Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...

...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

The Traitor

Luin Seth Dickinsonin The Traitorin loppuun pari päivää sitten.

Se oli ollut hyllyssä aika pitkään; odotin ja pelkäsin sitä yhtäläisellä innolla. Olin melko varma siitä, että se olisi loistava. Toisaalta vielä varmempi olisin siitä, ettei se olisi yhtään hauska.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Traitor Baru Cormorant, mikä on tietenkin paljon parempi nimi, ja se kertoo nimihenkilöstään Barusta, jonka kotimaa liitetään osaksi imperiumia.

...ja kun nyt alkuperäisnimistä aloitin: mitä lukemani version kanteen tulee, tähän alkuperäiseen nähden se vie elämänhalun.

Kirja alkaa sanoilla: "This is the truth. You will know because it hurts."

...ja se tutkii valtaa, politiikkaa, tarkoituksia ja motiiveja, eikä se ole hauska. Se on silti loistava, tärkeä, ja vähän kipeä.

Lukeminen takkusi silti. Kai siksi, että uskoin alkusanoja ja kuten kuka tahansa hermostolla varustettu yritin välttää sitä hetkeä, että sattuu. Venytin ja vanutin, eikä The Traitor myöskään ihan imaissut mukaansa. Ehkä rakensin jonkinlaista suojaa, ja onnistuinkin siinä, sillä vaikka loppu oli vaikuttava, se ei kaivertanut aivan niin syvään kuin olisi voinut.

Suosittelen kumminkin vahvasti. Tämä kirja kertoo ihmisyydestä ja pakottaa myös miettimään, miten itse toimisi.

P. S.: Tähän ajanhetkeen asti Sivukirjastossa on yritetty käsitellä luettuja kirjoja jotenkin kronologisesti, tarkoittaen, että lähes jokaista täällä esiintynyttä kirjaa muisti on kohdellut yhtä kaltoin, mutta se loppuu nyt. Kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sanon minä.