Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.
Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.
Hope ei vaan halua.
Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.
MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.
Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!
Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.
Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.
Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.
Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.
Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.
Hope ei vaan halua.
Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.
MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.
Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!
Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.
Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.
Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.
Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.
3 comments:
Tämä puhutteli sinua selvästi, kuten minuakin. Välillä ahdistuin. Allekirjoitan pohdiskelusi, samanlaisia ajatuksia oli mielessäni. Harmi, että kirjassa on osioita, jotka eivät ole yhtä puhuttelevia, vaikka sf-elementti on sinänsä varsin kiinnostava ideana.
Ohoi, kuulostaapa mielenkiintoiselta! Laitan hetimiten lukulistalle. Tätä voisi olla hyvä lukea parin viikon päästä, kun pienempi saa kolme (3) piikkiä palleroreisiinsä neuvolakäynnillä... :P
Raija, juuri noin siinä kävi. Tämä oli itse asiassa aika tehokas kirja: sujuva kirjoitustyyli yhdistettynä melko poleemisiin aiheisiin johti jännään lopputulokseen. Ahdistuin välillä itsekin.
Tii, suosittelen ihan lämmöllä. Tämä kyllä imaisi mukaansa, vaikka se vaara siinä on (kuten yllä mainittua), että välillä voi ahdistaa.
Tsemppiä kolmen piikin käyntiin, ne kyllä riipii. Meillä tosin taisi juuri sen visiitin hoitaa mies. \o/
Post a Comment