Messut messuttu

Kirjamessut taitavat tältä vuodelta olla osaltani tässä, vaikka hauskaa piisasikin.

Olimme Siinan kanssa paikalla eilen kahden maissa ja vältimme ammattimaiseen tyyliin kaikenlaisen ohjelman. Ensin kiertelimme messualueella ja teimme täsmähankintoja, millä haluan sanoa, että ostin kaksi Asterixia ja olin itseeni erinomaisen tyytyväinen (kunnes muistin, että tänäkään vuonna minulla ei ole henkilökohtaista kantajaa.)

Sitten piipahdimme hyvän mielen viinimessuilla (hyvän mielen siksi, että meiltä kysyttiin paperit, ai että oli hieno hetki, niille järjestysihmisille on varmaan käsketty kysyä joka viidenneltä, mutta hyvä mieli tuli silti) ja nautimme hieman skumppaa, jonka ansiosta loppumessut olivat vielä hauskemmat. Kirjapuolella löytyi muitakin kanssabloggaajia! Spekulaatiot Hesarin esikoiskirjalistasta pyörivät kiihkeinä. Aiempina vuosina en toki moiselle listalle olisi korviani lotkauttanut, mutta nyt oli tämä Kukkia Birgitalle, joka (kuten tänä aamuna selvisi) ei päässyt mukaan. Tässä nyt viimeistään nähtiin, että maailmassa on virhe.

Ainoa näkemäni varsinainen ohjelmanumero oli tässä:

Siinä siis viehättävä Jenni Linturi on haastateltavana uudesta kirjastaan Malmi, 1917. Voin tässä heti tunnustaa, että ennen näitä kirjamessuja ei mielessäkään olisi käynyt lukea jotain maamme sotiin liittyvää teosta, mutta nyt lienee pakko. Haastattelija ei ylisanoja säästellyt, ja tänään ilmestynyt Hesarinkin juttu oli mitä positiivisin. Kirjailija Linturi antoi itsestään oikein sympaattisen ja fiksun kuvan lavalla. Lopullisesti homman päätti kuitenkin mahtava herrasmies, joka Teoksen pisteellä ilmoitti allekirjoittaneelle (ja muutamalle muulle), että Linturi kyllä voittaa uutuuskirjallaan Finlandian - edellinen oli niin kova. Kuulitte sen ensinnä täältä, tyypit.

Sitten join hieman lisää kuohuviiniä hyvässä seurassa ja tulin kotiin nukkumaan. Loppu.

This Shared Dream

Joku käsittämätön torvi tässä blogissa lukee kirjoja nopeammin kuin ehtii niistä kirjoittaa. Häntä pitäisi kovistella. Onneksi se torvi oli kirjoittanut joitakin muistiinpanoja Kathleen Ann Goonanin kirjasta This Shared Dream, joka jatkaa jotakuinkin siitä, mihin In War Times jäi.

Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.

This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)

Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.

Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.

Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)

Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.

(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)

Team Human

Justine Larbalestierin ja Sarah Rees Brennanin Team Human oli mainio. Monella tavalla.

Kirjan päähenkilö Mel asuu vampyyreiden rakentamassa kaupungissa, muttei koe mitään tarvetta olla epäkuolleiden kanssa missään tekemisissä. Sitten kouluun saapuu torahammas ja paras kaveri Cathy on mennyttä naista. Vampyyri ja Cathy tuijottavat huokaillen toisiaan silmiin ja Melin on ilmiselvästi tehtävä jotain, sillä friends don't let friends date vampires. Samaan aikaan toisen ystävän, Annan, isä on mystisesti ottanut hatkat vampyyrisnaikkoisen kanssa, mutta jokin vaikuttaa vähän oudolta.

Team Human oli sekä hauska että aika humaani kirja. Mel ei tietenkään ole ennakkoluuloinen - no, ei oikeasti, eihän hänellä mitään vampyyreita vastaan ole, kunhan pysyvät kauempana - mutta kirjan kuluessa hänkin huomaa, ettei erilaisissa arvoissa ole välttämättä mitään väärää. Cathy haluaa elämältään asioita, joita Mel ei Cathylle halua. Oppimistilaisuuksia kyllä piisaa, mutta aivan luontevasti. Mel ei ole rasittavan härkäpäinen sankaritar vaan aika inhimillinen.

