Aion esittää sellaista, että trilogiat kielletään ja jäljelle jäävät duologiat tai pitkät sarjat. Myös yksittäiset kirjat. Perustelen ehdotustani sillä, että keskimmäinen kirja on usein keskimmäinen kirja ja sellaisena yllättävän usein turhake puunsurma, kun taas ensimmäinen ja kolmas sitten ihan timanttia.
Todistuskappale A on Laini Taylorin Dreams of Gods and Monsters, joka päättää Karousta kertovan trilogian sopivan eeppisesti, hauskasti, ja aikuisesti, ja on sellaisena kiva jatko Daughter of Smoke and Bonelle. Sarjan väliosan haluamme unohtaa (jos kohta olen ilmeisesti ollut sitä mieltä, että väliosa parani loppua kohden.)
Ollakseni rehellinen, Dreams of Gods and Monsters jatkoi alussa sitä väliosan emotionaalisessa mudassa rämpimistä. Se - turhia hienostelematta - vitutti. Ajattelin, että en kyllä kestä miljoonaa sivua tätä enää.
Mutta sitten tyypit alkoivat puhua toisilleen, ja varovaisesti hapuillen luottaa toisiinsa, eikä Karoukaan vain murjottanut, ja Taylor kirjoitti mukaan vähän vitsejä, ja yhtäkkiä kaikki rullasi hienosti eteenpäin.
Loppua kohden tuntui jopa siltä, että päähenkilöt olivat ottaneet ja kasvaneet aikuisemmiksi, katsoivat vähän ylöspäin siitä omasta emotionaalisesta mudastaan ja näkivät ympäristönsä. Taylor ei päästä ketään aivan helpolla (onnellisen lopun eteen pitää tehdä töitä, etenkin sitten jälleenrakennusvaiheessa) mutta on silti mahdollista, että onnellisen lopun sijasta onkin tarjolla onnellinen alku. Ja sellaisesta on aina kiva lukea.
Ja loppu oli kyllä sellainen, josta minä pidän. Tavoitin jotain nuorta mustan sydämeni sopukoista. Jee.
Todistuskappale A on Laini Taylorin Dreams of Gods and Monsters, joka päättää Karousta kertovan trilogian sopivan eeppisesti, hauskasti, ja aikuisesti, ja on sellaisena kiva jatko Daughter of Smoke and Bonelle. Sarjan väliosan haluamme unohtaa (jos kohta olen ilmeisesti ollut sitä mieltä, että väliosa parani loppua kohden.)
Ollakseni rehellinen, Dreams of Gods and Monsters jatkoi alussa sitä väliosan emotionaalisessa mudassa rämpimistä. Se - turhia hienostelematta - vitutti. Ajattelin, että en kyllä kestä miljoonaa sivua tätä enää.
Mutta sitten tyypit alkoivat puhua toisilleen, ja varovaisesti hapuillen luottaa toisiinsa, eikä Karoukaan vain murjottanut, ja Taylor kirjoitti mukaan vähän vitsejä, ja yhtäkkiä kaikki rullasi hienosti eteenpäin.
Loppua kohden tuntui jopa siltä, että päähenkilöt olivat ottaneet ja kasvaneet aikuisemmiksi, katsoivat vähän ylöspäin siitä omasta emotionaalisesta mudastaan ja näkivät ympäristönsä. Taylor ei päästä ketään aivan helpolla (onnellisen lopun eteen pitää tehdä töitä, etenkin sitten jälleenrakennusvaiheessa) mutta on silti mahdollista, että onnellisen lopun sijasta onkin tarjolla onnellinen alku. Ja sellaisesta on aina kiva lukea.
Ja loppu oli kyllä sellainen, josta minä pidän. Tavoitin jotain nuorta mustan sydämeni sopukoista. Jee.
No comments:
Post a Comment