elma Ilona kysyi:

1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
Kahden säätilan äkillinen vaihdos. Esimerkiksi ukkosmyrskystä rauhalliseen auringonlaskuun.

2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
Lienenkö ikinä maininnut, että mieheni mielestä olen gootti-Liina? Montaakaan siis ei löydy, mutta ruskeat ovat lähes kategorisesti pannassa. Näytän ihan hirveältä ruskeassa.

3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa?
Päälläseisonnan. Oikeastaan haluaisin osata kaikkea, mitä en vielä osaa, mutta päälläseisonnasta on hyvä aloittaa. Tai olisi, jos tulisin joskus harjoitelleeksi.

4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
Tämäpä meni hankalaksi! Niin tai näin, olen usein pohtinut sitä hieman monimutkaista tapahtumaketjua, joka lopulta johti siihen, että tapasin herra Sivukirjaston eräänä iltana Tavastiaklubilla. Sitä pidän onnekkaana, ja kaikki sai kuitenkin alkunsa sattumasta.

5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
Niilo Pielinen, Wolverine ja Kuolema.

6. Rakkain musiikkimuistosi?
Vaikeampi homma, sillä niitä on useita, mutta muotoillaan tämä vaikka näin: oikein hyvän keikan jälkeen iskevä endorfiinihumala (olkoonkin, että siitä toipuminen johtaa kahden viikon harmauteen.)

7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
Avaruusalus - sellainen, jota eivät harmilliset fysiikan lainalaisuudet kuten valonnopeus turhaan rajoita.

8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
Valokuva-albumi. Tosin joutuisin järjestelemään kuvia ensin hieman.

9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
Hieman tilanteesta riippuen epäilen kyllä, että siitä ateriasta olisi nautinto kaukana - vaan mistäs sitä koskaan tietää. Ehkä joskus ajatus seuraavana päivänä edessä olevasta kuolemasta olisi lempeä ja rauhoittava. Haluaisin äidin tekemää italiaista pinaatti-vasikanpaistiruokaa, jonka nauttiminen muutoin alkaa tuntua huikean epätodennäköiseltä. Luulen saaneeni sitä viimeksi joskus 7-vuotiaana.

10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
Puoliksi täynnä, mutta äkkiäkös mä sen tyhjennän jos lisää kuohuviiniä tarjoillaan.

11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan? 
Kerran eräänä ikimuistoisena kesänä mökillä riippumatto oli viritetty rantakallioille kahden männyn väliin. Paikassa kohdistuivat uskomaton näköala (jos viitsi kohottaa katseensa kirjasta), auringonpaiste (jolta oli kuitenkin vähän suojassa) ja leppoisa kesätuuli. Bonuksena sisältä sai Safari-keksejä.
Hallinnon mielestä riippumatto pilasi näköalan, mutta se nimenomainen paikka tulee mieleeni, kun ajattelen lukutoukan paratiisia. Aina.


Booksy kysyi:

1. Uskottavin dystopia, johon olet sukeltanut?
Juuri tällä hetkellä lukemani Will McIntoshin Soft Apocalypse tuntuu pelottavan uskottavalta. Kuka sen sanoo, etteikö työttömyys kohta täälläkin voisi huidella kuudessakymmenessä prosentissa?

2. Kummallisin vieras planeetta, jolla olet vieraillut?
Satunnaisesti paikasta toiseen liikkuva Hypsis.

3. Seksikkäin tapaamasi alien?
Aito ja alkuperäinen alien vie jalat alta joka kerta. Emme ole kohdanneet IRL, mutta ... tuota ... voin elää sen kanssa.

4. Paras aikamatkustustarina ikinä?
Kage Bakerin Company-sarja on PARAS! Säästelen osaa kirjoista hädissäni yhä.

5. Hienoin robotti?
Hiljentyneeseen siirtokuntaan matkaavan retkueen robo Bishop, joka taistelee urheasti möpöjä vastaan, on varastanut sydämeni. Tällä hetkellä iltasatukirjana luettavan Linnunradan käsikirjan Marvin on aika mainio myös, ei sille mitään voi.