Myös Mel ihastuu kirjan aikana - mutta virkistävästi ei sillä teini-ikäisen dramaattisella tavalla, että kuolema vain on meidät erottava.

Tämän lisäksi Team Human oli sujuvaa luettavaa ja hauskakin vielä. Vampyyriromanssille nauraminen oli ihanaa.

Henki kurkkuun heti aamusta

Feedlyssä odotti aamulla tällainen:

Voi hitto, voi hitto! Kädet tärisivät. Ja niin kun minä tuota joululahjaksi pyysin, vaan nyt se olisi jo varattavissa ja jouluun vielä kaksi kuukautta, KAKSI kuukautta. Ja kaksi päivää.

Vaan ei, kyllä pysyn lujana. Rakas joulupukki, muistathan toiveeni. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja lukenut paljon lapsellekin.

Ja nyt hipsin teekupin kanssa tekemään selvää kirjaston kirjoista. Siis lukemalla ne. Ei millään muulla tavalla. Kamalia ajattelette.

Häpeämätöntä kirjamessumainontaa

Kirjamessut ovat tulossa ja minä olen menossa.

Myönnän tässä ensialkuun, että postauksen vastineeksi olen menossa messuille ilmaiseksi.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa havaitsen, että kirjamessut eivät ole vain tilaisuus roikkua skumppabaarissa ja hamstrata kirjoja itselleen ja lapselle - siellä on myös jonkinlaista ohjelmaa. Who knew?

Tämä ohjelma-asia on minusta osin jännittävä ja osin epäkiinnostava havainto. Toisaalta iso osa ohjelmasta vaikutti oikeasti kiinnostavalta, etenkin Tiedetori, jossa voisi luultavasti istua kuin tatti koko messujen ajan ja olla valintaansa tyytyväinen. Toisaalta taas kirjailijoiden henkilöt ovat minusta hyvin harvoin mielenkiintoisia. Itse asiassa usein tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta antaa kirjojen puhua puolestaan.

Ajattelin suunnata paikalle perjantaina. Tärkein ohjelmanumeroni on roikkua kirjailija Tiuraniemen seurassa ja vaatia omistuskirjoitus hänen teokseensa Kukkia Birgitalle. Kirjailija Tiuraniemi ei ole osana virallista messuohjelmaa, joten pidän itseäni etuoikeutettuna.

Tämän lisäksi voisin käydä kuuntelemassa seuraavia:

11:30 Antti Nylén (ei kyllä tapahdu, ellen muista siirtää kampaaja-aikaa, joka on tässä kohtalokkaasti päällä. Te voitte ajatella, että prioriteettini eivät ole kunnossa, mutta ette toisaalta ole nähneet kuontaloanikaan.)
12:00 Johanna Sinisalon uutuuskirja. Noin muutoin ajattelen, että kirja kyllä piisaa tässäkin, mutta saatatte muistaa, että fanitan Anu Silfverbergiä? No hän on tässä haastattelijana.
(Kyllä se kampaaja-aika nyt pitää siirtää.)
13:00 alkaa dystopiakeskustelu jossain nuorten nurkkauksessa. Jos laitan jotain nuorekasta ylleni, tuskin kukaan huomaa minua. Kaikki tuijottavat Matti Vanhasta miettien, miksi hän on puhumassa dystopioista.
15:00 alkaen loppupäivän voisikin viettää tiukasti Tiedetorilla.

No, saahan sitä ihminen kuvitella. Luultavasti roikun koko perjantain skumppabaarissa turisemassa aina, kun en tuhlaa omaisuuttani (ja kiitos yhteistalouden, myös herra Sivukirjaston omaisuutta) kirjoihin. Onneksi se kuulostaa oikein hyvältä ajatukselta myös.

Lauantaina menisin kuuntelemaan Taina Kinnusta klo 13:00 Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjasta, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Enkä kyllä sitten muuta, mikä on onni, koska lauantaina en ajatellut mennä paikalle ollenkaan. Sunnuntaikin on vielä epävarma, mutta jos menen, saatan vilkaista Siilon kirjoittanutta Hugh Howeyta klo 12:00. Etenkin, jos saan Siilon luettua sitä ennen. Tuskin saan, kun en ole vielä edes aloittanut.

Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel

Luin Rudy Ruckerin Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel -opuksen, koska Locus suositteli.

Minun on välittömästi 

1. Lakattava uskomasta Locuksen suosituksiin sokeasti
2. Opeteltava keskeyttämään kirjoja.

Moranthology

Koska pidin koko lailla Caitlin Moranin How to Be a Womanista, ajattelin kuunnella hänen muitakin ajatuksiaan, kun Audible niitä sopuhintaan tarjosi. Moranthology on kokoelma kolumneja ja niihin kirjoitettuja välispiikkejä. Lukijana toimii Moran itse, ja se vasta on hieno asia.

Kirja käsittää yleisesti ottaen hauskoja juttuja, joitakin vakavampia ja sellaisina oikein hyviä juttuja, aika paljon televisioaiheisia juttuja ja joitakin julkkisjuttuja. Unohdinko jotain? Ehkä, sillä kirjan punainen lanka on lähinnä Moranin ääni (kirjoittajan ääni, ei vain lukijan ääni).

Parhaimmillaan Moranthology oli niin hauska, että meinasin juosta ojaan lenkillä, tai niin hauska, että kun yritin hihittää lenkin jälkeen hiljaa eteisessä (hiljaa, jottei lapsi herää), herra Sivukirjasto tuli katsomaan, miksi itken.

Toisenlaisia parhaushetkiä ovat ne terävät ja vakavat - esimerkiksi ne, joissa sosiaalituilla kasvanut Moran muistuttaa, että lapsena hän ei ollut vastuussa vanhempiensa valinnoista (kuten valinnasta synnyttää kahdeksaa lasta ja elättää heidät sosiaalituilla) ja että hyvinvointivaltion koko idea on se, ettei hänen tarvinnutkaan olla. Että heidän elantonsa ei riippunut kenenkään hyvästä tahdosta vaan siitä, että heillekin kuului oikeus ruokaan ja vaatteisiin. Kiitos Moranthologyn, saatan liittyä Iloisiin veronmaksajiin. Ainakin olen hyvin iloinen veronmaksaja.

Myös televisiopätkät olivat mainioita. Yllämainitun eteisessä hihittelyn aiheutti Moranin näkemys Downton Abbeystä. En voi enää ikinä katsoa Downtonia samoin silmin. Ikinä. Katsottavaksi on kuitenkin näemmä otettava BBC:n uusi Sherlock -sarja. Ottakaa huomioon, että edellisessä lauseessa käytin sanaa "uusi" sen "minulle uusi, kaikille muille aivan tuttu".

Jos kirjasta pitäisi keksimällä keksiä jotain, mistä en niin välittänyt, sekin olisi onneksi aika helppoa. Ne julkkisjutut. En keksi mitään yhtä haukotuttavaa kuin Lady Gagan, jonkun rokkihepun tai Paul McCartneyn ajatukset. En vaikka mikä olisi. Edes Moran ei saa jutuista lopulta kovin kiinnostavia, vaikka paikoin nekin ovat toki ihan hauskoja.

Nyt sitten vain selvittämään, onko Moran kirjoittanut jotain muuta.

Wide Open

Hallie palaa Afganistanista hautaamaan sisartaan, mutta näkeekin sisarensa haamun ja nohevana mimminä päättelee, että sisaren kuolemaa on hieman avustettu. (En minä tiedä, miten sen siitä voi päätellä, älkää kysykö.)

Siinä oli juonisynopsis Deborah Coatesin kirjalle Wide Open. Alkukuvioiden jälkeen seuraa etsivätoimintaa ja romantiikankaltaista - kun sanon "kaltaista", todella tarkoitan sitä, romantiikannälkäisten lienee turha vaivautua elleivät vieroitusoireet ole todella pahat.

