Seed

Rob Zieglerin Seed (haluaisin kovasti kirjoittaa "Zeed") on sellainen spefikentässä just nyt uuttakin uudempaa mustaa oleva tapaus: kuvaus maailmasta ekokatastrofin jälkeen. Nälkäiset nomadit vaeltavat pitkin Amerikan mannerta ja etsivät ruokaa. Arvossa arvaamattomassa on etenkin Satori-nimisen yhtiö bioteknisen kehittelyn tuotos, siemen, joka kestää karuissakin oloissa. Taudit - etenkin jäykkäkouristukseksi nimetty lihassairaus - jylläävät, eikä laista ja järjestyksestä ole tietoakaan.

Tässä sopassa ruokaa hakevat myös veljekset Brood ja autistinen Pollo, joiden polku ikävällä tavalla kohtaa biotekniikkayhtiö Satorin. Satori nimittäin maksaa rahaa jäykistyneistä taudinkantajista, ja rosvojengi luulee Pollon olevan alkuvaiheen tapaus. Samalla Yhdysvaltain rampa hallitus yrittää saada joukkoihinsa erään Satorin ykköstutkijoista, joka on itsekin melkoisen modattu ihmisolento.

Seed, kuten monet kaltaisensa, saa lukijansa (no, minut ainakin) miettimään, olisiko järkevää esimerkiksi uusien kenkien sijaan investoida säilykeruokiin ja vedenpuhdistimeen ja mitkä, mahdollisesti, ovat omat käyttökelpoiset taidot yhteiskunnan romahdettua (voin kertoa, että omalla kohdallani ei ole hurraamista, ellei villasukkia neulomalla ole mahdollista elättää perhettään sitten joskus.)

Muuten ... niin, muuten Seed oli minusta vähän tylsä. Juoni laahasi, enkä kokenut, että Ziegler olisi tuonut mitään kovin uutta ja jännittävää postapokalyptiseen kenttään. (Voi myös olla, että kaikki uusi ja ihmeellinen meni minulta hieman ohi, kiitos äänikirjan lukijan, Anitassa loistavasti onnistuneen Nicola Barberin, joka ei tälle teokselle tehnyt ihmeitä.)

The King's Blood

The King's Blood jatkaa Daniel Abrahamin uusinta eeppisen fantasian tuotosta, ja meno ei kun paranee. Se on tietenkin hyvä uutinen, sillä Kuten Kaikki Tietävät, sarjojen kakkososat ovat mitä kehnointa antia. (Ei, en minäkään oikeasti niin ajattele.)

Abraham vie tarinaansa eteenpäin usean hahmon näkökulmasta - ja on henkilögallerialleen suunnilleen yhtä säälimätön kuin eräs monsieur Martin. Ei kai tuo mikään ihmekään ole, kun miehet käsittääkseni välillä yhteistyötäkin tekevät.

Sarjan hahmoista yksi on kasvamassa selvästi eeppisiin pahismittoihin, vaikka ei tätä selvästi itse tiedostakaan. Käsi pystyyn ne, joita yllättää se, että on hauska seurata tapahtumia ja toimia nimenomaan eri näkökulmista. Ei käsiä?

Abraham on taitava, tosi taitava … mutta ihan samanlaista sielua en tästä sarjasta ole vielä löytänyt kuin aiemmasta tuotannosta. Silti, ajateltua ja ajatuksia herättävää fantasiaa ei ole koskaan liikaa.

The Outcast Blade

Jon Courtenay Grimwoodin The Outcast Blade on jatko-osa The Fallen Bladelle, ja juuri kun luulin upottaneeni tassuni jälleen yhteen trilogiaan, sarja päättyykin käsittääkseni tähän. Ainakin juoni saatiin kirjan lopussa jotensakin kasaan.

Jos piti ykkösosan juonitteluista ja veitsellä tuikkaamisista ja vampyyreista ja Venetsiasta, pitää tästäkin. Pätee käänteisesti myös. Jos ei ole lukenut ykkösosaa, suosittelen aloittamaan siitä, vaikka tässä kieltämättä on tyylikkäämpi kansi.

Goliath

Tämä kirjabloggaaminen ei oikein meinaa onnistua. En muista enää mitään kirjoista siinä vaiheessa, kun ne pääsevät Sivukirjastoon asti; tämän valitusvirren osaan sen sijaan ulkoa, ja veikkaan, että tekin osaisitte, ellette luultavasti olisi jo sulkeneet selaintanne tympääntyneenä.

