The Space Between

Ihanan omituisen The Replacementin jälkeen Brenna Yovanoffin kakkosteos, The Space Between, tuntuu ... höhöhö ... välitilalta.

Alku on tavallaan herkullinen. On Luciferin ja Lilithin tytär, ööö Daphne, jonka veli katoaa, ja on tuskainen, ah niin tuskainen, poika (jonka nimi alkaa T-kirjaimella, tästä olen varma) maasta. Poika päätyy auttamaan tyttöä ja siihen väliin mahtuu pussailua.

Mutta jotain kauhean keskinkertaista ja tylsää tässä oli. Sellaista, etten siitä missään vaiheessa päässyt yli. Lisäksi olen unohtanut lopun tyystin - ellei Kindleni muuta vakuuttaisi, epäilisin lukeneeni kirjasta vain n-50 sivua.

Yksi valopilkku sentään. Demonivauva Raymie oli kerrassaan hurmaava. Hurmaava. Pelkästään hänen vuokseen voisin lukea vaikka toisenkin kirjan tätä samaa.

Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

Empty Space: A Haunting

Aion ryhdistäytyä nyt tämän kirjablogini kanssa ainakin seuraavan noin kolmen viikon ajan, kun eräät pääsykokeet ovat ohi, eikä valmistautumisaika toisiin ole vielä alkanut.

Ahem.

En ole oikein ymmärtänyt M. John Harrisonin kirjoja tähän asti, hienoja ovat koko muun universumin mielestä mutta minä en saa niistä mitään irti. Nyt sitten kuitenkin ilmestyi tämä Empty Space: A Haunting, joka minusta lupaavasti kuulosti scifikauhulta, joka sijoittuu ulkoavaruuteen.

Lopputulos on kuitenkin se, että kyseessä ei suinkaan ole scifikauhu, joka sijoittuu ulkoavaruuteen, vaan ihan niiden edellistenkin teosten käsittämättömien ja hivenen haukotuttavien kirjojen jatkumoon sijoittuva opus.

Nyt voitte tietenkin närkästyneesti sanoa, että Liina Sivukirjasto, siinäpä vasta moukka, ja siihenhän teillä on toki täysi oikeus, mutta sitten minä pelaan Odysseus-kortin, ja häviätte kuitenkin.

Niin.

Uniin piirretty polku

No NIIN, luulitte minun jo hylänneen 101 spefin helmeä -listan, mutta mitä vielä. Still going ... well, still going.

Helena Wariksen Uniin piirretty polku oli ihan kerrassaan mukiinmenevä fantasia, jota yritin jostain syystä sijoittaa maamme (ja naapurimaiden) kartalle siinä juurikaan onnistumatta, ehkä siksi, että takakansiteksti viittasi löperösti johonkin historialliseen.

Tykästyin erityisesti Wariksen yhteisökuvauksiin. Olin varmaan kuvitellut, että kaikki istuvat alasti luolissa, joten kylät ja niiden hyvin toimiva, enimmäkseen kohtuullisen hyväntahtoinen sosiaalinen verkosto oli jotenkin kivaa luettavaa.

Perusfantasiasta - siis sellaisesta, jonka parissa olen nuoruuteni viettänyt - tämän mukavasti erottaa myös se, että päähenkilöistä voi aika luontevasti kirjan kuluessa tulla vanhempia, eikä meno siitä silti olennaisesti muutu. Ehkä vähän kiihtyy.

Okei, olisi mulla varmaan huhtikuussa ollut tästä muutakin sanottavaa, mutta nyt ei enää ole. Olen vanha, huonomuistinen ja join skumppaakin äsken. Suosittelen kuitenkin.

The Panopticon

Vaikka Jenni Faganin The Panopticon kuuluu sarjaan kirjoja, joista en ollenkaan ymmärrä, miksi varasin ne kirjastosta, olen tosi iloinen, että varasin.

The Panopticon kertoo laitoskierteeseen joutuneesta Anaisista. On eräs poliisi, koomassa, ja näyttää siltä, että nuorisovankila odottaa. Sillä välin odottaa Panopticon, uusi nuorisolaitos. Mutta peli on selvä: jos Anais vielä kerran mokaa, ei hyvä heilu.

Panopticon viittaa filosofi Jeremy Benthamin suunnittelemaan vankilakonseptiin, mutta Anais ei kohtaa uudessa laitoksessaan pelkkää valvontaa. Meinasin tähän kirjoittaa, että "hän löytää ystäviä" tai jotain muuta tämän kirjan kontekstissa kornia - siitä ei oikeastaan ole kyse. Fagan kirjoittaa takakansiliepeen mukaan sitä, mitä näkee, ja tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi elämää. Hienovaraiset sosiaaliset suhteet eivät pelkisty edes niin hienoon käsitteeseen kuin ystävyys.

Anais on melkein koko ajan aineissa, mitä kukkahattutätiminäni toki aluksi paheksui. Mutta sen ei pidä antaa hämätä. Anais on päähenkilöistä parhaita, arvaamattomuuden voima elinympäristössään, mutta kuitenkin kokonainen ihminen. Harvinaisen voimakaskin.

The Panopticon oli hieno kirja, tosi hieno. Jotenkin tuntuu toiveikkaalta, että nuorille kirjoitetaan tällaista. Eikä tee aikuisillekaan lainkaan pahaa.