6. Mihin vuoteen matkustaisit jos lainaisin aikakonettani?
Älä lainaa! Kiusaus yrittää muuttaa menneisyyttä olisi liian suuri. Eikä siitä varmasti seuraisi mitään hyvää. (Mutta jos siinä olisi sellainen asetus, että tulevaisuuteen ja sitten takaisin ... kokeilisin ensin vuotta 2112 ja sitten miettisin, palautanko heti vai tutkinko lisää.)

7. Millä planeetalla haluaisit asua?
Tätä piti miettiä, ja sitten en voinut uskoa, että piti miettiä. Rakas ja paras on Shora, jonne itsekin haluaisin uiskentelemaan. Etenkin jos jotenkin ratkaisevat kirjallisuuden ja veden epäsopivuuden.

8. Missä spefi-yhteiskunnassa et haluaisi edes käväistä?
Kiekkomaailmassa. Pelkään ihan tosissani, että siellä näyttäisi samalta kuin Josh Kirbyn piirroksissa.

9. Jos voisit saada minkä vain mutaation, mikä se olisi?
Ooh. Lentokyky vai kyky hengittää veden alla? Valintoja, valintoja. Lentokyky, okei. Kunnes keksin, miten paketoin kaikki kaipaamani taidot saman mutaation alle.

10. Ottaisitko mieluummin trikorderin, huispausluudan vai valomiekan?
Huispausluudan - mutta vielä mieluummin ottaisin hoverboardin, se on jotenkin särmikkäämpi.

11. Kohtaisitko mieluummin vampyyrin, zombien vai ihmissuden?
Zombin kohtaaminen ei tietäisi mitään hyvää, vampyyri tikahduttaa vaaralliseen romantiikkaan ... mutta ihmissuden kohtaamisesta voisi selvitä hengissä - jos nyt ehkä jäisi tarve nuuskia samoja puskia kuin koira Sivukirjasto - joten eiköhän valinta ole selvä. Ihmissuden.


Ja Tessa kysyi:

1. Jos jostain käsittämättömästä syystä joutuisit tilanteeseen, jonka takia saisit lukea ensi vuonna vain viittä eri kirjaa (saisit lukea ne uudelleen ja uudelleen), mitkä kirjat valitsisit?
1) J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, 2) Diana Wynne Jonesin Kootut teokset, 3) Kage Bakerin Kootut teokset, 3) antologia, joka kulkee nimellä 101 spefin helmeä, 4) Fantasy Masterworks -kokoomanide ja 5) Scott Lynchin The Gentlemen Bastards -sarjan yhteislaitos. Kirjoja 2-5 ei teknisesti ottaen ole olemassa, mutta uskon niiden ilmestymisen olevan vain ajan kysymys. Ennen sitä suostun pitkin hampain lukemaan kirjat erillisinä niteinä.

2. Minkä kielen haluaisit oppia?
Japanin, tai ehkä kiinan - fiktiivisten kielien oppiminen tuntuu resurssien hassaamiselta.

3. Kenet kuolleen kirjailijan haluaisit tavata?
En ketään. Jos kyseessä olisi a) joku merkityksellinen kirjailija, en tietäisi mitä sanoa - ja entä, jos emme pitäisikään toisistamme? Toisaalta jos kyseessä olisi b) joku merkityksetön kirjailija, miksi vaivautua?

4. Kenet elävän kirjailijan haluaisit tavata?
Vastaavasti, en ketään.

5. Kohdassa 3: Mitä kysyisit häneltä?
No, jos nyt pakko olisi, luultavasti a) "eötöwwrf?" joka suomeksi tarkoittaa suunnilleen "olen tämän kylän idiootti, voidaanko olla parhaita ystäviä ikuisesti?" ja b) "eikö kirjastolaitos olekin mahtava juttu?"