Hyvää kirjassa oli sen sujuvuus - ja miljöö, ranchit Etelä-Dakotassa viehättivät paranormaalin ... erm ... no tällaisen paranormaalin ... tekstinkappaleen ... tapahtumapaikkana. En voi sanoa tätä paranormaaliksi romantiikaksi ylläolevista syistä enkä paranormaaliksi dekkariksi syistä, jotka kuvataan alla.

Miinuspuolelle jäätiin sen sijaan Hallien persoonan ja etsivätyön ohella. Ruoditaan ensin persoona. Hallie on nimittäin vihainen, ja vaikka ymmärrän vihan merkityksen suruprosessin osana, lukijana hieman väsyin siihen, että Hallien ensireaktio kaikkeen oli tarve lyödä sitä. KAIKKEEN.

Toiseksi koin ärtymystä Hallien selvitystöiden etenemisen vuoksi. Sheriffin putiikkia edustava romantillinen kiinnostuksenkohde Boyd osaa lähestulkoon vain yhden repliikin, joka liittyy siihen, että hän ei voi sanoa mitään, tutkimukset ovat kesken. Pääkonnan kätyri sen sijaan noin sivulla kaksi (no, ehkä sentään kaksikymmentä) tulee kertomaan sankarittarellemme, että lopeta kyselyt tai muuten. Haloo siellä pääkonnien kätyreiden koulutuslaitoksella! Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo on paras tapa saada raivokkaat sankarittaret ravistelemaan tapausta kuin kettuterrieri pehmolelua? Oletteko? Ettepä tietenkään ole.

Tämän jälkeen Hallie saakin kaikenlaisia asioita selville lyömällä päätään seinään ja odottamalla, että pääkonnan kätyri oksentaa hänelle lisätietoa.

Pääkonnakin on ihan tyhmä: sen sijaan, että ampuisi Hallieta heti kun voi, hän haluaa ymmärrystä. Voi yhden kerran. Minä kyllä olisin ampunut hänen sijassaan enkä jäänyt vatuloimaan. Tai no oikeastaan en olisi, koska olen kauhean pehmo, eikä minusta täten ikinä tulisi uskottavaa pääkonnaa, mutta ei tullut kyllä tästä ymmärryksenjanoajastakaan.

Päätin juuri, että jatko-osaan on tarpeetonta käyttää aikaa.

En myöskään tiedä, miksi kirjan nimi oli Wide Open.

Ystävät hämärän jälkeen

Takaisin Spefin sataan ja yhteen helmeen: John Ajvide Lindqvist on ollut itselleni jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille. Tähän asti.

Ystävät hämärän jälkeen kertoo vampyyreista, mutta he eivät toden totta kimalla päivänvalossa. Itse asiassa Ystävät on aika synkeä, karu ja ankeakin kirja. Lähiö, jossa kaikki tapahtuu, vaikuttaa tutulta - jos sitä ei suoraan omaan lapsuuteen voi jäljittää, ainakin lukuisiin kirjoihin ja televisio-ohjelmiin kyllä. Lukiessa tuli lähes kylmä.

Kirjassa siis Oskar, jota kiusataan koulussa, tapaa Elin, josta tulee hänen ainoa ystävänsä. Valitettavasti samaan aikaan ihmisiä aletaan murhata ikävällä tavalla.

Näin. No. Läheisimmäksi kirjassa koin luullakseni miljöön, joka tosiaan tuli ihan iholle. Hahmot jäivät etäisemmiksi - ehkä siksi, että olin kuullut ikäviä asioita Oskarin koulukokemuksista enkä todellakaan aikonut päästää tyyppiä niin lähelle, että järkyttyisin. En sitten järkyttynytkään, vaikka vähän surulliseksi tulin kyllä.

Sujuvaa luettavaa kirja oli pituudestaan huolimatta. Saatan joskus uskaltautua lukemaan toisenkin Linqvistin, vaikka ensin pitää vähän lämmitellä kyllä.

(Hassua muuten, että suomennoksesta, joka sinänsä on kyllä oikein sujuva, vaivatta näkee alkukielen olleen englannin sijaan ruotsi. Ajatustapa on jotenkin toinen. Kyllä on monikielisyys hieno asia.)

