Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen

Hyvää joulunjälkeistä aikaa kaikille vaan. Yritän olla ajattelematta edessä olevaa tammikuuta. Onneksi aina voi keskittyä ajattelemaan kirjoja. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjaa Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen olen ajatellut tosi paljon.

Jos Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen jotenkin tulisi tiivistää, voisi ajatella sen aluksi esittävän suositun kysymyksen siitä, vaikuttavatko ihmiseen enemmän geenit vai ympäristö - ja sitten vastaavan kysymykseensä "Kyllä."

Harmillisinta kirjassa oli ehkä se, että sen kaikkia mahtavia esimerkkejä ja tutkimusasetelmia ja tutkimustuloksia ei mitenkään voi muistaa.

Perusviesti käy kuitenkin selväksi. Ridley käy läpi monia erilaisia tutkimuksia osoittaakseen, että alun kysymys on väärin aseteltu. Geenit ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen yhdessä - hämmästyttävän erilaisilla tavoilla. Geenit ohjaavat yksilöä tiettyyn ympäristöön, ympäristö ohjaa geenejä toimimaan tietyllä tavalla, ja tämä tanssi on loputon. Kehitys ei suinkaan myöskään pysähdy aikuisuuden kynnykselle.

Yksittäisiä esimerkkejä jäi mieleeni joitakin, enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulevaisuudessa tulisi kiusaamaan ystäviäni, tuttaviani ja lähikaupan kassaa (väärinmuistetuilla) anekdooteilla kirjasta. Tähän loppuun valitsen kuitenkin lohdun - tai tuskan - sanoja vanhemmille. Ridleyn mukaan näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että vanhemmilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa persoonallisuuksiin kasvatuksen kautta. Vahvin vaikutus tulee hedelmöittymishetkellä geenien kautta. Minusta tämä oli jollain tavalla suloista - on hyvä tiedostaa, että kaikkeen ei mitenkään voi vaikuttaa, mutta kaiken tukensa voi lapselleen antaa silti. (Eikä nyt pidä kuvitella, että Ridleynkään mukaan vanhemmuudella ei olisi väliä. On sillä, on kauheasti, ja hyvä perhe on jokaiselle tärkeä. Kasvatustoimenpiteet yksinään eivät kuitenkaan ole vastaus kaikkeen.)

Tämä pitäisi nyt ostaa välittömästi omaan hyllyyn.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

Ubik

Minä haluaisin kirjoittaa Hilary Mantelista, mutta tässä on nyt Philip K. Dick välissä. Menköön. On minulla tästäkin sanottavaa.

Ensinnä haluan sanoa, että Ubik on tyyppiesimerkki tavasta, jolla pahimmillani ostan kirjoja. Kas, kirja, halpa, minne voin antaa rahani.

Toiseksi Ubik on tyyppiesimerkki siitä, että joskus tämäkin typäre valintamalli tuottaa hyviä tuloksia.

Kolmanneksi Ubik on omiaan aiheuttamaan todellisuudentajun järkkymistä. Kuuntelin sitä tuossa tovi sitten juoksulenkillä, ja palatessani tulin ajatelleeksi, haha, että olisipas hassua jos olisinkin ollut lenkillä viisi vuotta mutta itse luulisin olleeni juoksemassa vain 45 minuuttia.

Sitten käänsin avainta lukossa ja mietin, että toisaalta, mistäänhän en tiedä, etteikö näin olisi käynytkin. Yhtäkkiä ei ollut enää yhtään haha.

Suosittelen Ubikia kovasti kyllä. Mutta varovaisesti ja omalla vastuulla.

The Troupe

Robert Jackson Bennett on minulle uudehko tuttavuus. Tutustuimme lentokoneessa ja Kap Verdellä hänen The Troupe -kirjansa merkeissä.

The Troupe kertoo nuoresta jantterista, joka liittyy vaudeville-ryhmään, koskapa on nuuskinut erään lähisukulaisensa esiintyvän siinä. Ryhmä ei vaan olekaan mikään tavallinen vaudeville-posse. Ehei. He ovat yksikätisesti, tai aika monikätisesti mutta kuitenkin, vastuussa siitä, että maailma ei lopu. Yllätyittekö? Kyllä yllätyitte! En kuuntele mutinoita.

The Troupe oli ihan jees lomakirja. Sellainen sopivan merkityksellisen oloinen, pintapuolisesti, ja sopivasti jännittäväkin. Syvemmällä tarkastelulla opus oli kuitenkin jokseenkin tyhjänpäiväinen. Sitäpaitsi lukujonossa odotteli Hilary Mantel. Niin että.

Niin, että kävi kuten usein käy: pelottava on pelottavaa kunnes siihen luodaan tarkempi silmäys ja teini-ikäinen päähenkilö on juuri niin raivostuttava kuin vain voi olla tyyppi, jonka ikä on 50% tai alle omastanne.

Joten valitkaa kuitenkin mieluummin suoralta kädeltä Mantel.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)