Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.

In the Mouth of the Whale

Seuraa subjektiivinen lukukokemus, jota toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan objektiiviseksi kirja-arvioksi.

In the Mouth of the Whale oli kolmas tai neljäs hampaat irvessä Paul McAuleylta lukemani teos. Jossain kirjan loppupuolella tajusin sen olevan myös epämääräisesti yhteydessä johonkin niistä aiemmista. Ehkä moneen johonkin, en muista enkä halua muistella.

En osaa tarkemmin eritellä, miksi aivoni kieltäytyvät tarttumasta McAuleyn tekstiin. Satunnaisesti kun sain aivoni harjoittamaan luetunymmärtämistä kirjan sivuja mekaanisesti käännellessäni, epäilin syyksi, että

1. En jaksa lukea avaruusalusten sisä- ja ulkotilojen geometriasta ja kappaleiden liikkeestä niissä
2. En onnistu pätkääkään kiinnostumaan yhdestäkään kirjan hahmosta.

Voi olla, että siinä välissä oli jotain muutakin, kuten juoni, josta meinasin antaa jonkinlaisen juoniselostuksen teille, rakkaat ystävät ja kylänhenkilöt, mutta olen sen jo unohtanut. Siihen liittyi kuitenkin kappaleiden liikettä avaruudessa ja virtuaalisissa tiloissa ja orjuutta ja sen sellaista.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ehkä heille, joiden aivot eivät hyljeksi McAuleyn tekstiä. En tosin tiedä, miten sen selvittää muuten kuin kokeilemalla. McAuley näyttää hirveän sympaattiselta, erehdyin näkemään hänen kuvansa Internetissä, joten nyt minun on tietenkin sanottava, ettei kokeilemalla mitään menetä (paitsi tunteja elämästään), ettei sympaattiselle herra McAuleylle tule paha mieli.

Kannesta on sanottava, että lapseni piti siitä kauheasti, hän tökki aurinkoa ja sanoi "auinno". Hyvällä tiellä olet, kulta pieni, kun tunnistat auringon avaruudessakin kuvattuna!

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Intrusion

Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.

Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.

Hope ei vaan halua.

Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.

MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.

Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!

Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.

Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.

Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.

Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.

The Killing Moon

N. K. Jemisiniin on pitänyt tutustumani jo pidempään; hän on rymistellyt eeppisen fantasian kentälle ovenkarmit kaulassa, ja sehän on ihan hyvä juttu.

Tämä The Killing Moon sijoittuu sellaiseen egyptihenkiseen miljööseen, oikein on hyvä miljöö, siitä täydet pisteet. Juoni puolestaan ei aivan vakuuttanut, siinä oli noituutta harjoittavia pappeja ja vakoilua ja sekopää hallitsija ja sodan uhkaa, että periaatteessa kaikkea löytyi, mutta jotenkin jäi vähän tavanomainen olo kuitenkin.

Sujuva kirja kuitenkin, ei ollenkaan huono. Ja sanoinko jo, että hyvä miljöö?

Asiasta toiseen; on maaliskuu, joka on varmaan sinänsä ihan kelvollinen kuu viime vuoden parhaat -listalle - ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin helmikuu olisi ollut, eikä siinä ole sellaista joulukuista rentoutta saamattomuutta, mutta toimiva silti. Mutten millään jaksaisi. Kiinnostaako sellainen edes ketään? (Piilotin kysymyksen ihan tarkoituksella tänne asiaan liittymättömän postauksen loppupuolelle voidakseni käyttää innottomien vastausten tulvan puutetta syynä olla listaamatta mitään.)

A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.