Blueprints of the Afterlife

Ryan Boudinot on kirjoittanut mainion kirjan nimeltä Blueprints of the Afterlife, jota on vaikea kuvailla, paitsi sanomalla, että se on hieman surrealistinen, mutta ei sellaisella ärsyttävällä "WTF, en tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu" -tavalla. Blueprints on surrealistinen sellaisella "tiedän täsmälleen mitä tapahtuu ja se on riemastuttavan omituista" -tavalla, joka on paljon parempi tapa. En aio laittaa tähän mitään lievennystä, että tämä paremmuusasia on nyt vain minun mielipiteeni. Onhan se toki minun mielipiteeni, mutta mielestäni olen myös täysin oikeassa. Edellisen kerran muistan tavanneeni tämän luokan surrealistisuutta Jonathan Lethemin Chronic Cityn kanssa, ja siinäpä kirja, jota edelleen muistan lämmöllä.

Hauskakin tämä Blueprints on. Ja vähän karmiva.

En aio jaaritella kirjasta sen enempää, koska vaikka lukukokemuksenne siitä tuskin kärsiikään (epäilen, ettei tätä kirjaa voi jaaritella puhki), ei siitä mitään hyötyäkään ole. Suosittelen kokeilemaan, etenkin heidän, jotka pitivät Chronic Citystä.

Lukukynnyksenne madaltamiseksi huomautan, että tätä (kuten Chronic Cityä) saa kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Sieltä minäkin omani hain, ja sinne palautin seuraavien iloksi.

Bowl of Heaven

Palataanpa päiväjärjestykseen eli yhtäältä spekulatiiviseen fiktioon ja toisaalta siihen, että kirjoitan jostain, minkä luin useita päiviä / viikkoja sitten. Tässä tapauksessa päiväjärjestykseen kuuluu siis Larry Nivenin ja Gregory Benfordin Bowl of Heaven.

Bowl of Heavenin jälkeen vitutti. Juoni menee jotakuinkin sillä tavalla, että eräs avaruusalus lähtee asuttamaan erästä planeettaa, mutta törmääkin matkallaan tällaiseen keinotekoiseen ... eeeh ... taivaan kulhoon, valtavaan rakennelmaan joka matkustaa tähtienvälisessä avaruudessa. Avaruusalukselta lähtee retkue tutustumaan tähän kulhoon, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikki menee vähän huonosti, retkue joutuu toisistaan eroon ja toiset jäävät muukalaislajin vangeiksi ja sitä rataa.

Voisi ajatella, että tällaisista lähtökohdista kirja ei olisi tylsä, mutta Bowl of Heaven onnistui olemaan juuri sitä. Kaikki jännitys pakkautui alkupuolen niihin osiin, kun rakennelmaa kuvattiin. Sankarillisen retkikunnan lähtiessä liikkeelle kiinnostus lopahti - tapahtumia kuvattiin, kuten siihenkin asti, retkikunnan kahden puoliskon johtajien näkökulmasta, ja lisäksi täysin aneemisen konnamaisen muukalaistyypin näkökulmasta. En välittänyt yhdestäkään henkilökaartin jäsenestä, mutta toisaalta, enpä heitä juuri inhonnutkaan, hehän olivat paikalla vain kuljettaakseen tarinaa eteenpäin.

Puolet kirjasta Niven ja Benford vihjailevat millä ties suurella salaisuudella, jota ihmiset eivät saa saada selville, mikä lähestulkoon herätti kiinnostukseni, kunnes noin kaksikymmentä sivua ennen loppua aloin tajuta karmealla tavalla, että Bowl of Heaven on sarjan ensimmäinen osa - ja vielä sitä sorttia ensimmäinen osa, joka todellakaan ei toimi yksinään luettuna.

Jos herrat Benford ja Niven kuvittelevat, että tämä saa minut tuhlaamaan aikaani kakkososaankin, ovat he väärässä.

Kukkia Birgitalle

"Koko sänky tutisee" ilmoitti herra Sivukirjasto hieman moittivaan äänensävyyn eräänä iltana kun olimme jo asettuneet levolle ja luimme kumpikin omia kirjojamme omien lukulamppujemme valossa, kuten ihmiset tapaavat tehdä.