6. Kohdassa 4: Mitä kysyisit häneltä? (hah, sainpa kikkailtua itseni jo kysymykseen kuusi...)
Ks. kohta 5. (Hah, osaa täällä muutkin kikkailla.)

7. Mikä oli haaveammattisi kun päätit peruskoulun?
Lääkäri.

8. Jos sinun olisi jäätävä terveenä eläkkeelle 50 -vuotiaana (eläkkeesi olisi suomalaisen keskipalkan suuruinen eli noin 2900 e/kk), mitä tekisit ensimmäisen vuoden aikana?
Lukisin, juoksisin, lukisin ja ... silläkin uhalla, että kyllästytte, lukisin. Vihdoinkin olisi aikaa.

9. Mikä on lempieläimesi?
Lemmikkimielessä koira, villieläimistä olen aina diggaillut haikaloista.

10. Mikä oli lempiaineesi koulussa?
Väitän, ettei mulla ollut sellaista. Pärjäsin kohtuullisen hyvin kaikessa - matikka oli kivaa, koska se oli jotenkin rauhoittavan yksiselitteistä, mutten missään nimessä tanssahdellut millekään tunnille.

11. Minkä ohjeen antaisit 25-vuotiaalle itsellesi?
Stressaa vähemmän.
Ai niin, ja parin vuoden päästä ostat Kindlen, joten ota iisisti niiden pokkarialennusmyyntien kanssa.


...annoin kaikkeni, joten minusta ei juuri nyt ole näpyttelemään omia kysymyksiä. Kiitos kuitenkin näistä - vastaaminen oli älyttömän hauskaa!

The Straight Razor Cure

Daniel Polanskyn The Straight Razor Cure rikkoo genrensä tapoja vain yhdellä tavalla: se on fantasiaa. Muutoin kyseessä on melko tavanomainen ensimmäisessä persoonassa kerrottu poliisitarina. Tiedätte varmaan mistä puhun: poliisi tahi etsivä on omien sanojensa mukaan hirvittävä, ruma lurjus (mutta yhteisönsä silmissä komea, sydämellinen yksilö), joka juo unohtaakseen karmean menneisyyden (yksi moka). Sitten mahdollisimman viattomille alkaa käydä huonosti, ja niinpä päähenkilömme Warden siirtyy päivätyöstään huumediilauksesta selvittämään, miksi joku tappaa lapsia. Muuten tietenkään ei olisi liikuttanut, mutta kun ne lapset.

Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)

Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.

The Fallen Blade

Rakkaat. Allekirjoittanut käy jälleen töissä. Arvatkaa, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että päivään on yhtäkkiä ilmaantunut 40 minuuttia lukemiseen varattua aikaa: työmatkat. Näin kesällä passaa lukea kävellessäkin (talvella voi sormia paleltaa tuulisessa Ruoholahdessa.)

Jon Courtenay Grimwoodin The Fallen Blade sen sijaan tuli luettua enimmäkseen lastenhoidon ohessa. Venetsiaan sijoittuva juonittelu olisi kelvannut minulle sellaisenaan, mutta mukaan on sotkettu vielä vampyyrejakin.

Nyt tuli sellainen tunne, että juonesta pitäisi ehkä selostaa vielä jotain, mutta eiköhän tuo ylläoleva asian summaa aika hyvin - kirjassa on monta henkilöä ja juonessa monta mutkaa. Poliittiset vaikuttimet käyvät selvästi esille - ja ovat kerrankin jotenkin ymmärrettäviä. Vampyyrijuonenkäänne ei sen sijaan lupaavasta alusta huolimatta sitten kuitenkaan ihan toiminut, mutta koska TFB on sarjan ensimmäinen osa, paljon voi vielä muuttua.

