Abaddon's Gate

J. S. A. Coreyn lähiavaruusoopperan päätösosa oli ... lähiavaruusoopperaa, kuten ne aiemmatkin. Mutta sen lisäksi tarjolla oli myös huikea galaktinen visio, juuri sellainen, joka saa sukat pyörimään jaloissa.

En aio mennä juoneen sen kummemmin, sillä kyseessä on kuitenkin sarjan päätösosa, enkä oleta, että kovin moni muu on kaltaiseni sarjoja keskeltä aloitteleva urpo (mutta jos on, kyllä tähän messiin pääsee.)

Aion sen sijaan nurista hieman. Katsokaa, kävi niin, että jossain noin 70% kohdalla menin oooh ja aaah ja vähän ehkä iiiih ja ajattelin, että kyllä vain on ollut oikein ja hyvä, että tämän sarjan luin, ja onpa hienoa ja kiehtovaa ja galaktista ja mitä nyt vielä.

Sitten siirryttiin kirjan loppuratkaisuihin, jotka olivat taisteluja erinäisten typerien ihmisryhmien kesken. Siinä haukottelun lomassa ei voinut kuin toivoa, että posauttaisivat kaikki toisensa hengiltä pikimmiten niin, että minäkin pääsisin tuskastani.

KENEN mielestä voi olla hyvä idea sijoittaa tällaisen sarjan kruunuksi loputtomasti venytetty taistelukohtaus? KENEN? AAAARGH!

The Games

Ted Kosmatkan The Games on vähän kuin Alien mutta maan pinnalla (ja äänikirjana.)

Rumakansi-kisan satoa.

Olympialaisiin on lisätty murheilulaji, jossa geeniteknologian uljaimmat tuotteet, gladiaattorit, mättävät toisiaan turpaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Voittaja saa mitalin ja pikaisen lopetuksen. Eräänä päivänä Jenkkien gladiaattoriverstaalla valjastetaan supertietokone tekemään uusi gladiaattori - mutta kun ohjeistusta ei anneta huolellisesti kuin demoneille ainakin, huonostihan siinä käy.

Sitten on tarjolla: hirviö (ei humanoidi), hirviö (humanoidi; ihminen; niljakas), sankari tai pari ja kuolevia sivullisia.

Siitäkin huolimatta, että useammin kuin kerran tuli fiilis, joka väitti tämän olevan jo vähän nähtyä, viihdyin - ja epäilen, että muutkin erityyppisten hirviöiden kohtaamisesta nauttivat viihtyisivät. En kyllä välttämättä voi sanoa, että tämän kirjan osalta olisin aina ollut ihmiskunnan puolesta ei-humanoidia vastaan, niin vastenmieliseltä tämä uusi ja onneksi fiktiivinen olympialaji vaikutti.

The High City

Cecelia Hollandin The High City oli sellainen kirja, että ensipuolen paukutin päätä seinään: miksi hyppäsin taas sarjaan kesken mukaan, miksi hyppäsin? Että taatusti en lue tätä sarjaa enää, en lue, en.

Sitten se muuttui sellaiseksi kirjaksi, että päätin sitten kuitenkin lukea sen seuraavankin osan.

Kirja kertoo Konstantinopoliksesta keisari Basil Kakkosen aikaan (pahoittelen, jos hänellä on joku käyvempikin suomennos) ja Raefista, joka sattuu törmäämään Basilin pohjoisesta kasattuun armeijaan. Hänellä on siellä tuttuja, joten tie rikkauksiin näyttää esteettömältä, mutta valitettavasti käy ilmi, että hänellä on myös itsepäinen luonne. Eikä silloin ole terveellistä tulla keisarin huomaamaksi.

Hollandin teos on lähinnä historiallinen romaani, vaikka siinä onkin tosi kevyt fantastinen elementti mukana. Yllättävän toimiva paketti, vaikkei historiallisia romskuja niin fanittaisikaan.

Shadow and Bone

Leigh Bardugon Shadow and Bone jäi aikanaan Scott Lynchin jalkoihin. Pahasti. Aloitin kirjan ennen joulua, lopetin sen vasta huomattavasti The Republic of Thievesin jälkeen.

Oikeasti hieman venäläismausteinen nuorten aikuisten fantasiateos oli monella tapaa ihan kiinnostava. Siinä päähenkilö, orpo Alina ei näytä juuri miltään eikä voi ollenkaan hyvin, mutta saattaakin olla se, joka pelastaa kansansa loputtoman tuntuiselta sodalta. Mutta mikään ei pelasta kirjaa olemasta suurinpiirtein yhtä harmaa ja mitäänsanomaton kuin kantensa uusimman Lynchin rinnalla.

Bardugo käsittelee - tai yrittää - ulkonäköasioita, mutten ole aivan varma, mihin päädytään. Onko ookoo käyttää taikuutta kaunistautumiseen? Onko ookoo, että romanttisia virityksiä alkaa tulla vasta, kun Alina löytää itsensä ja sisäisen hehkunsa?

Ihan suoralta kädeltä en olisi arvannut, että joku puuhaa tästä jo leffaa, mutta tarkemmin ajateltuna - juoni on aika lyhyt ja suoraviivainen. Miksipä siis ei.

Hide Me Among the Graves

Tim Powers, senkin hyypiö. Minä ajattelin, että sinä kirjoittaisit sellaisen kirjan, jollaisen minä halusin sinulta lukea. Ja sitten menitkin kirjoittamaan erilaisen kirjan. Vaikka kyllä olen yksipuolisesti sopinut, että ajattelet lähinnä minun herkkiä tunteitani kirjoittaessasi.

Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.

Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.

Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.

(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)

Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.

(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)

Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.

Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.

* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.