Sisarpuut jatkaa Welman tyttöjen tarinaa ja ehkä hieman hämmentävästi on minusta selkeästi parempi kuin edeltäjänsä. (Yleensä kakkososien ei nähdäkseni pitäisi olla ensimmäisiä parempia, se on jotenkin luonnonlakien vastaista, vähän kuin se, että tällaisessa vertaustilanteessa keksisi helposti jonkun hyvän jutun. Itsehän en yleensä keksi edes vaikeasti.)
No joka tapauksessa. Sekä maailma että Welman mimmit saavat syvyyttä ihan kauhalla annosteltuna, eikä joukkueemme enää jatka hieman epäuskottavia rosvohommiaan matkallaan pohjoiseen. Etenkin maailman syventyminen tekee lukukokemukselle hyvää, sillä Welman tyttöjä lukiessa tuli välillä sellainen olo kuin seuraisi hyttysen taistelua sinivalasta vastaan. Nyt kaikessa on vähän enemmän mieltä. Jänskästi käy myös niin, että kirjan näkökulma vaihtuu pariinkin otteeseen. Anu Holopaisen valinta tarkastella tapahtumia useamman hahmon kautta on minusta kyllä ihan eri pätevä.
Lyhyestä virsi kaunis, mutta eipä ole kirjaakaan pituudella pilattu. Sujuva lukea ja hyvä kokemus - nappaan ensi kerralla kirjastossa seuraavankin osan.
 |
| Postimerkin kokoisesta kuvasta kiitos, Karisto. |
Lyhyestä virsi kaunis, mutta eipä ole kirjaakaan pituudella pilattu. Sujuva lukea ja hyvä kokemus - nappaan ensi kerralla kirjastossa seuraavankin osan.
No comments:
Post a Comment