Kohtuullisen pätevä perusfantasia siis, ja itselläni oli sen parissa vallan hauskaa.

Matter

Iain M. Banksin Matter soljui oikein kivasti ohi korvien.

Aloin jo epäillä, että ehkä nää äänikirjat ei sittenkään ole mun juttu, kun pangalaktinen kurlauspommi, eikun avaruusooppera, oli näin huomiotaherättämätön. Sitten taas muistin, että vika ei tietenkään ole minussa lukijana. Tietenkään. Hah.

Matter kertoo pseudo-feudaalisen yhteiskunnan vallanperimysongelmista. Yhteiskunta sijaitsee yhdellä harvoista maailmankaikkeuden maailmoista, joissa asutaan ikään kuin planeetan sisäpinnalla. Planeetta on toki konstruktio eikä sattuman tuote; mystinen konstruktio, jonka olemassaolon tarkoitusta ei enää tiedetä. Vallanperimysongelmien keskiössä on prinssi Ferbin, jonka isän on surmannut julma suurvisiiri. (Tai siis kuninkaan kakkosmies, mutta minusta on kiva sanoa suurvisiiri - ja sitäpaitsi homma on juuri niin arvattavissa. Kas kun ei hovimestari. Kirjan henkilöt joutuvat käyttämään melkoisesti mielikuvitusta vakuuttaakseen itselleen, että epäilyttävä suurvisiiri on ihan viaton - jotta juoni etenisi.) Prinssin sisar on aikanaan lähtenyt Kulttuurin pariin ja, nyt, Kulttuurin agenttikunnan jäsenenä, palaa auttamaan veljeään.

Se juonesta, josta en oikein osannut kiinnostua. Banks kirjoittaa niin monesta perspektiivistä - primitiivisehkön yhteiskunnan sisältä ja Kulttuurin kaukoputken kautta - että lukijana oli vaikea olla omaksumatta Kulttuurin näkemystä, jossa epävalistuneet muurahaisraukat puuhastelevat vielä hierarkkisen yhteiskuntansa parissa. Iso osa juonesta kuitenkin nojaa siihen, että Ferbin yrittää saada a) isälleen oikeutta ja b) itselleen kruunua, ja täten tuntuu hieman kummalliselta, että Banks samaan aikaan ikään kuin vetää juonen tältä osalta maton alta - mitä sillä lopultakaan on universumin kannalta väliä, kenen päässä Ferbinin kruunu istuu? Vaikka taustalla on isompi juoni, siihen käsiksi pääseminen tuntui hieman vaikealta.

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Banks punoo juonia ja tapahtumia sujuvasti - ja on viihdyttävä, ainakin silloin kun muistin keskittyä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että Banksista ei tule minulle mitään lovemost-kirjailijaa ja tässä mielessä istunkin ihan eri veneessä kuin suurin osa spefiä lukevista lajitovereistani.

The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.

Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

Bone Dance

Luin Emma Bullin Bone Dancea kännykän Kindlellä pitkään ja hartaasti.

BD kertoo Sparrowsta, joka elää jonkinlaisen apokalypsin jälkeisessä suurkaupungissa. Sähköstä on pulaa, ja teknologian kanssa on vähän niin ja näin - ajalta ennen mullistusta peräisin olevat videot ja kasetit (!!! ilmeisesti BD on kirjoitettu joskus 1600-luvulla) ovat suurta huutoa keräilijöiden keskuudessa. Sparrow ansaitsee leipänsä tekkihommilla ja toimittamalla näitä nauhoitteita esimerkiksi kaupunginjohtajalle, joka kovasti diggaa leffoista. Sankariamme kuitenkin vaivaavat kummalliset muistikatkot ja kaupunkiin saapuvat muukalaiset, jotka laittavat kaiken sekaisin.