Scott Westerfeld kirjoitti jossain vaiheessa nuortenkirjallisuutta, joka oli niin huiman kiehtovaa, että odotukset tätä Leviathan-sarjaa kohtaan kasvoivat turhan suuriksi. Ensimmäinen osa, Leviathan, olikin siis jokseenkin pettymys: steampunk ei toiminut, eikä oikein mikään muukaan tuntunut toimivan. Toinen osa oli jo selvästi parempi, ja sarja on parantanut menoaan kuin kana lentoaan kun päästiin kolmanteen osaan, Goliathiin.

Pidin kovasti maailmasta Leviathanilla; ilma-alus parani kirja kirjalta. Niin paranivat kaikki muutkin öttiäiset, etenkin hieman arvoitukselliset, puhetta hanskaavat lorit - jotka olivat aivan käsittämättömän riemastuttavia muutenkin, saaden aikaan vilpittömiä hörähdyksiä.

Koska sarja ainakin tämän tarinan osalta paketoitiin kirjassa, en mene juoneen sen syvemmin. Henkilöt olivat päässeet ykkösosassa vaivaavasta kulmikkuudestaan. Tästäkään huolimatta en oikein osannut paeta tunnetta siitä, että Deryn ja Alex ovat kymmenen kieppeillä eivätkä ensimmäisiä rakastumisiaan läpikäyviä teinejä, niin lapsisankareiden oloisia olivat. Tai ehkä minä olen jo ikivanha. Okei, on todennäköistä, että olen jo ikivanha, mutta väitän silti, että Westerfeldin aiemman tuotannon teinit ovat olleet uskottavammin aikuisuuden kynnyksellä.

Going Out

Mahtavan Our Tragic Universen jälkeen ei ollut kahta puhettakaan siitä, lukisinko lisää Scarlett Thomasia jos sitä vaikka kirjaston uutuusluettelosta sattuisi vastaan kävelemään. Kuten sattuikin. Going Out on tosin kirjoitettu jo vuosituhannen alkupuolella, ja nyt siitä on otettu ilmeisesti vain uusi painos. Vessapaperille; arvon kustantamo, jos paperiin ei ole varaa sijoittaa senttiäkään, pitääkö ottaa uusintapainos?

Going Out kertoo Lukesta, joka on allerginen kaikelle, ja Luken parhaasta ystävästä Juliesta - joka pelkää kaikkea. Siinä missä parikymppinen Luke haluaisi mennä ulos, muttei pääse, Julie ei oikeastaan edes haluaisi mennä (vaan pakko on.)

Ja siinäpä tämä vuosituhannen alkupuolelle keskittyvän romskun juoni pääpiirteissään on. GO on hieman vinksahtanut - kirjan nuorista kukaan ei ole löytänyt oikein paikkaansa mistään, ja Luken allergian epämääräisyys saa kaiken tuntumaan hieman kuumehoureelta - mutta ei se silti niin kiehtova ole kuin jo mainittu Our Tragic Universe. Mukava huomata, että kirjailijat kasvavat!

Teknologinen havainto: vaikka kirja olisi sinänsä voinut sijoittua myös nykyhetkeen, ajankohta käy selväksi, kun lankapuhelimella ei pääse kuuntelemaan muuta kuin modeemin ääntä. Muutama muukin teknologinen yksityiskohta aiheutti kulmien kohottelua, enkä voinut jälkikäteen olla miettimättä, voiko moinen ajankuva olla kirjan selviämiselle jopa haitaksi? Vuosikymmenen päästä kyseessä olisi varmaan nostalgiatrippi; tällä hetkellä kännyköiden laatu kirjan henkilöillä lähinnä puistatti. (Jäin miettimään samaa, kun Gibson uusimmissa kirjoissaan käytti sanaa "iphone" yleisemmän, brändiin liittymättömän sanan tilalla - jos iPhone ei olekaan se standardilaite, joka kaikilla kymmenen vuoden päästä on (kuten nyt vähän näyttää), kuinka paljon Gibsonia harmittaa moinen pikkutarkka, pieleen mennyt ennustus?)

The Magician King

...eli Quentin Coldwaterin jatkuva eksistentiaalinen kriisi. Lev Grossmanin The Magician King toimi minusta paremmin kuin edeltäjänsä, vaikka päähenkilöä teki edelleen mieli läimiä korville.

Nyt on siis niin, että Quentinista on tullut Filloryn maagisen valtakunnan hallitsijoista yksi. Levottomat jalat vaivaavat silti: Quentinilla on kaikkea, mutta seikkailemaan pitäisi päästä, ja seikkailu keksitään. Valitettavasti seikkailun tuoksinnassa Quentin viskataan Fillorysta pois - ja arvaatte, hän on jälleen tyytymätön. Paluulippua hankittaessa samaan syssyyn pitäisi jotenkin estää magian täydellinen katoaminen.