Nostalgiahetki: Kuningas Harmaa ja Hopeapuu

Ennen joulua aloitin Susan Cooperin viisiosaisen sarjan läpikäynnin suoraan osasta kaksi, ja nyt loogisesti hyppäsin osiin neljä ja viisi. Kirjat olivat ihan ykkösjuttuja nuorena, ja toimivat yhä kuin häkä.

Kuningas Harmaa kertoo Willin, Ikivanhoista viimeisen, seikkailuista Walesissa. Kultainen harppu pitäisi löytää. Hopeapuussa koko homma sitten kulminoituu kun Valo ja Pimeä ottavat yhteen.

Voi Wales, että haluaisinkin sinne. Cooperin kirjoissa miljöö herää hienosti henkiin; iso osa molemmista kirjoista sijoittuu juuri Walesiin. Cooper on minusta myös melkoisen pätevä kirjoittamaan hahmoja ja punomaan juonta ... tai en minä tiedä, osaan nämä jotakuinkin ulkoa. En taida olla pätevä arvioimaan.

Kirjakaksikossa käy kuitenkin ilmi mainiosti Cooperin Valon luonne: se on kylmä ja kova, ja jopa nuori Will tuntuu paikoin varsin heltymättömältä. Kuningas Harmaa olikin minusta näin jälkikäteen yllättävä sen suhteen, miten ytimekkään elegantisti Cooper laittaa Willin ja rauhallisen maatyöläisen keskustelemaan siitä, mikä todella on tärkeää kenellekin.

Niin, että vaikka nämä ovat kirjoina aivan tuttuja, jotain uuttakin niistä löysin, ja jotain luin eri tavalla.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

Tähtivaellusta

Kiitos kaikille synttäriarvontaan osallistuneille!

Arvonta suoritettiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan:

• Onnettarena toimi herra Sivukirjasto, nuoren neiti Sivukirjaston mentyä jo nukkumaan
• Voittajalippu nostettiin lapsen lelukattilasta, jossa kaikki osallistujat myös huolella ravistettiin
• Lisäksi oltiin rutkasti myöhässä.

Arvontakattila.

Onnellinen voittaja on Hippiäinen! Laita mailia osoitteeseen liina.sivukirjasto@gmail.com niin sorvataan tilaus kuntoon!

Jee! Ja nyt seuraavalle viisivuotiskaudelle hop.

Mistä ei voi puhua

No niin, vähänkö hyvä, että kirjoitin tämän heti kirjan luettuani, tässä on nyt ollut vähän kaikkea, enkä varmaan muistaisi aiheesta enää paljoakaan. 

Anna Kontulan kirjan nimi Mistä ei voi puhua on minulle kaksimerkityksinen: usko käsittelee asioita, joita ei voi ehkä lainkaan pukea sanoiksi; toisaalta tässä ajassa uskosta ei voi puhua.

Kuva: Into

Edustan tässä ehkä jonkinlaista trendin aallonharjaa (ilman omaa syytäni tai ansiotani): tulen kovin ateistisesta taustasta. (Tarina kertoo mummoni närkästyneen, kun serkkuni halusi papiksi.) Lapset, kun täti kävi Prometheus-leirin, oli vielä ihmisiä, jotka aktiivisesti kokivat jonkinlaista syrjintää siksi, että olivat ateisteja. Tai jos istuivat elämänkatsomustiedon tunnilla. Nythän kuvittelen (ehkä perusteettomasti) elämänkatsomustiedon olevan ainakin paikoin se trendikkäämpi vaihtoehto. Tuolloin, vuonna viiksi ja takatukka, olimme nuorina ateisteina olevinamme kovinkin suvaitsevaisia, mutta jälkikäteen ajatellen näinhän ei lainkaan ollut. Mitä suvaitsemista se sellainen on, että ääneen nauraa toisen vakaumukselle? Ei mitään.

Mistä ei voi puhua on minusta ihan älyttömän hyvä kirja: siinä Kontula käsittelee uskon merkitystä elämässä. Rauhalliseen sävyyn, voitteko kuvitella?

Kontula huomauttaa kirjassaan, että olemme ensimmäisiä sukupolvia vuosituhansiin, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. Kirkon suhde yhteiskuntaan on juuri nyt melko vaikea, varmaankin jonkinlaisessa murroksessa, ja vakaumuksellisten ateistien määrä kasvaa. Eikä siinä sinänsä mitään; itse ehkä toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain konservatiiviuskovaisille (laskussa) tai jyrkimmille ateisteille (nousussa). Välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva (tai sellaiseksi kuviteltu, eihän tässä kai kaikkea vielä tiedetä.)

Pidän hirveästi Kontulan esittämästä* ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. Siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta. Pidän myös Kontulan näkemyksestä synnin ja etiikan suhteesta, siitä, miten "usko sinällään ei kuitenkaan lisää tai vähennä velvollisuuttamme elää ihmisiksi."

Jos usko ilmiönä tai omakohtaisena kokemuksena kiinnostaa, Kontulan kirjasta voi saada paljon irti - siitäkin huolimatta, että se on lyhyt ja niin helppolukuinen, että se tuosta noin vain tuntuu soljuvan ihmisen läpi. Jos sattuu kuitenkin olemaan kuin minä 15-vuotiaana, kannattaa ehkä jättää väliin. Mistä ei voi puhua sopii luullakseni huonosti kovin mustavalkoiseen ajattelumaailmaan.

* Ei omanaan esittämästä, kirja nojaa vahvasti teologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.