Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.
On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.
Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.
Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.
Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)
Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.
Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.
On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.
Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.
Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.
Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)
Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.
Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.
No comments:
Post a Comment