En ihan hirveästi pitänyt Sparrow:sta henkilönä. Tyyppi oli erakoitumisessaan hieman rasittavanpuoleinen, jos nyt sitten syystä - ja syy käy ilmeiseksi kirjan edetessä. Bull on siis saanut aikaiseksi melkoisen johdonmukaisen pahvisen päähenkilön, ja siitä kai pitää nostaa hattua. Kirjassa on myös paljon voodoota ja muuta hipahtavaa fantasiakamaa, ja vaikka videokasetit tuntuvat tästä näkökulmasta yhtä lailla steampunkilta kuin höyryveturi, jollain tavalla teknologian ja fantasian yhdistelmä kuitenkin toimii. Silti, syystä tai toisesta odotin kirjalta kuitenkin hieman enemmän. Nyt kävi välillä aika pitkäksi.

Mr. Fox

Nyt oikeastaan tekisi mieli kertoa, että mainion Mr. Foxin kirjoittanut Helen Oyeyemi on viisi vuotta mua nuorempi, ja mennä sitten nurkkaan murjottamaan.

Mr. Fox nimittäin oli mainio. Kirja kertoo kirjailija St. John Foxista, tämän vaimosta Daphnesta ja muusasta, Mary Foxesta - mutta näennäinen juoni on vain pintaa. Kirjan kolmikko leikittelee tekstillä eräänlaisen kolmiodraaman keskellä, sillä vaikka Mary alunperin yrittää rankaista herra Foxiaan tämän naisia kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä (ja vaikka välinpitämättömyys on kirjallista ja ilmenee helppona julmuutena aitojen konfliktien välttämiseksi, mikä mahtava tapa tuoda myytti Siniparrasta mukaan kirjaan), kirjallinen peli muuntuu edetessään. Oyeyemi leikkii kettumyyteillä halki maailman samalla, kun herra Foxin pitää löytää tiensä muusansa luota takaisin kotiin vaimonsa luo.

Mr. Foxia on suoraan sanottuna kauhean vaikea selittää - siksi ennätyksiä lyhyydessä hipova juttu - mutta lukukokemus oli erinomainen, vaivattomasti taianomainen. Suosittelen lämmöllä.

Rule 34

Rule 34 kuuluu seuraavasti: If it exists, there is porn of it.

Strossin sääntö kolmenelosen mukaan nimetyssä kirjassa päähenkilö, poliisitar Liz Cavanagh, vetää yksikköä, joka selvittää nettirikollisuutta - eritoten meemejä ja niihin liittyviä ongelmia Skotlannissa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Maailma näyttää aika lailla erilaiselta, ja pikkurikolliset ovat löytäneet uusia tapoja ansaita ... ja sitten Liz törmää johonkin hieman epäilyttävään: ihmisiä alkaa kuolla tavoilla, joka saa koko homman muistuttamaan eräänlaista meemiä.

Stross käy tapahtumia läpi useamman henkilön perspektiivistä, joten vaikka ylläolevassa juonikuvauksessa on mainittu lähinnä poliisin kulma, henkilöitä on useampia. Juoni on kumminkin niin kirotun monimutkainen, että sen yhteenveto tässä olisi ajanhukkaa - nopeammin luette kirjan itse - ja sitäpaitsi koko hommaa oli hieman vaikea hahmottaakin. Kun takakansi laskeutui viimeisen sivun jälkeen kiinni, en ollut aivan varma, olinko tajunnut homman oikein, mutten myöskään piitannut asiasta aivan tarpeeksi pohtiakseni sitä enempää.

En kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi viihtynyt. Strossin tulevaisuudenkuva on kiinnostava ja teksti toimii, joten tämän lukee ongelmitta lähitulevaisuuteen sijoittuvana vauhdikkaana .. trillerinä? En ole varma, voiko sanaa trilleri tässä yhteydessä käyttää, mutta saatte varmaan ajatuksesta kiinni.

