Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)
Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan kehittynyt elämä.
Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.
Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.
Huokaus.
Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.
Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.
Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan kehittynyt elämä.
Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.
Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.
Huokaus.
Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.
Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.
No comments:
Post a Comment