Emme ole hankkineet uutta, sähköistä ja hierovaa sänkyä vaan Siina Tiuraniemen kirjan Kukkia Birgitalle, jota lukiessani nauroin niin, että koko sänky tutisi.

Tässä vaiheessa pitää ehkä tunnustaa, että tunnen Siinan. Itse asiassa olen niin onnekas, että pidän häntä ystävänäni. Tämän tekstin lukijoille se saattaa tarkoittaa sitä, että lienen tavallistakin epäluotettavammalla päällä. Minulle se tarkoitti sitä, että oli jännittävää ja vaikeaa tarttua Birgitan kukkiin - entäs, jos en pitäisikään kirjasta?

Jälkikäteen en ymmärrä, miksi sellaista pelkäsin. Minusta kaikki, mitä Siina kirjoittaa, on valtavan hauskaa, ja niin oli Kukkia Birgitallekin.

"Kyllä se vielä suruksi muuttuu", lupasi kirjailijatar, kun raportoin ensivaikutelmistani hänelle. Ja tavallaan oli oikeassa, sillä vaikka kirja oli hauska, se oli myös koskettava. (Toisaalta hän oli tosi väärässä, sillä kirja oli hauska loppuun asti.) Päähenkilö Miska (hän, joka vie kukkia ja kannabista Birgitalle hoitokotiin) on omien sanojensa mukaan puoli-autistinen, yksinäinen, menettämässä parhaan ystävänsä elämälle yleensä ja peloissaan. Haasteiden edessä toimettomaksi valahtava. Ja hahmona sekä koskettava että samastuttava (jos kohta tiettyihin siisteysasioihin olen tavannut suhtautua Miskaa suuremmalla tarmolla.) Ehkä siksi, että olen itsekin (etenkin skidinä) pelännyt muita ihmisiä - ainakin omien muistikuvieni mukaan - tuntui Miska jotenkin tutulta.

No, minä taidan kyllä olla puolueellinen. Kirjan ovat lukeneet muutkin: Ilselän Minna, joka oli omien sanojensa mukaan väärä lukija kirjalle ja Kirjasfäärin Taika, joka puolestaan taisi olla oikea. (Minä olin ihan ehdottomasti oikea. Mikäli minulta kysytään, kirja oli kirjoitettu juuri minulle.)

Haluan tässä lopuksi nostaa esiin yhden kirjoihin ja lukemiseen liittyvän, itseni kannalta olennaisen seikan. Minusta sekä teema että juoni ovat kaunokirjallisuudessa hieman yliarvostettuja, enkä välttämättä koe lukukokemusta puutteelliseksi vain siksi, ettei niistä jää sellaista tunnetta, että kirjailija nyt halusi jotain teemaa käsitellä - saati nyt sitten siksi, että juonen kaari jäisi litteäksi. Tämän alustuksen jälkeen, jonka koin välttämättömäksi kirjoittaa, haluan kuitenkin huomauttaa, että minusta Kukilla oli sekä teema että juoni - vaikka selkeämpää teemaa käsittääkseni esimerkiksi Ilselässä kaipailtiin. Juonta en aio selostaa tämän enempää, lukekaa itse, se on vinha, mutta se teema, jonka minä kirjasta luin käsitteli (kiitos, Taika, sanoistasi - lainaan niitä hieman) toisen ihmisen kohtaamista ja sen vaikeutta. En mene vannomaan, että se olisi se teema, jonka Siina oli ajatellut kirjaan kirjoittaa, mutta koskas tässä olisi kirjailijoita muutenkaan kuunneltu.

Mutta, niin, pidin. Kovasti pidin.

PS. Jos perjantaina näitte Ruoholahdessa ihmisen, joka luki kävellessään ja nauroi lukiessaan, se olin minä.

PPS. Spämmibotitkin rrrakstavat Birgitan kukkalähetyksiä, joten suljen kommentit. Lukekaa, vaikkette voikaan kommentoida.

The Mirage

Olen lukenut jotain Matt Ruffilta aiemminkin, muistaakseni kirjan nimeltä Bad Monkeys, ja muistaakseni pidin siitä. Ennakko-odotukseni uutuusteokselle The Mirage olivat siis verrattain korkealla, mutta ne nyt perustuivat suurinpiirtein siihen, että "Hei, uusi kirja Matt Ruffilta! Onpa sievä kansi!"

