Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.
Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.
Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)
Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.
Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.
Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.
Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)
Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.
Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.
No comments:
Post a Comment