Joku käsittämätön torvi tässä blogissa lukee kirjoja nopeammin kuin ehtii niistä kirjoittaa. Häntä pitäisi kovistella. Onneksi se torvi oli kirjoittanut joitakin muistiinpanoja Kathleen Ann Goonanin kirjasta This Shared Dream, joka jatkaa jotakuinkin siitä, mihin In War Times jäi.
Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.
This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)
Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.
Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.
Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)
Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.
(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)
Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.
This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)
Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.
Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.
Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)
Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.
(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)
3 comments:
Hei Liina,
voisitko lukea vähemmän kiinnostavia kirjoja?
t. yksi muistiinpanoihin hukkuva
ps. Kukkia Birgitalle = <3
Mä määrään Liinan kohta lukukieltoon tai ainakin lukemaan jotain mitä mun ei välittömästi ala tehdä mieli lukea itse ;>
Seriously, mä luen sun molempia blogeja ja täytyy sanoa, että nautin joka sanasta, sä olet yksi niistä kirjoittajista, jotka aikoinaan johdatti mut blogien maailmaan. Ja samalla yksi syy miks en kirjota ite. Välillä vatvon ja mietin blogin perustamista. Kun toisaalta välillä olis asias ja tekis mieli kirjottaa ja taas toisaalta mä en ole koskaan (en edes teinivuosina) kirjottanut edes päiväkirjaa. Lukeminen on mun juttu ja mä niin nautin sun teksteistä, samoin mm. Saara, Lupiini, Kukkavarvas, Emilia, Katja ja moni muu kirjottaa niin niin hyvin ja usein just siitä, mitä oon ittekseni pyöritelly, että päädyn vaan kommentoimaan onnellisena siitä etten ite kirjota. Älä ikinä lopeta ♥
Hei Linnea,
Lupaan yrittää! Ota snorkkeli mukaan muistiinpanokasaan!
t. Yritys hyvä kymmenen
PS. Ihanaa, että tykkäsit <3
Lintunen, kas, voin yrittää myöskin sinun vuoksesi :D Kielto tosin on voimassa vasta tovin päästä kun tämänkin sain loppuun ehkä parisen viikkoa sitten.
Kiitos maailman kauneimmasta kommentista! Nyt ei edes erityisesti masentanut, mutta niin vain silti päivä kirkastui kun tämän luin.
Ainoa, mistä en ole aivan varma on se, onko hyvä, että pidän muita kirjoittamasta - mutta jos lukeminen on sun juttu, niin hyväksyn tämänkin. Sillä voiko olla ihmisellä parempaa juttua kuin lukeminen? EI VOI! :D
Ja juu, tuskin pääsette minusta aivan heti :D
Post a Comment