 

Tarkemmin kun tutkii, tajuaa, että kirja on vaihtoehtoinen historia, jossa Yhdysvaltojen sijaan kovassa kurssissa ovat olleet Arabivaltiot. Kristityt terroristit ovat tehneet ikävän terrori-iskun Bagdadiin (lensivät lentokoneilla korkeisiin torneihin, ajatella) ja nyt ollaan sitten sodassa.

Ensi alkuun vitutti parikin asiaa: 1) Ruff on peilannut historiaa turhankin uskollisesti. Arabiversio CSI-sarjasta tuntui suunnilleen yhtä hauskalta kuin kompastuminen: rytmi katoaa ja menettää uskon tekstiin tai omiin jalkoihinsa. 2) Olen kurkkuani myöten täynnä vuoden 2001 terrori-iskujen terapiakirjallisuutta. Kurkkuani myöten.

Vaan sitten kävi niin, että lukija huomasi Ruffilla olleen taustalla jotain muuta kuin pelkkää historian peilausta. Ehkä kaikki ei olekaan aivan niin suoraviivaista kuin miltä näyttää, sillä pidätetty kristillinen terroristi tuntuu muistavan toisen todellisuuden. Ja kolmen poliisin kautta kerrottu tarina saakin aivan uutta potkua.

Lopulta pidinkin kirjasta siis kovasti. Islamilaisen kulttuurin kuvaus kiinnostaa yhä, vaikkei se jenkkikirjailijan kynästä ikinä aivan autenttiselta vaikuta, ja toisaalta juoni oli juuri sopivan muikea, sellainen, joka tarjosi hyvän syyn alun kompasteluille.

Ja sievä kansikin on! Mutta saattoi The Mirage se silti olla 2001-terapiakirjallisuutta, siitä en mene takuuseen.

Poison

Sarah Pinborough on kirjoittanut sarjan romaaneja, jotka perustuvat satuihin. Käteeni osui Poison, tarkoitan, että se osui käteeni kun hain sen varauksena kirjastosta, ja sitten ojensin 50 snt kirjastolle vastineeksi, mutta ei siinä sen erityisempää ollut. Poison kertoo Lumikista, tietenkin.

Poison etenee aika näppärästi, taisin lukea tämän yhden sairaslomapäivän aikana. Siinä seurataan Lumikin äitipuolen tuntemuksia ja Lumikin myös. Ja lopulta erään prinssin.

Nythän on niin, että Lumikki on hyväsydäminen ja kaunis, mutta myös reipas ja rempseä nuori nainen. Kiskoo olutta kääpiöiden kanssa kuin minä opiskeluvuosinani. Itselläni ei tosin ollut kääpiöseuraa. No, asiaan. Lumikin äitipuoli ja prinssi ovat molemmat järkyttyneitä naisesta, joka näin julkeasti käyttäytyy. Lukijalle tulee väkisinkin sellainen olo, että Lumikin äitipuoltakin ehkä hieman vituttavat ne korsetit, joihin hän yrittää tytärpuoltaan sulloa, mutta äitipuoliparka on jo murrettu kapoisten vyötäröiden ikeen alla.

Pinborough on ottanut satuunsa jokseenkin feministisen kulman, ja siitä kulmasta katsottuna loppu oli pelottavinta, mitä olen hetkeen lukenut.

Saatan tutustua sarjan muihinkin osiin sikäli, kun niitä kirjastoon tulee.

Saga vol. 1-2

Alkusyksystä tapahtunutta:

Herra Sivukirjasto: "Luin tosi hyvän sarjiksen just, tilasin sen meille ihan omaksi, säkin voisit lukea sen sitten."
Rouva Sivukirjasto: "Mmm-hm."

Joitakin päiviä myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Nyt se sarjakuva tuli, se on tämä Saga, sä voisit lukea sen nyt kanssa."
Rouva Sivukirjasto: "Ehdottomasti otan ohjelmaan pikimmiten."