The Cloud Roads

Martha Wells on ollut yksi lemppareitani, mihin nähden uutuusteos The Cloud Roads oli suoraan sanottuna pettymys.

TCR kertoo maailmasta, jota asuttavat jotakuinkin humanoidit rodut - toisistaan kovastikin eroavat rodut elävät enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti rinnakkain. Päähenkilö Moon ei kuitenkaan tunnu kuuluvan näistä roduista mihinkään, sillä hänellä on kaksi muotoa, joista toinen, siivekäs, näyttää tottumattoman silmään liiaksi paikalliselta pahisrodulta. Niinpä elämä sujuu lähinnä ihmishahmoiseksi tekeytymällä muiden rotujen keskellä - ja sitten Moon tapaa toisen oman rotunsa edustajan ja epäluuloistaan huolimatta päättää palata kansansa pariin.

Wells onnistuu kiinnostavasti kuvaamaan Moonin yhteisön, joka muistuttaa enemmän mehiläispesää kuin ihmisyhteisöä, ja saa muutenkin kirjaansa aitoa erilaisuuden tunnetta - planeetan asukkaat eivät ole vain ihmisiä, joilla on vihreät hiukset tai suipot korvat. Jotain kuitenkin jäi puuttumaan, enkä oikein osaa edes nimetä mitä. Moon sankarina oli rasittava eikä sympaattinen, eikä Wellsin yleisenä vahvuutena ollut ryhmädynamiikka oikein pääse esille - kaikki tapahtumat kuvataan Moonin silmien kautta, ja tuntuu kuin tämän interaktiot tapahtuisivat pahvimallien kanssa. (Mmmm, pahvimallit, muistaako kukaan Buffy the Vampire Slayerin neloskauden Rileyta? Tuli vain mieleen.)

Kiehtova miljöö, kaikki muu aiheutti lievän pettymyksen - voi Martha. Viitsinkö sarjan seuraavaakaan osaa lukea?

Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.

Monster Blood Tattoo: Lamplighter

En muistaakseni riemastunut taannoin aivan kauheasti Monster Blood Tattoo -sarjan osasta yksi, ja tartuin jatko-osaan hieman epäröiden. Turhaan, D. M. Cornish on kirjoittanut mainion seikkailun nuorille ja mieleltään ikinuorille, minulle siis. Köh.

Nuori Rossamünd Bookchild on liittynyt lampunsytyttäjien veljeskuntaan, ja oppipoikakautenaan törmää jo kaikenlaisiin hirviöihin. Cornishin luoma pseudoeurooppalainen imperiumi (luullakseni juuri tämä pseudoeurooppalaisuus tökki viimeksi ja pahasti. Saksankielisiä nimiä! Mitä seuraavaksi?) nimittäin kärsii hirviöhyökkäyksistä etenkin öiseen aikaan; lampunsytyttäjät partioivat imperiumin valtateillä ja ... niin, sytyttävät lamppuja.

Lampunsytyttäjien päämajassa ei kuitenkaan ole kaikki ihan niinkuin pitää - sankarimme törmää turvallisten seinien sisäpuolella sekä hirvöihin (joiden ei tietenkään pitäisi olla lähelläkään) että epäilyttävään hallintoon. Seinien ulkopuolella Rossamünd joutuu pohtimaan sitä, ovatko aivan kaikki hirviöt pahoja (teema, jota käsiteltiin myös ykkösosassa.)

Tuntuu siltä, että Cornish pääsi tarinansa kanssa vauhtiin vasta nyt, ja tuloksena on jollain tavalla häkellyttävän visuaalinen (ja sellaisena kaunis) seikkailu, jonka parissa viihtyi erinomaisesti. Välillä tuntui siltä, että nuoren Rossamündin vastavoimat ovat aivan liian suuria jopa tällaiseen seikkailuun, mutta väliäkö tuolla - Cornish saa homman toimimaan. Jään kiinnostuksella odottamaan kolmatta osaa.