Olen varma, että Grossman kirjoitti päähenkilöstään onnettoman vinkujan ihan tarkoituksella, mutta vannon - useammin kuin kerran olisin halunnut ojentaa entiselle ihmelapsi Coldwaterille Michael Foleyn kirjan The Age of Absurdity. Okei, se oli varmasti tarkoituskin - Grossman tuntuu vaativan eskapismia tilille. Mutta onko pieni määrä eskapismia silloin tällöin niin kovin vaarallista? Jos antaa valkoisen miehen ongelmiensa tehdä elämästään onnetonta, pitääkö meidän muidenkin kärsiä siitä?

TMK oli minulle hankala kirja. Siinä oli paljon kiinnostavia teemoja, joihin oli vaikea tarttua, kun oikeasti halusi tarttua päähenkilöä kauluksesta.

After the Apocalypse

Maureen F. McHugh on erikoistunut kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu kun yhteiskuntarakenne romahtaa. Kyllä minäkin tiedän, mitä silloin tapahtuu: silloin me kaikki kadumme ostamiamme sähköisiä kirjoja.

After the Apocalypsessa tapahtuu muutakin, sillä yhteiskunta voi romahtaa lukemattomin eri tavoin. McHughin tarinoissa se käy kyllä usein hitaasti. On zombialue, jolla on rangaistussiirtola; teini-ikäinen, jonka äiti on sairastunut uuteen prionitautiin; likaisia pommeja, jotka aiheuttavat nuorelle pojalle erikoisen muistiongelman ja vaikka mitä muuta.

Useissa tarinoista katastrofi on siis hiljainen, hidas ja juuri käynnistynyt; toisaalla nähdään pakolaisvirtoja ja selviämään pyrkiviä perheitä. Suosikkitarinani olivat sydäntäsärkevä niminovelli After the Apocalypse ja unenomainen Going to France, jossa ihmisillä on yhtäkkinen tarve lähteä Ranskaan.

AtA on yksi tasapainoisimmista ja kiinnostavimmista novellikokoelmista, joita olen lukenut. Se on hyvä juttu; toivo novellien suhteen oli jo lähes menetetty.

Brain Plague

Ilmeisesti kirjastoaineiston selailu onnistuu virtuaalisestikin - hain jotakin kirjaa kirjaston webisivuilta, ja vaikka hakemaani kirjaa ei löytynyt, löytyi Joan Slonczewskin Brain Plague ikään kuin siitä vierestä. Häkellyin moisesta sattumasta niin, että varasin kirjan toki saman tien.

Jollain tavalla Brain Plaguen väitetään kytkeytyvän huikeaan A Door into Oceaniin, jonka viime kesänä kuuntelin, mutta itse en kytköstä huomannut. No, välissä on toki useita teoksia.

Brain Plague käsittelee ihmisyyttä ja oikeuksia jännällä tavalla: on mikrobeja, jotka muodostavat yhteisöjä, ja jotka hengaavat ihmisen kallossa. Isäntä voi näiden mikrobien kanssa kommunikoida - ymmärtäen toki, että muutama ihmisen kuukausi on pienelle mikrobille elinkaari, ja suhde luodaankin pikemminkin yhteisöön kuin yksilöön. Toimivina yhdyskuntina mikrobeista on hyötyä, kuten uransa alussa takkuava taiteilija Chrysoberyl saa huomata - mutta jos yhdyskunta ei toimi, se muuttaa ihmisen tahdottomaksi endorfiinivasteen orjaksi virittämällä hieman hormonituotantoa. Väärin toimivien yhdyskuntien orjia on Chrysoberylin kaupungissa yhä enemmän ja enemmän; rutoksi asti.

BP oli mainio opus, vaikka päähenkilön ajoittainen vatuloiva ote elämään hermostuttikin hieman. Onneksi Chrysoberyl on enimmän aikaa ihan reipasotteinen nainen, joka joutuu miettimään oikein tosissaan sitä, miten kohdella pään sisällä asuvaa yhteisöä, joka pitää häntä jumalanaan. Onko heitä oikeus rankaista esimerkiksi juurikin endorfiinivasteen käpistelystä, ja jos on, miten? Entäs se yksi siirtolainen, joka ei lainkaan pidä sankaritartamme jumalana - mitä hänelle tulisi tehdä?

Ihan yhtä paljon en Brain Plagueen rakastunut kuin aiempaan lukemaan Slonczewskiin, mutta tässäpä silti selvästi kirjailija, jonka teoksiin kannattaa perehtyä laajemmaltikin. Hyvä; yksi odottaakin jo hyllyssä.