Tässä kohdassa ilmeisesti herra Sivukirjastolle heräsi epäilys siitä, että rouva Sivukirjaston vilpitön aikomus ottaa Saga luettavakseen realisoitunee viimeistään ensimmäisten eläkevuosien aikana.

Päivää myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Ootko sä nyt niin kipeä, että jäät kotiin huomenna?"
Rouva Sivukirjasto: "Oled."
Herra Sivukirjasto: "Mä nostan sen Sagan tuohon pöydälle, niin voit sitten lukea sen huomenna! Tuossa keittiön pöydällä on se sitten! Muista lukea!"

Rouva Sivukirjasto - siis minä - nauroi kunnes meinasi tikahtua yskäänsä ja lupasi lukea.

Onneksi luin, sillä Saga oli mahtava. Se kertoo interplanetaarisesta konfliktista kahden lajin välillä. Sota on levinnyt kauas muille planeetoille, kun kaksi sotilasta eri leireistä tapaavat ja rakastuvat.

Eikä siinä vielä kaikki: he saavat vauvan.

Ja sitten nämä kaksi pelotonta, pelokasta vanhempaa lähtevät etsimään paikkaa, jossa antaa tyttärelleen mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Sellainen sotaa vailla oleva. Mutta siitä ei tietenkään pidetä isän leirissä tai äidin leirissä, sillä mitä siitäkin nyt tulisi jos sotilaat sotimisen sijaan alkaisivat pupsia ja tehdä vauvoja? Rauha voisi tulla.

Sagaa kirjoittaa Brian K. Vaughan ja piirtää Fiona Staples, jonka kynänjälkeen rakastuin kertaheitolla. Saga ei näytä oikeastaan miltään muulta sarjakuvalta, johon olen viime aikoina törmännyt.

Mutta piirrosjälkeäkin parempaa on teksti. Vanhemmuutta ja lapsia monella tasolla, mikä mahtava ajatus. Päähenkilöinä pariskunta, joka roudaa vauvaansa kantoliinassa vuorotellen eikä halua tehdä mitään suureellista lopettaakseen galaktisen sodan. Saga naurattaa ja itkettää ja on niin kovin inhimillinen.

Luettuani ykkösosan luin välittömästi kakkososankin, ja sitten menin chatissa murjottamaan herra Sivukirjastolle, kun hyllystä ei löytynyt kolmatta osaa.

Herra Sivukirjasto selitti kärsivällisesti, että ei löydy kun ei ole vielä ilmestynytkään, mikä voi olla ihan pätevä syy, mutta kyllä olin silti pettynyt.

Charlotte Markham and the House of Darkling

Michael Boccacci... hetki, yksi kaksi kolme ceetä... Boccacinon Charlotte Markham and the House of Darkling oli mainio ja nopeasti mukaansa tempaiseva ja näemmä nopeasti myös unhoon painuva lukukokemus.

Mutta älkää antako tuon viimeisen kohdan estää teitä, jos lainkaan koette vetoa kirjaan. Charlotte Markham on minusta päähenkilönä oikein mainio, jos kohta ehkä hieman turhankin moderni kotiopettajatar, jonka leppoisa työ kahden pojan opettajana muuttuu vähemmän leppoisaksi, kun suojattien lastenhoitaja murhataan ja muutenkin läheisessä kylässä alkaa tapahtua kummia.

Kotiopettajatar-teema tulee tässä ihan miellyttävästi ravistelluksi. Boccacino ei kirjoita selkeitä hyviksiä eikä pahiksia, eikä mikään (etenkään lopussa) ole aivan itsestäänselvää, mutta sehän on vain hyvä asia.

Välillä kyllä tuntui siltä, että kaikki päähenkilöä myöten olivat hieman liian tietoisia kotiopettajattariin liittyvistä kliseistä, mutta ei se suuremmin päässyt häiritsemään, sillä Charlotten dilemma oli kirjan aikana melkoinen: miten auttaa parhaiten poikia pääsemään yli äitinsä kuolemasta johtuvasta surusta? Pojat ovat löytäneet kätevän oman tavan, mutta se tuntuu sekä lukijasta että Charlottesta nopeasti hieman epäilyttävältä tavalta.